Part 10
Valio seisoi laiturilla eikä ajatellutkaan kastavaa rankkasadetta nyt enää. Hän katseli muita odottelijoita ja kuunteli puheen sorinaa. -- Kirottu pappi! -- hän kuuli yhden sanovan, -- joka paikkaan hän ehtii. -- Taitaa käydä sinunkin vieraanasi? kuului ivallinen ääni. -- Hah hah haa, nauroi kolmas häijysti. -- Minä en päästä kynnystä edemmäksi sellaisia mustatakkeja. Halolla päähän, jos koettaa! Mutta piru vieköön, kuinka kauan he noita ketjujansa kopeloivat!...
Valiota puistatti. Kauheata joukkoa nämä runnarit.
Samassa jo pastori palasi iloisena. -- Löysinpä yhden! Hän tulee illalla. Niin se on, ei koskaan saa sivuuttaa mitään laivaa. Tein kysymykseni tanskankielellä, ja hän astui joukosta esiin. Hän katsoi minua omituisen tutkivasti... ihmeellistä, näytti kuin hän olisi minut tuntenut. Mutta minulla ei ollut aikaa kyselyihin, kello on jo paljon. Tulkaa, tuosta pääsemme sähkövaunuun. Kunhan en myöhästyisi konsulinvirastosta.
Heti raitiovaunuun päästyä Valio huolekkaana alkoi varoittaa toveriansa. -- Kuulin rannalla raakoja, uhkaavia puheita. Eräs mies oli punapartainen ja rokonarpinen, hirveä näöltänsä. Karttakaa häntä, pastori! Hän sanoi lyövänsä puulla päähän, jos tulette lähelle.
-- Sen kyllä uskon, hän on lyönytkin kerran, vastasi pastori reippaasti. -- Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte. Hänen boardinghuoneensa on Kastanienalleen varrella, niinkuin meidän lähetyksemme työpaikkakin. Oh, se on vähin paha, mitä hän voi tehdä. Mutta ajatelkaa merimies raukkoja! Niin kauan kuin ketjuja kiinnitetään, ei runnarien ole lupa astua laivaan, mutta kenties he jo tällä hetkellä piirittävät tuonkin vieraan laivan väestöä kuten petojen lauma.
Konsulinvirastoon he eivät pääse sisään, mutta ulkopuolella saatte nähdä heidän väijyvän. Voitte aavistaa, mikä sitten seuraa... Me taistelemme elämästä ja kuolemasta, Kristuksen ja perkeleen palvelijat taistelevat...
-- Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.
Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi kelloansa -- hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen antoi ilkkuva runnari: -- Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä boardinghuoneisiin toisia etsimään.
-- Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin. Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa, puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori, varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä. Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja --
-- En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän oli yksi Hopfenstrassen runnareista.
-- Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori, katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.
-- Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.
-- Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.
-- Niin, kas... emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi, onko meillä kortteeria...
-- Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. -- Minä ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?
-- Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi. Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin, puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. -- Saatanan pappi, huomenna haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän...
-- Turhia uhkailuja, sanoi Valio hengähtäen helpommin, kun he pääsivät toiselle kadulle.
-- Eipä niinkään. Hän pitää sanansa, ellei Jumala tee ihmettä. Minut kutsutaan oikeuden eteen ja tuomitaan sakkoihin.
-- Mahdotonta! Sehän olisi julkeinta vääryyttä! Te teitte hyvän työn, pelastitte nämä nuoret miehet tiesi minkälaisen roiston kynsistä, eikä mitään sitoumusta kuitenkaan rikottu, koska sitä ei ollut olemassakaan.
-- Se ei vaikuta asiaan. Laki kieltää tekemästä vahinkoa runnarien ammatille, ja hän voi todistaa, että olen vahingoittanut häntä.
Valion mieli kuohui: -- Siis ei rosvoakaan saisi estää ryöstämästä! Hansen kuunteli silmät selällään ja Larsen huudahti liikutettuna: -- Pitääkö teidän maksaa sakkoa meidän tähtemme?
-- Älkäämme siitä puhuko. Kas tässä majala, johon voitte asettua. Siellä ei tarjota väkijuomia. Ehkä on paras ensin sopia isännän kanssa ja tuoda tavarat paikalleen -- minullakin on toimia, en ehdi vielä kotiin. Tervetuloa milloin vain haluatte, lukusali on kyllä avoinna. Jumala kanssanne!
