Part 5

Nyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin otellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet ruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten tikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he juuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka vielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan. Heidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua alas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai monta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä, pakenivat leiriinsä takaisin.

Näin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput, säikähytellen venäläisten sydämiä.

Barbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja ennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34 suunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä, juuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia. Viipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti toimittivat Turkuun.

Viipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari Niilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat kerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli rajankin ja poltti 800 taloa.

Näin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Mutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita tapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat metsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.

Kansan muistissa on "Viipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka, ja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta suuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan tietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan kuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja pussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen puheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille ja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa käytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon, eivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä, elohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon laukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.

5. Suuren Venäläissodan loppuvuodet.

Ruotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut tieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat olivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet heti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla marraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin myöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin voitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä kanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin viimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.

Katrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa Kohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina vaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin vaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli laitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen lumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä, jolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen väkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle. Mutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat, oli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut; neljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli vienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja väki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta näännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut kädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt kaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen kaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun. Siellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja venäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä talvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan kuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan väen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin he hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria venäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin joukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä hengissä.

Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa, niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla, ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan päässä itse Turun kaupungista.

Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa. Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen. Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:

Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli! Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli, niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa, eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!

Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen, tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli, läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan, vaikka heillä oli sama nimi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa. Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta, Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla, että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi. Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla takaisin omaan kotiinsa.

Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70 laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki; vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod. Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit. Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen, Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia, niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.

Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi, ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen, kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. -- Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita. Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.

Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin. Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu. Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu. Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa ahtaammalle.

6. Sten Sture ja Hannu kuningas.

Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa valtiopäivillä.

Hannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui heti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä pettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta vastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen, otti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki, mitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi koko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman linnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen kuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen leskelleen.

Kun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään Tukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: "No, olettekohan valmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten iloksi?" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi: "Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet, saattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat karttuvat." Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta hallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: "Pahan perinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa, kun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi luonut." Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen hallituksesta olisi voitu antaa.

Hannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta Ruotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin kuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä seikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset halusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin ritareja ja heidän puolisojansa sanottu _herroiksi ja rouviksi_.

Sturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä pölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli luvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä valtaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin hallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja ponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät jälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat, että Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska Ruotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista puhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi, että hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu Stjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä heidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta kirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja raadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja kysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä lopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi, että tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta Sturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään Turun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa ja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään syytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan pitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei ollut minkäänlaista kanteen syytä.

Mutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin heidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi arvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi tämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista veroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä tärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän antoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen tietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun hallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa lupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset aina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa ditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan mannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään kaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä nyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät leviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan tuumat ilmivalkeaan.

Me muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat viekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan lähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään herrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun eteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa valitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut lupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä suutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka oikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun omaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu vaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi tullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset tässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.

Mikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin Ruotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan nousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain vuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi. Lopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa vuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture Suomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun linna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava. Piiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja linna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu sotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut saaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen Viipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan puolelta ja avasi linnansa portit.

SVANTE STUREN AIKA.

1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.