Part 11

Eikä Mailis kuitenkaan ollut valmistunut. Einar oli vaunuilla ajanut laivarantaan, mutta hän ei voinut, hänen täytyi jäädä. Hän nojasi verannan kaiteeseen, katsellen aavalle, ihanalle merelle, joka kerran otti hänen ilonsa ja nyt oli antava sen takaisin. Jo solui valkoinen laiva esille niemen takaa -- saaristolaisille tavallinen, jokapäiväinen ilmiö, hänelle tänä hetkenä valtavinta, juhlallisinta, mitä hän oli nähnyt milloinkaan. -- Oi Jumala, vahvista minua! Riemu huikaisee, riemu pyörryttää... Mutta entäpä jos se ei olisikaan totta? Entä jos tulisi pettymys viime hetkessä?

Ei, ei... he tulevat... Hevoset kapsahtavat pihaan, hän hyppää vaunuista, hän näkee äitinsä ja rientää ylös portaita, hän levittää käsivartensa, hän jo lepää syleilyssä -- lemmitty, ikävöity, kadotettu ja takaisin saatu!

Silloin pakenevat ympäriltä meri ja manner ja kukkiva puisto ja kaunis Valkama kesäisessä sulossaan. Silloin haihtuu mennyt ja tuleva, ja nykyhetkeen sulautuu kaikki, mitä sydän tuntee autuainta ja surujen laakso valoisinta tarjoaa -- pitkien öiden jälkeen synkissä syvänteissä.

Hetkeä myöhemmin he seisoivat salissa sillä kohdalla, mihin uusi kaksoistaulu oli ripustettu. Kyyneleet sumensivat Aarteen silmän:

-- Oi äiti, äiti, kuinka sinä olet rakastanut minua!

-- Me molemmat, äiti vastasi, keveästi koskettaen hänen kättänsä. Hän havahtui katselemasta taulua, kääntyi ja näki isänsä, jonka tummat silmät säihkyivät hänen silmiänsä vastaan. Näin he olivat seisoneet kerran kapealla hietakaistaleella meren vaahtojen räiskeessä, vihan kuohujen kohinassa. Nyt syli hiljaa avautui sylille, ja Aarre tunsi täysin, mitä hän jo laivan laskiessa rantaan oli aavistanut: entiset olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Mutta kallis oli hinta ollut: kolmen sydämen särkynyt onni.

Vasta myöhemmin he kolme kertoivat vuosien vaiheita toisillensa. Vasta silloin sydänten syvyydet paljastettiin, ja silloin vasta Mailis kysyi:

-- Saanko pitää sinut?

Mutta varjo kulki ylin Aarteen kasvojen, ja hän loi syvän, apua pyytävän silmäyksen Valio veljeensä, joka istui hiljaisena kuuntelijana. -- Sinä sen tiedät, sinä sen tunsit kotimatkallamme. Sinä noudit minut takaisin, mutta sinua auttoi toinen. Sano äidille, mitä minä en voi sanoa, sillä minä olen jo tuottanut surua liian paljon...

Ja Valio sanoi, että Aarre ei saattanut jäädä.

-- Niin, se on mahdotonta. Kun hänet näin, lapsuuteni rakkaan, silloin ymmärsin, että en unohtaisi koskaan, en muualla kuin toisen, odottavan morsiamen sylissä -- ja sentähden riennän takaisin sen rinnoille -- meren, joka on ollut kärsimysteni lähde, mutta jota en ole lakannut lempimästä kuitenkaan. Älkää minua tuomitko -- meidän täytyy erota jälleen...

* * * * *

Pian, liian pian eron päivä katkaisi yhdessäolon lyhyen ilon. Kaikki oli taas kuin unelmaa, mutta se unelma sisälsi todellisuuden, joka antoi voimaa.

Valio on polvistunut Herran alttarin juureen, hänen uskonsa kytevä kipinä on leimahtanut tuleksi, ja hän lähtee sisimmästä kutsumuksesta, Hengen vihkimänä, harhailevia veljiä pelastamaan. Aarre on syvään taivuttanut ylpeän päänsä. Isän ja äidin katse, veljen katse, Vapahtajan katse -- murheen ja rakkauden tulenliekit -- oi, ne ovat polttaneet, mutta hänen omatuntonsa on saanut anteeksiantamuksen rauhan. Jumalalle kiitos -- he lähtevät hänen nimessään ja voimassaan turvattuina, ja silloin isä ja äiti eivät kadota heitä, vaikka meret aukeavat heidän ja kodin välillä.