-- Tätä minä en koskaan unohda, sanoi Larsen toverillensa. -- Tahtoisin hypätä vaikka veteen tuon pastorin tähden. Tietysti me menemme hänen luoksensa. Odotammeko iltaan asti? Ei, tiedätkö, minä menen jo ennen!
-- Ei ole Jumala kiirettä luonut, arveli Hansen.
Mutta pastori ja Valio kulkivat kiirehtien tietänsä. Aika riensi, ja vielä oli koetettava käydä ainakin muutamissa boardinghuoneissa. Sade oli hiljennyt himmeäksi tihuksi, oli hiukan helpompi liikkua, mutta väsymys alkoi jo vaivata suurkaupungin matkoihin tottumatonta. Valio kuitenkin häpesi puhua siitä, nähdessään toverinsa yhä yhtä reippaana; kupillinen kaakaota, jonka he ohimennen nauttivat eräässä kahvilassa, virkisti häntä, ja harrastus ja tiedonhalu vetivät taas voimakkaasti eteenpäin, sillä nyt oltiin St. Paulissa, merimiesten kaupunginosassa, missä joka askelella uudet asiat kiinnittivät huomion puoleensa.
Tuolla ikkunat avoimina viipottivat, huolimatta koleasta ja kosteasta ilmasta. Rämisevä soitto kaikui kadulle, ja parit pyörivät hurjassa vilinässä. Täällä toisaalla kävi karuselli, puiset pedot ja kotieläimet keikkuivat kiertäen ympäri ja meripojat ratsastivat selässä, pidellen tyttöjä sylissään. Vähän matkan päässä näyteltiin "maailman kauneinta naista", sitten seurasi ravintola, jossa lasit kilisivät ja päihtyneet humusivat, sitten tanssipaikka jälleen.
-- Nuori mies, mitä hyvää toivotte sieltä löytävänne? kysyi pastori saksaksi, koettaen pysähdyttää erästä sisälle aikovaa.
-- Huvia! Sitä nuori kaipaa niinkuin kala vettä ja lintu ilmaa, hän lisäsi naurahtaen. Samassa ovi jo sulkeutui hänen jälkeensä.
Pastori huokasi ja Valio kauhistui. Ikkunoista vilahti keveästi verhotuita vartaloita ja irstaita kasvoja.
-- Kääntykäämme tänne syrjäkadulle. Siellä on yksi niistä boardinghuoneista, joissa aion käydä. Pastori meni edellä, Valio seurasi.
Sileäkasvoinen, lipeä isäntä kumarteli kohteliaasti. -- Kerranhan minulla taas on kunnia nähdä herra pastoriakin... Tervetuloa, tervetuloa! Vieläpä vieraskin mukana. Kirkkoonko pastori tulee kutsumaan minun asukkaitani? Jaa, kirkkoa minäkin suosin, se on hyvä paikka. Tuota noin... täällä salissa on järjestys vähän niin ja näin... en voi pyytää sinne... Minun kamariini tänne oikealle, tehkää hyvin! Saanko luvan tarjota pienen lasin "helles" tai "dunkles" -- mitä vain pastori suvaitsee?
Vihdoin pastori pääsi keskeyttämään hänen sanatulvaansa. -- Kiitos, tiedättehän, että en maista väkeviä. Jos suositte kirkkoa, sallitte minun ja toverini varmaankin puhutella miehiä, jotka ovat salissa. Epäjärjestystä olen nähnyt ennenkin, ei se pidätä minua täyttämästä velvollisuuttani.
-- Ei suinkaan, eihän mikään pidätä herra pastoria, ei pyyntö eikä kieltokaan, herra pastori kun aina on niin ylenmäärin harras... Muuten minä tarjoutuisinkin toimittamaan asian. Tehkää hyvin, istukaa hetkiseksi, pieneksi hetkeksi vain. Kohta paikalla! -- Ja liukkaana kuin ankeriainen hän liukahti ovesta, heittäen sen kiinni. Mutta Valio halusi päästä asian perille, avasi oven jälleen ja ehti nähdä, miten sorja nainen hajalla hapsin, puku epäkunnossa, solahti pitkään pimeään käytävään. Silloin mies ensi kerran loi vieraisiinsa katseen, josta viha säihkyi ja teeskentely oli unohtunut. Hetken perästä hän taas täysin hallitsi itsensä, kumarteli, pyyteli anteeksi ja johti heidät saliin.
