Part 3

Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään, havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen, sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla, mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut, katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti pian kesäisiin unelmiin.

Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla, pysähtyi ja sanoi jyrkästi:

-- Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin pitkällä nyt ollaan.

-- En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi Mailis nyyhkien.

-- Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!

-- _Siksikö_ vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen kasvonsa. -- Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!

-- Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut. Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.

-- Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka ennen oli pehmeä kuin vaha... Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen painuvan.

-- Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen ei sovi lähteä tänään.

-- Sanoin senkin.

-- Vai niin. Eikä auttanut.

Paronin kauniit piirteet näyttivät tällä hetkellä niin kovilta, että Mailis tunsi sydämensä värisevän, ja kovalta kalskahti äänikin, kun hän päättäväisesti sanoi:

-- Vieraitten lähdettyä saa Aarrekin lähteä loppukesäksi. Sen hän on hyvin ansainnut.

-- Minne? kysyi Mailis säpsähtäen.

-- Minne tahansa, kunhan joutuu erilleen kalastajista. Hienoon perheeseen, jossa ei hemmotella ja jossa vaaditaan sivistynyttä käytöstä. Ehkä Edith voi suosittaa sellaista.

Päättävällä kädenliikkeellä hän työnsi syrjään pylväisiin kiinnitetyt verhot, jotka vuoteita kaihtoivat. Nyt hän tiesi tahtonsa.

Mailis ymmärsi, ettei vastaaminen kannattanut tänä yönä. Huomenna, kun Einar oli tyyntynyt. Silloin hän oli taisteleva rakkautensa hehkuvalla voimalla, ja Einarin päätöksen hän oli varmasti peruuttava, sillä --

-- Jos tätä pitkittyy muutamia vuosia, tuo hän jonakin kauniina päivänä morsiamensa noista mökeistä, jatkoi ivallinen ääni vuodekomerosta.

Pikku Aarre? Morsiamen?

Mailis oli vähällä nauraa kesken huoltansa, mutta samassa eräs ajatus iski kuin salama hänen mieleensä.

Hän näki edessänsä nuoren Laineen kuvan, suloisena, säteilevänä. Lapsia he olivat kumpainenkin, mutta lapset kasvavat... Einar, Einar, oletko oikeassa kuitenkin?

Mailis valvoi vielä, kun aamu sarasti. Hän rukoili poikansa puolesta.

* * * * *

Yhä satoi ja tuuli siihen aikaan, jolloin veneitten piti palata. Vieraat nukkuivat syvässä unessa, mutta Mailis oli jo kauan seisonut verannalla odotuksesta sykkivin sydämin, tähystellen kaukoputkella merelle. Huoahtaen hän kääntyi menemään, kun häntä sisälle kutsuttiin.

Juuri silloin vene liiti esille niemen takaa. Sen näki paroni, joka sadetakkiinsa verhottuna käveli edestakaisin rannalla.

Aarteen sydämeen hän ei nähnyt. Se oli tällä hetkellä taas vahan pehmoinen, hellä ja ikävöivä. Hän kaipasi päästä äidin luo, häntä hyväilemään, pyytämään anteeksi ja kertomaan, ettei ollut mitään hätää. Hiljaa hän aikoi kuiskata äidin korvaan senkin, että hän illalla oli muistellut kaikkia heitä ja _melkein_ toivonut kotiin... Tai ei sentään, ei hän sitä viimeistä sano edes äidille, sillä sehän ei ole miehekästä. Isälle vielä vähemmin. Isä on ylpeä hänen reippaudestaan, aivan niinkuin silloin, kun hän pikku poikana lähti luvatta yksin purjehtimaan...

Jo oli rannalle tullut väkeä kalastajatuvistakin. Nuoret viittoivat keinuvasta veneestä: -- Täällä ollaan onnellisesti! Mutta kaloja on vähän vain. Emme me siihen mitään voineet.

Aarre näki jo kaukaa harmaan sadetakin huppupäähineineen. Veneestä hän hyppäsi niin hätäisenä, että toinen jalka pulskahti veteen, ja ryntäsi suoraan isän luo.

-- No, no, sanoi Einar huomattavan kylmästi, -- noinko kiire sinulla on nuhteita saamaan sopimattomasta käytöksestäsi?

Aarre oli kuin puusta pudonnut. Vahasydän alkoi hyvää vauhtia kovettua, Tiellä se ehti jo niin kovaksi käydä, ettei kotona sulanut enää äidin kyynelistäkään.

Vai talonpoikamainenko hän muka oli? Ja poisko hänet lähetettäisiin tapoja oppimaan? Eipä hän tahdokaan oppia toisia tapoja, eikä hän välitä vieraista ollenkaan, ei ollenkaan...

