v. 482 sovituskaavan, jolla hän toivoi saavansa kirkolliset

riidat asettumaan. Se oli pintapuolinen ja epäselvä, hyväksyi nicaealais-konstantinopolilaisen tunnustuksen, mutta hylkäsi myöhempien kokousten tekemät päätökset sekä kielsi kaikki uskonnolliset riidat. Kummankin puolueen, semminkin ankarain monofysiittain halveksivana lisäsi se vain kiistaa ja puolueiden lukua. Etenkin munkit, jotka itsensäkieltämisessä muka olivat kokonaan hyljänneet maailman ja kuitenkin vallanhimosta pyysivät sitä vallita, ottivat kiihkolla osaa taisteluun. Konstantinopolissa syntyi kapina; vimmastunut kansa kantoi seipään päässä ihmisen päätä kadulta toiselle, huutaen raivoissaan: "katsokaat kolminaisuuden vihollista." Meteli kyllä asettui, kun keisari esiintyi kapinoitsevain keskuudessa, riisti kruunun päästänsä ja uhkasi luopua hallituksesta, ellei kansa taipuisi sovintoon ja rauhaan; mutta uusia samankaltaisia häiriöitä sattui tuon tuostakin, eikä paremmista ajoista enää näkynyt olevan toivoakaan. Mennyt on itäisen kirkon tosi kristillisyyden synnyttämäni hyveiden ja hengellisen valistuksen jalo aika, jonka ylevät muistot ovat kirkkohistorian kalliimpia. Samoinkuin tautivuoteella sairastava houraillen uneksii siitä, mitä hän ennen terveenä on ajatellut ja toimittanut, samoin matkii kreikkalainen kirkko nyt tyhjillä sanoilla muinoin toimittamia urotöitään, käsittämättä niiden merkitystä, kykenemättä kartuttaa menneiden aikojen sille jättämää suurta perintöä. Se ei enää ajattele mitä se on "saanut ja kuullut;" ja sentähden on Herran Henki siitä luopunut.

Tällä kannalla olivat itäisen kirkon olot, kun _Justinianus I_ astui Konstantinopolin keisarien valtaistuimelle (527). Hänen hallituksensa, jota kesti aina vuoteen 565, oli verraten rauhallinen ja loistava, vaikkei hän itse ensinkään ollut mikään etevä henkilö. Justinianuksen suuret sotapäälliköt vapauttivat Afrikan Vandalilaisten ja Pohjois-Italian Itä-gotien rasittavasta ikeestä, mainiot tiedemiehet ja oppineet työskentelivät henkisellä viljavainiolla; -- näyttääpä hetkeksi siltä, kuin heräisi kreikkalais-roomalais maailman vanha maine jälleen uuteen eloon. Mutta siltä näyttääpi vain, sen aika on loppunut, sen elinvoima ainaiseksi kuihtunut, kukistunut; iltarusko tuo on, eikä aamukoitto, joka vielä hohtaa taivaan reunalla, ennenkuin itäisenkin keisarikunnan kuolinhetki on tullut. Turhaan ryhtyi Justinianus rakentamaan tuota maailman mainiota Konstantinopolin kirkkoa, jonka komeudelle ei yksikään vanhan ajan kirkoista voinut vetää vertoja. Sille kyllä annettiin nimeksi: "Sofian (viisauden) kirkko" ja sitä katsellessa kerrotaan keisarin ihastuneena huudahtaneen: "minä olen sinun voittanut, Salomo;" mutta "Jumala on henki ja totiset rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa!" Mistä arvosta oli tuo kaunis nimi, mistä merkityksestä kaikki ulkonainen loisto ja suuruus, kun ei etsitty viisautta ylhäältä eikä Jumalalta rukoiltu sitä Henkeä, joka totuudessa johdattaa? Tyhjä kuori, lumoava varjo vain!