Huone oli aution ja ikävän näköinen, kalustuksena ainoastaan pöytä, joukko puutuoleja ja rivi vuoteita, joiden patjat ja peitteet oli kiireessä viskelty hujan hajan. Pari miestä nukkui tai oli nukkuvinaan, toiset saattoivat olla hiukan päihtyneitä, mutta niin selviä he olivat, että hämillään ja kartellen vastasivat pastorin kysymyksiin ja kehoituksiin, katsellen mikä kattoon, mikä lattiaan. Heistä ei tullut tolkkua. Pastori jätti heille lehtisiä, sanoi vakavia varoituksen sanoja ja viittasi Valiota lähtemään. Isäntä kumarsi kumartamistaan. -- Kiitos käymästä, herra pastori... Voititteko mitään? Ne mies poloiset ovat huonoja kirkossakävijöitä! Hyvästi, herra... herra... Hyvin kohteliasta, että halusitte tehdä kotitarkastusta... Minä saan olla ylpeä niin hienoista vieraista. Tuhannet kiitokset!
Hän sulki oven, kuunteli, kunnes askeleet haipuivat pois, huusi pari sanaa käytävään, ja nuori nainen juoksi esiin. He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.
-- Te näitte hänen vaimonsa, sanoi pastori kadulla Valiolle. -- Tähän majalaan ei tule muita naisia, mutta yhdessäkin on kyllin. Kaikki tapahtuu miehen ja vaimon keskinäisestä suostumuksesta... Poika parat, synnin häpeä jo harhaili heidän katseessaan. Varma on, ettei yksikään heistä halua tänä iltana jumalanpalvelukseen.
-- Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!
-- Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua... ja sitten tulee pimeys ja päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin vastuksetta tai väkisin... Ah, se on hirmuista!
-- Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.
-- Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla paholainen rikastuttaa omiansa...
Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen ikkunoitten takaa.
-- Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen hänet jaloilleen.
-- Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?
-- Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.
-- Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut sentään saada pahaa vammaa?
-- En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin, että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin peto...
-- Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?
-- No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan -- ja silloin minä suutuin. Tappelu tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on yhdeksän yhtä vastaan?
Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. -- Hän tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta. Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?
-- Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen, varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme, ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä, kello lähenee seitsemää.
Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. -- Mehän olemme kulkeneet monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta. Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.
-- Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa työvoimia ja varoja kaivataan -- en tarkoita yksin Suomesta, enhän tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan --
-- Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden, keskeytti Valio innokkaasti. -- Lähdin kyllä matkalle varta vasten siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut... Suokaa anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt on sydämeni niin täynnä... Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja kiitos kaikesta, pastori!
He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa, joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan rannasta lähti outoon maailmaan. --
Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.
* * * * *
Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli häntä tutkivasti.
-- Olenko nähnyt teidät ennen?
-- Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa --
-- Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.
-- Nimeäni ette kuullut milloinkaan.
-- Saanko siis kysyä sitä nyt?
-- Enkö saa jättää sitä sanomatta -- toistaiseksi?
-- Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.
-- Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin. Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein lapsi vielä, puhdas, kokematon... Te kutsuitte minua, minä jo seisoin Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin -- kiusaukseen ja lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin -- sittemmin se kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä -- kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs, jota muistin silloin... Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista, vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen vuorokauden matka minut siitä erottaa -- silloin te olitte ensimmäinen ihminen, joka astui eteeni -- te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun ihmeellisesti -- ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta voinut -- ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran. Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon... ja nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin...
Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.
-- Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin, että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy, sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri teille...
Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja nostaa voittoon ja vapauteen.
-- Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?
Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien liikkuessa.
Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen seurassansa lukusalin puolelle.
Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen. Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka astui sisälle -- tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.
Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen, suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa vuotaa. -- Mene, mene, hän huokasi. -- He tarvitsevat sinua paremmin kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.