Kaikki hienohelmat olivat juuri nousseet ja ilkkuivat märkää, ryvettynyttä poikaa merisankariksi. Kipin kopin Aarre riensi vaatteita muuttamaan, pahalla tuulella, sydän harmista kuohuen. Valio tuli puhuttelemaan häntä. -- Aarre, tuhmahan sinä olet. Kuka nyt leikinlaskusta noin suuttuu? Tule sisälle ja ole oikein ystävällinen -- tulethan? Mutta Aarre tyrkkäsi hänet pois kyynärpäillään. Hän ei tahtonut enää nähdä koko joukkoa, ei vaikka. Uhallakin hän juoksi Länsirantaan, niin pian kuin Valio oli hänet jättänyt. Vähät siitä, jos torutaan. Aikoohan isä toimittaa hänet pois joka tapauksessa. Mutta hänpä karkaakin merelle ainiaaksi, karkaa ihan varmaan!

Länsirantalaisten kalaosuus oli silloin jo perattu, sillä eihän se suuri ollut. Ja sen pienen erän tähden Laineen oli täytynyt merellä ponnistella! Anni oli tuskissansa valvonut melkein koko yön, kuunnellen tuulen ulvontaa. Vaan ei auttanut. Erkki kyllä rakasti tyttöä, mutta oli kova vaatimuksissansa. Anni oli ja saikin olla kukkanen kämmenellä; Laineen piti karaistua kallion nuoren männyn lailla.

Anni kutoi lämmintä sukkaa, Laine oli vaihtanut pukua ja söi juuri isoa voileipää, kun Aarre tuli. Huoneessa oli siistiä ja sievää: valkoiseksi maalatut huonekalut, valkoiset uutimet ikkunoissa, katajanhavuja lattialla ja kukkia pöydällä.

Siellä Aarre sai tyhjentää uhman ja surun sydämestään, ja päätös oli sama kuin tullessa: -- Minä en tahdokaan hienoksi herraksi. Jos en saa olla teidän kanssanne, niin minä karkaan!

Annin sukkapuikot olivat pysähtyneet. Vasta nyt hän asian ymmärsi.

-- Aarre herra, hän sanoi vakavasti, -- menkää suosiolla, mihin vanhempanne päättävät. He kyllä tietävät, mikä teille on paras.

Poika äimistyi. Ei hän täällä olisi odottanut moista kuulevansa. Kaikkiko nyt liittoutuivat häntä vastaan? Paitsi Laine. Ei suinkaan Laine?

Silloin joku koputti ovelle. Aarre peräytyi: se oli hänen äitinsä, vakavana ja surullisena. Laine loi häneen suuret, hätäiset silmänsä, vakuuttaen: -- Ei Aarre ole aikonut pahaa. Saahan hän jäädä tänne? Kyllä hän pysyy hienona kuitenkin...

Hämmästyen paronitar käänsi katseensa tyttöön, ja Anni kiirehti häpeissänsä nuhtelemaan:

-- Laine, kuinka sinä noin rohkea olet?

Laine painoi alas päänsä. Ei hän koskaan muistanut, miten ylhäinen paronitar oli, siitä ajasta asti, jolloin tauluja maalattiin.

-- Ei, lapsi, se on oikein, sanoi paronitar liikutettuna. -- Älä pelkää minua! Ja voimakkaan tunteen valtaamana hän sulki Laineen syliinsä.

Sitten hän sanoi Aarteelle: -- Mene nyt kotiin, mene äitisi tähden! ja Laineelle: -- Juokse Itärantaan, sano että paronitar pyytää Viljoa viemään kirjettä laivalle iltapäivällä.

Paronitar ja Anni jäivät kahden. Heidän ei tarvinnut mitään selitellä, he ymmärsivät ajattelevansa samaa.

-- Me emme ole voineet estää heidän ystävyyttänsä, sanoi Anni nyyhkien. -- Mutta älkää, hyvä paronitar, sentähden lähettäkö Aarre herraa mihinkään. Minä puhun Erkille, että pannaan Laine palvelukseen. Ei Aarre herra sitten tule niin paljon meikäläisten joukkoon, jos Laine on poissa.

Armas pieni Laine! Mailis tunsi sanomatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: -- Antakaa hänet minulle, ei palvelukseen, vaan koulutettavaksi. Sitten johtukoon lasten ystävyys, niinkuin Jumala tahtoo! Mutta Einarin kylmä, ylhäinen katse kuvastui hänen eteensä. Ei koskaan, ei koskaan _hän_ voisi sitä sallia. Paras oli ajoissa erottaa heidät -- niin, Einarin tahto oli tapahtuva. Einarin tahto: kalliovuori; Mailisin rakkaus: lämpöinen aalto. Hiljaa aalto huuhtelee ja kovertaa, mutta liian heikko on sen voima vuorta puhkaisemaan. Musertavasti Mailis nyt sen tunsi, ja samassa hän tappiolle joutuneena antautui. Siksi hän sanoi ainoastaan:

-- Ei Laine oli syypää Aarteen tottelemattomuuteen. Ole huoletta, Anni rakas, ja pidä tyttö luonasi.

Iltapäivällä meni kirje eräälle luutnantille, Edith von Sternin lähimmälle naapurille Saimaan kanavalla. Viikkoa myöhemmin saapui vastaus, ja kohta sen jälkeen sukulaiset lähtivät, vieden Aarteen mukanansa.