Justinianus harrasti puhdasta oppia ja koetti kaikin voimin säilyttää Kalcedonin kokouksen päätöstä kirkon tunnustuksessa. Mutta hovin jumaluusppineet sekä keisarinna _Teodora_, joka oli mieltynyt monofysitismiin, kokivat kilvan eksyttää hänen hyvää tahtoansa, eikä tämä suinkaan ollut vaikeata, Justinianukselta kun kokonaan puuttui valistusta ja käsitystä uskonnollisella alalla. Ensin saivat he hänen hyväksymään tuon Monofysiittain käyttämän lauseen "Jumala on ristiinnaulittu" (533). Vastapuolueen kyllä onnistui saada Origines toisen kerran kirotuksi, mutta Teodora kosti sille, viekkaudellaan pakottamalla keisaria harhaoppiseksi julistamaan kolmen etevän antiokialaisen opettajan teokset (544). Kun useat hengelliset kieltäysivät allekirjoittamasta tätä päätöstä, kutsui Justinianus kokoon _viidennen yleisen kirkolliskokouksen_. Se pidettiin _Konstantinopolissa_ v. 553. Kuinka kurjan mitätön on tämä kokous, verrattuna niihin kuuluisiin kokouksiin, joissa itäinen kirkko ennen oli kehittänyt kristillistä tunnustusta siunaukseksi ja ohjeeksi tuleville sukupolville! Tyydyttääksensä Monofysiittain vaatimuksia ja sovittaaksensa heidät kirkon kanssa, nosti Justinianus uudestaan kysymyksen noiden kolmen antiokialaisen opettajan harhaoppisuudesta. Tämän ajan kristityt olivat tottuneet enemmän kiroomaan, kuin siunaamaan, ja pitkittä keskusteluitta hyväksyi kokous keisarin ehdotuksen, jonka mukaan nuo kolme opettajaa julistettiin harhaoppisiksi. Ei muusta ollut kysymystäkään -- siinä kaikki. Ja tämä on Atanasiuksen, Basiliuksen, Krysostomuksen kuulusa kirkko! Miten surkea on nyt sen tila! Justinianus pettyi suuresti toiveissaan saada Monofysiitat yhtymään kirkkoon. Päinvastoin kasvoi heidän tyytymättömyytensä päivä päivältä, eikä aikaakaan, niin rikkoivat he kaiken yhteyden katolisen kristikunnan kanssa ja muodostivat oman kirkkokuntansa, johon kuuluivat: 1) _koptilaisten_ kristittyin kansalliskirkko Egyptissä ja Abessiniassa; 2) _armenialaiset_ kristityt, joita vielä nykyäänkin on paljo Armeniassa, Persiassa, Turkinmaassa ja Venäjällä; 3) _jaakopilaiset_ Syyriassa ja Mesopotamiassa (nimensä saaneet päämiehestään _Jaakop Baradaista_).

Samoinkuin itäinen kirkko, hajosi itäinen valtakuntakin hajoomistaan. Se kyllä oli nimeksi vielä olemassa lähes tuhannen vuotta, mutta ei ole sen historia tästälähin muuta kuin kertomus pitkästä kuolemankamppauksesta. Katsellessamme itäisen keisarikunnan yhä surkeampaa tilaa, emme saata olla muistamatta, miten etenkin tämä valtakunta marttyyriaikakauden verisinä päivinä oli raivonnut kristikuntaa vastaan; ja kun näemme tämän aikakauden, maailmaan mieltyneiden kristittyjen valtion lempilapsina yhä lukusammin joutuvan tuon yleisen turmeluksen pyörteesen, eivätkä eksyneet ihmiset enää kuningasten kuninkaalta rukoile apua onnettomalle isänmaallensa, on meistä kuin sen sijaan kuulisimme veritodistajain tuolla ylhäällä taivaissa rukoillen huutavan: "sinä pyhä ja totinen Herra! kuinka kauan et sinä tuomitse ja meidän vertamme kosta niille, jotka maan päällä asuvat?" Ken ei Itä-Rooman keisarikunnan vaiheistakin jo tähän aikaan huomaa, miten vanhurskaan Jumalan tuomio lähestyy tämän maailman valtakuntia ja niiden katoavaa kunniaa, jos kohta se viipyykin, sillä "yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajastaikaa".

XX.

Jumalanpalvelus ja juhlat.

Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman. Joh. 4: 24.

Kun kristikunta vainotusta asemastaan pääsi valtion lempilapseksi, ei tarvinnut sen enää, kuten marttyyriaikakauden vaarallisina aikoina, piilopaikoissa eikä halvissa rakennuksissa toimittaa jumalanpalvelustansa. Tämän maailman mahtavat tarjoutuivat kilvan sitä suosimaan, laskien tavaransa ja rikkautensa kristittyjen jalkain juureen. Kaupungeissa ja maaseuduilla ruvettiin rakentamaan kauniita kirkkoja, ja pian saattoi niiden yhä karttuvasta luvusta nähdä, että pakanuuden valta oli sortunut ja kristinusko päässyt voitolle maailmassa. Semminkin olivat suurten kaupunkien jalot kirkot omiansa herättämään ihmettelyn huomiota kaikissa ja ylentämään ihmisten sydämmiä sen Herran puoleen, jonka kunniaksi ne olivat rakennetut.