Tämä vakuutus kantoi Mailista kaihomielisenä elokuun iltana, kun valkoinen saaristolaiva jälleen lepäsi laiturin ääressä ja matkatavaroita kuljetettiin Valkamasta rantaan.

Aarre lähti ensin.

Päivän sammuessa mereen hän oli seisonut hietakaistaleella kaihon juurella katsellen ulappaa, joka tyynenä kuvasteli taivasta. Ensimmäinen tähti välkkyi syvällä veden sylissä. Silloin saapuivat Viljo ja Laine, joita hän oli pyytänyt kohdata täällä.

Hän katsoi tytön syviin silmiin, ja hänestä tuntui, että sen täytyi olla viimeinen kerta. -- Sinä olit nuoruuteni kaunein unelma... jää hyvästi, Laine! Katso tähteä tuolla... ja taivasta meressä... Kiitos, että viittasit siihen, minun tähteni... sillä nyt minä olen ymmärtänyt, että -- Ääni hiljeni kuiskaukseksi: -- että taivas on minuakin varten!

Sitten Viljolle:

-- Ota, tämä on häälahja, rehellisellä työlläni ansaittu. Hän ojensi kuoren täynnä seteleitä. -- Se oli vähällä luistaa Hampurin Casinoon, olin unohtamaisillani vanhan velan. Kunnon toveri, pystytä nyt pian uuden kodin nurkkakivi!

Hän tunsi äänensä kohta pettävän ja pyörähti äkkiä pois, kadoten viidakkoon, ennenkuin Laine ennätti pyyhkiä kyyneleensä ja Viljo tointua hämmästyksestään. Vasta illalla laivan luona he liikutettuina saivat Aarretta kiittää. -- -- --

Koko taivas loisti jo täynnä tähtiä, koko syvyys väreili ja välkkyi. Laivan viilettäessä eteenpäin Aarre miettiväisenä nojautui kaiteeseen, katsellen tähtiä vesikuvastimessa.

-- Niinhän hän sanoi merimiessalissa: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman."

Hän kohotti katseensa ja ojentihe suoraksi. Hänen sydämensä uhkui miehekästä luottamusta; hän ei pelännyt eikä epäröinyt.

-- Tämä on velvollisuuden tie, ei ollut valitsemisen varaa. -- -- --

Sen käsittivät myöskin neljä äänetöntä kulkijaa hiljaisella tiellä, joka Tähtilammen kautta vei Valkamaan. Eivätkä hekään epäröineet. Valio ihmetteli: kuinka kirkkaat ovat äidin silmät! Sirkku ihaili: kuinka ylevä on isän olento! -- Lammen rannalle he pysähtyivät, hetkeksi vain, ja silloin Sirkku huokasi.

-- Tätä me molemmat rakastimme niin paljon, eikä meistä kuitenkaan tullut kotilammen lapsia.

-- Niinkö arvelet? Juuri sitähän menemme muille näyttämään kauniina kaukokuvana, sellaisena kuin sitä itsekin ikävöimme.

-- Niin, ja palaammehan tänne jälleen, sanoi Sirkku iloisemmin.

-- Palaamme isän ja äidin illan iloksi. Täälläkin on meren poikia, ei lähteneitä, vaan lähteviä, ja sitten kun olen ulkona kokemusta saanut, voin ehkä varustaa heitä matkalle. Emme jätä isää ja äitiä yksin, kun he tulevat vanhoiksi. Silloin rakennamme kesätupasen Tähtilammen rannalle.

Mailis katsahti taaksensa, hymyillen kirkasta hymyä: -- Kiitos, poikani!

Mutta Einar sanoi vaimollensa:

-- Sinä et jää niin yksin kuin minä, sillä koko saaren kansa on sinun perhettäsi. Mailis -- kovat kokemukset ovat taivuttaneet minua -- ja sinä -- sinä olit voimakkaampi... Kun poikamme ovat poissa ja kesämme yksinäiset, mitä arvelet, jos minäkin koettaisin... jos yhdessä koettaisimme täällä tehdä työtä, "varustaa heitä matkalle"...