-- Kunpa _minä_ olisin päässyt, sanoi Valio surumielisesti, katsellen etenevää laivaa, josta nuorten liinat liehuivat, Sirkun ylinnä. -- Aarre on pahoillaan, mutta minä olisin mielelläni mennyt. Tuntuu kovin yksinäiseltä, kun he ovat lähteneet.

-- Ensi kesänä saatte molemmat matkustaa, lupasi isä. -- Käymme Saksassa taas kerran pitkästä ajasta.

* * * * *

Ei Aarre merelle karannut, mutta monta harmia ja vastusta hän tuotti luutnantille. Sitten talvella opettajat häneen tuskastuivat. Hyväpäinen poika, ja niin laiska ja vallaton! -- Seuraavan kesän koko perhe vietti ulkomailla. Aarre oli seitsemännellätoista, kun he toisen talven jälkeen palasivat Valkamaan.

Silloin isä oli häneen jotenkin tyytyväinen. -- Poika on tasaantunut, hän arveli hyvillänsä. Mutta Mailis näki, että se kaikki oli vain pakotettua tyyntä. Hän ymmärsi, että Aarre ulkonaisesti taipui, koska hän ei enää kestänyt eroa merestä ja Valkamasta. Joskus, kun Laine, Viljo ja muut entiset kesätoverit yhdessä purjehtivat rannasta tai lauantai-iltoina joutessaan kisailivat sileällä kalliolla, silloin saattoi Aarteen muoto näyttää sellaiselta, että äidin sydän vavahti. Ei ollut siinä suvipäivän aurinkoa, joka hänen iällensä kuului, vaan synkän, uhkaavan pilven varjo. Pitkillä, yksinäisillä purjehdusretkillä, ankarassa kamppailussa aaltojen kanssa hän tuon tuostakin etsi purkausta sille kuohulle, joka muuten ahdistui poven pohjaan.

Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.

He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä, äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa. Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.

Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?

III

Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat, koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo, vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn raskaiksi huokauksiksi.

Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen ikään ehtiä.

Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.

Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta. Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain airojen tasainen tahti.

Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti pysähtyivät, ja Viljo sanoi:

-- Minä taidan nyt mennä merelle.

-- Merelle!

-- Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.

Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.

-- Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.

-- Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä. Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua...

Viljo rohkaisihe.

-- Mutta jos... jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja omat verkot, vaikkapa velaksi ensin --

-- Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.

-- Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni... Laine, Laine, etkö sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan --

-- Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä semmoisia ajattele.

-- Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään, puoleksi pahalla mielellä.

Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta edempää.

Laiva puhalsi.

Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä. Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat lakkiansa -- tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt vihdoinkin voitettuna.

Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja veneen.

He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.

-- Hyvästi, hän sanoi rannassa.

-- Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.

-- Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu veneen luona Lainetta odottamassa.

Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä sohistiin Laineen tähden.

-- Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta rantain, -- onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?

-- On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä, niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.

-- Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. -- Aatukin on aina vaan teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. -- Jos menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi... Tai ehkä Viljolla on tyttö katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, -- niin kyllä sitten sentään --

-- Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. -- Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!

Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:

-- Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?

-- Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere säikähtyneenä kimmahti koholle.

Ja sitten alkoi päivitteleminen.

-- Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.

-- Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria. Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun se paroni suotta ei ota useampia renkejä.

-- Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on, ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne... Niin, tuota noin, hullu tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!

-- Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.

Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:

-- "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla: Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta; miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"

Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin...

Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista. Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan, ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.

Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa -- toista silloinkin, kun meri nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä, mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.

He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita. Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä toisilleen että lapsillensa.

Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre -- niin, Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa tahdissa.

Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi vastassa!

* * * * *

Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan, ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa, hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.

Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:

-- Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en löydä sanoja.

-- Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin puhumaan. -- Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää, emmehän, Sirkku?

Hän katsoi Valiota hämmästyen:

-- Mitä me pelkäisimme?

-- Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. -- Niin, se ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei tarvitse pelätä.

-- Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, -- minä olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava ja hurskas... mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?

-- Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin, ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö, mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin kestävämpään.

-- Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.

Äiti katsoi häneen hellästi: -- En luule.

-- Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. -- Hän on lummekukka. Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?

-- Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: -- Ehkä Sirkku on oikeassa.

Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa. Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen...

-- Mitä tarkoitat, äiti?

-- Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te rakastatte toisianne.

-- Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti Sirkku ihastuneena.

-- Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.

-- Tiedätkö kallion, lapseni?

-- Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.

-- "Mä kalliooni uskon ja sille rakennan..."

-- Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.

-- Opi siis rakentamaan sille kalliolle!

Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet väreilivät lammen kalvossa.

-- Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. -- Ihan varmasti minä en kelpaa.

-- Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan ennen. Täti kulta...

-- Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.

-- En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku hätääntyneenä.

-- Jos minä... jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä, sanoi Valio epäröiden. -- Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti? Kyllä se olisi helpompaa.

Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.

-- Helppoa tai vaikeata -- pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi, maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa meidät.

-- Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.

-- Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.

-- Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. -- Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.