Part 4

Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista, toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut. Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten, tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä, vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.

Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä, pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut. Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui, kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa paloi tuhaksi.

Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin (Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle. Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan. Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin, ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi. Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta elämästänsä.

STEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.

1. Sten Sture valtionhoitajana.

Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet. Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani hautaan".

Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa. Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia miehiä. -- Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.

Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.

Hänen poikansa ja perillisensä, _Hannu eli Juhana_ kuningas, rupesi nyt vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi, niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa, niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon. Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen alkoi entistä kauheammin hävittää maata.

2. Pitkän vihan alkuvuodet.

Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi. Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa ottelua.

Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin ritari _Eerikki Akselinpoika Tott_. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi _Olavinlinna_, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä _Savonlinnaksi_, ja sen ruotsalainen nimi on _Nyslott_ (Uusilinna). Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477, >rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu, torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä; neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä: kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja miekat vyöllä.

Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista: Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti; venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli pohjoispuolen Pohjanmaata.

Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. -- Seuraavana vuonna kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi. Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi vuotta.

Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä, että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä, että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle. V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan, oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa. Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480 koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen itseään _koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi_. Saatuaan toimeen kaikki muut tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa, kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten heimoa.

Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.

3. Viipurin piiritys v. 1495.

Ensimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Vironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän joukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestämään.

Vihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä 1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika Shuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan alueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24 jalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat seisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen ikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi. Mutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari _Knuutti Posse_, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen laamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan harjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään jättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin marssimaan. -- Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä suojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi. Näin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna, verisien vihollistensa tuloa.

Syysk. 24 p. levisi venäläisten leiri "alle Viipurin vihannan". Kolmen peninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja; tuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen ensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä vielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella. Etelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään ulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen päin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut pois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta ahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan juoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli siksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi kulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se on kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan sivuitse.

Estääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä lokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs saksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin pahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin venheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan, niin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi karkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat aatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen hypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, muun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400 uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.

Nyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. -- Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät takaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan

pani pyssyt paukkumahan, umpiputket ulvomahan, avokurkut ammomahan, jalot joutset joikumahan, alla Viipurin vihannan, alla suuren Suomen linnan.

Ampui kerran, ampui toisen, ampui kerran noin alatse, ampui toisen, niin ylitse, ampui kolmannen kohalle.

Jopa liikkui linnan tornit, räystähät rämähtelivät, patsahat pamahtelivat, kivet linnan kiikahteli, tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen kohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin kului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei mahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan rynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.

4. Viipurin pamaus.

Tuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät kädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. -- Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin päässeet ylös.