Sinä hetkenä Mailis tunsi, että jos hän paljon oli kadottanut, hän oli voittanut enemmän. Viimeisen erottavan syvänteen yli kaartui silta, Einar riensi ylitse, ja syksyisessä pimeässä laaksossa sydän sykähti sydäntä vastaan täydemmin ja voimakkaammin kuin kerran nuoruuden ja kevään riemuhetkenä uuden kodin kynnyksellä.

* * * * *

Vielä jäätyänsä kahdenkesken Einar ja Mailis viipyivät Valkamassa muutamia ihania syyspäiviä. Mailis tahtoi sitoa Laineen myrttiseppeleen hänen hääpäivänsä aamuna.

Auringonpaistetta, heloisinta kimmellystä siintävällä ulapalla, raitista tuulta häävenhojen viiletellä kirkolle ja oman kodin rantaan. Morsian suloinen, sulho oiva, nuoret sydämet täynnä syvää, koetusten kirkastamaa onnea, iloista toivoa, uhkuvaa elämää...

Mailis iloitsi iloisten kanssa koko päivän, mutta illalla hänet valtasi outo, omituinen levottomuus. Viljon ja Laineen hääyönä hän näki unta, ja uni oli selvä kuin elävien kuvien sarja.

Hyrskyävä meri, öinen kaamea pimeys, vain silloin tällöin salaman tulikieliä synkän kaarroksen katkoksista... Myrskyn kourissa taisteleva laiva -- voi, nyt se kallistuu, kaatuu -- ei, nousee jälleen... Purjeet lepattavat repaleina, jalusnuorat katkeavat... Uljas poika kiipeää mastoon -- kas niin -- Entä toinen tuolla? Salaman välke -- oi Jumala, Aarre se on, minun poikani! Hän on halkaisijan puomilla, hän kiinnittää purjetta, jota tuuli riuhtoo, ja jokaisen jättiläislaineen kuohuihin puomi sukeltaa kuin vesilintu... Silloin aalto kurottaa päätänsä ja valkea vaahto suutelee nuorukaisen huulia, silloin ilmassa tuulen harput soivat, ja meri laulaa intohimoisin, voitonriemuisin sävelin:

-- Minä lemmin, lemmin sua! Mainen rakkaus kuplana raukee, hääyö joutuu, helmani aukee, lemmi, lemmi mua!

Hän ei näe, hän tarkkaa vaarallista työtänsä; hän ei kuule, sillä hän kuuntelee sisäisiä ääniä. Ulappa ja taivas sulavat yhteen, vieno kajastus punaa aallot ja taivaanrannan. Mutta meri yltyy yhä hurjempaan kiihkoon:

-- Meri tahtovi, vaativi sun! Tunnetko, kutrisi vettä jo viistää? Lempi on voimakas, omansa se riistää... Nyt olet mun! mun -- -- -- mun -- -- --

Halkaisijan puomi kohoaa tyhjänä suunnattoman hyökylaineen sylistä. Tuuli ulvoo ja kuohut tanssivat hurjassa riemussa. Silloin soi ääni aivan selvään: -- Äiti, älä itke! Meren helmassa on taivas, ja taivas on minuakin varten!

Kajastus on muuttunut heleäksi rusoksi ja ruso kirkkaiksi aamusateiksi, jotka luovat hohteensa yli aavan, äärettömän ulapan... -- -- --

Kalpeana Mailis kulki seuraavat päivät, yhtä kalpeana myöskin Einar. Kun saapui kirje Valiolta, he katsoivat vavahtaen toisiinsa. Avaamattakin he tiesivät sisällyksen. Mutta he voivat sanoa: -- Meren helmassa hän löysi taivaan, ja sama taivas on meitäkin varten!

Länsirannan tuvassa Anni lauloi:

-- "_Siell'_ ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille..."

Silloin Viljo rannalla pysähtyi työstään, pyyhkäisi silmiänsä ja lausui Laineelle:

-- Me päätimme kerran, ettemme viettäisi häitä, ennenkuin tiedämme, että hän kestää sen...

-- Ja nyt hän sen kestää, vastasi Laine, puhjeten itkemään.

Meri huuhteli hiekkaa heidän jalkojensa juuressa -- tyyni, päilyvä, hymyilevä meri, aina sama voimassaan ja tenhossaan...