Koko tien Valio sydämessään rukoili apua Jumalalta, ja nyt hän seisoi tässä pienen kuulijakuntansa edessä, valmistumattomana, mutta ilman pelkoa. Hän tunsi, että nyt ei ensi sijassa tarvittu valittuja sanoja, vaan rakkautta, ja sitä hänellä oli paljon, oi niin ylivuotavasti, koko sydän tulvillaan. Parhaan itsensä hän tahtoi antaa näille, joiden katse janoten kiintyi hänen silmiinsä, ja hän puhui, puhui niinkuin hän ei koskaan ennen ollut voinut puhua. Hänellä itsellään oli se tunne, että tämä oli virkaanastujaissaarna, vihkimys hänen tulevalle elämänurallensa. Ja merimiehet ymmärsivät häntä. Loistivathan hänen silmänsä niin lämpimästi, sanoihan hän näkevänsä heissä veljiä, sillä hänellä oli rakas veli, merimies niinkuin hekin, kaukana poissa... Ei yksikään sydän jäänyt koskemattomaksi, kun hän kuvaili, mitä äiti tuntee poikansa kyntäessä vieraita vesiä. -- Olen nähnyt oman äitini kyyneleet ja kaipauksen, olen yhdessä hänen kanssansa rukoillut, että Jumala varjelisi kaikesta pahasta meidän rakkaintamme... Kun te kuljette viettelysten keskellä, muistakaa äitinne rukousta! Hän puhui hänestä, jonka luoksi se rukous kohoaa, yksinkertaisesti, melkein lapsellisesti; mutta suuret miehet tulivatkin lapsiksi, ja "sellaisten on taivaan valtakunta"...
Kun puhe oli loppunut, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Silloin astui sivuovesta harmoonion luo yksinkertaiseen mustaan pukuun puettu ujo tyttö. Valio painoi muutamia syviä sointuja. Laine loi silmänsä alas, puna peitti hänen poskensa. -- Minun täytyy laulaa... oi jos voisin... jos voisin ajatella, että kutsun häntä, että hänen äitinsä kutsuu...
Sävel helkähti hiljaa, lämpimänä kuin suvinen aalto, joka kotilahdella väräjää. Niinkuin unessa Laine näki tummat kyyneleiset silmät, säpsähti, mutta ei uskaltanut kääntää katsettansa. -- Harhaa vain... mutta minun on nyt helpompi laulaa hänen äitinsä laulua. Tunnen että se jo soi vapaammin, niinkuin kotona kalliolla...
-- "Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni -- missä on hän?
Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla ja silmä kuin tähtösen.
Ah jos sun vielä näkisin kuin muinen niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringon paistetta!
Etsi tän'iltana poikani, jos millä hän tiellä lie! En hylkää, jos kuinka harhaili, vain lempeni helmaan vie!"
Kun hän lauloi kertosäettä:
"Oi missä on poikani? --"
silloin joku alkoi ääneensä nyyhkyttää. Valio nousi, kääntyi kuulijoihin ja lausui vakavasti:
-- Ottakaa tämän nuoren tytön laulu vastaan kukin tervehdyksenä ikävöivältä äidiltänne!
Samassa hän pysähtyi, katsoen katsomistaan. Toisten takaa oli noussut seisomaan tumma, päivänpaahtama nuorukainen. Hän riensi esiin, ja seuraavassa hetkessä he itkien lepäsivät rinta rintaa vasten.
Silloin ei salissa yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Kirkkaimpina pisarat kiilsivät Laineen silmissä, hänen kätensä vaipuivat ristiin, ja hän tunsi Siionin kansan tunteen: "Herra sen on tehnyt, ja me olemme kuin uneksivaiset..."
X
Sinä aamuna taivas hymyili merelle ja meri rannan kallioille; kukasta kukkaan kävi kuiske Valkaman puutarhassa, ja oksalta oksalle helkkyi liverrys. Mailis laski kätensä rinnalleen: jaksaisiko hän kestää onnensa äärettömyyttä?
Se oli tullut vähitellen. Ensin Hampurista sähkösanoma, että Valio ja Sirkku keskeyttivät matkansa, koska olivat saaneet "toivottuja, suotuisia tietoja"; sitten kirjekortti, jossa Valio ilmoitti, että Aarre elää ja on terve sekä on palannut Austraalian matkaltansa takaisin Eurooppaan. Kohta seurasi toinen kortti, johon Aarre itse oli kirjoittanut: "Tervehdys kalliille äidille, tervehdys isälle, tervehdys koko syntymäseudulleni!" Samana päivänä Valio jo sähkötti Helsingistä: "Olemme saapuneet. Aamulla luonanne. Valmistukaa suureen iloon!"