Länsimaiden kirkot rakennettiin vanhojen _basilikain_ [Näitä rakennuksia tapaamme pakanuuden aikakaudella paljon Rooman keisarikunnan maissa. Niitä käytettiin palatseina taikka julkisen oikeuskäynnin huoneina. Kristinuskon päästyä keisarikunnan valtionuskonnoksi, muodostettiin basilikoista monessa paikoin kirkkoja.] mallin mukaan ja saivat senvuoksi saman nimenkin. Ne muodostivat säännöllisen suorakaiteen, ja niiden suunta oli tavallisesti idästä länteen. Itäisessä päässä, joka oli kaaren muotonen, oli lattia korkeammalla kuin kirkon muissa osissa. Pitkin tuota kaarevaa seinää istuivat presbyterit, keskellä oli piispan muita korkeampi istuin. Viimmemainitun paikan ja varsinaisen kirkon välissä oli ehtoollispöytä eli alttari, joka siis oli erikseen seinästä eikä, niinkuin meidän kirkoissamme, siinä kiinni. Alttarin oikealla puolella olevalle pöydälle pantiin seurakunnan vapaaehtoiset lahjat, kunnes ne ehtoollis-leiväksi ja viiniksi siunattiin; vasemmalla puolella oli säiliö, jossa kirkon astiat puhdistettiin, ennenkuin ne, jumalanpalveluksen päätyttyä, vietiin sakaristoon. Alttarin edustalta laajeni kirkko kummallekin puolelle. Tämä osa oli laiva, miksi sitä sekä sen muodon että sanan kuvannollisen merkityksen vuoksi sanottiin, muodosti varsinaisen, idästä länteen oikoavan rakennuksen kanssa ristin. Eivät aavistaneet pakanat, kun he tähän muotoon basilikansa rakensivat, että näiden mykät seinätkin, kristityiksi kirkoiksi muodostettuina, kerta olivat todistavat Hänestä, joka Golgatan ristillä sovitti maailman Jumalan kanssa.

Poikkiristi ja tuo siihen yhtyvä kaareva äärimmäinen pää olivat verhotetulla aidalla erotettuina kirkon päälaivasta, jonka kaksi pilaririviä jakoi kolmeen osaan. Lähinnä aitaa istuivat seurakunnan varsinaiset jäsenet, heidän takanansa katekumenit; etäämmällä ne, jotka olivat suljetut seurakunnan yhteydestä ja katuvaisina pyrkivät päästä kirkon armovälikappalten täyteen osallisuuteen jälleen. Konstantinus Suuren ajoista asti oli keisarein tuoli kirkon pyhimmässä s.o. väliaidan sisäpuolella, kunnes Ambrosius, Teodosius Suuren suostumuksella siirsi sen päälaivaan. Miehet ja naiset istuivat erikseen; itämaiden kirkoissa oli viimmemainittujen paikka lehtereillä. Viimmemainitut kirkot erosivat rakennustavan suhteen latinalaisista. Niiden ristilaiva jakoi näet päälaivan kahteen yhtä suureen osaan, jota vastoin se länsimaiden kirkoissa kohtasi päälaivan enemmän itäisellä puolella, niin että se osa, missä seurakunta istui, oli suurin. Länsimaissa käytettiin lakeita, itämaissa kaarevia kattoja, jotka sitä paitsi ristin kohdalla olivat varustettuina korkealla kupolilla. -- Itämaiden kirkoista oli Sofian kirkko Konstantinopolissa, josta ennen on mainittu, komein.

Neljännellä vuosisadalla aljettiin kaunistaa kirkkoja taideteoksilla, joita kristityt tähän saakka olivat käyttäneet ainoastaan kodeissansa, katakombeissa ja kirkkomailla. Gregorius Nyssalainen kertoo eräässä kirkossa nähneensä Iisakin uhrausta kuvaavan maalauksen, jota hän sanoo monesti kyynelsilmin katselleensa. Hän oli hyvin mieltynyt tämänkaltaisiin koristuksiin, lausuen muun ohessa "mykkä maalaus kirkon seinällä puhuu ja vahvistaa", ja samaan tapaan ajatteli ja puhui moni muukin silloisen kirkon etevä opettaja. Toiset vastustivat jyrkästi tätä katsantotapaa, pitäen sitä rikoksena sen Jumalan käskyä vastaan, joka laissansa lausuu "ei sinun pidä tekemän itselles kuvaa eli jonkun muotoa". Mutta kaiken vastustuksen uhallakin ruvettiin yhä yleisemmin kaunistamaan kirkkoja veistokuvilla, maalauksilla sekä muilla koristuksilla. Vapahtajaa kuvattiin tavallisesti karitsan muotoseksi. Miten viatonta tämä itsessään olikin, piileili siinä paljo taikauskoa ja epäkristillistä mieltä, joka aikojen kuluessa esiintyi yhä törkeämmässä muodossa, jota enemmän Henki poistui seurakunnasta ja jumalanpalvelus hengellisen hartauden salaisuudesta muuttui ulkonaiseksi tavaksi ja sielullisten tunteiden ja nautintojen välikappaleeksi. Tähän aikaan ruvettiin myös yhä huolellisemmin kokoamaan sekä kunnioittamaan pyhimysten muistoja, heidän omistamia vaatteitansa ja muuta tavaraa. Jos kirkko (tämä tapahtui hyvin usein) rakennettiin jonkun pyhimyksen muistoksi, koottiin hänen jäännöksensä ja asetettiin alttarin alle. Pian ei tietänyt kristikunta mitään rajaa tällaisten kuolleiden esineiden epäjumaloimiselle, ja paljo petostakin harjoitettiin niillä. Niinpä säilytettiin ja kaupiteltiin puun kappaleita, joita väitettiin Kristuksen ristin [Tämän oli tarun mukaan Konstantinus Suuren hurskas äiti Helena, käydessään pyhässä maassa, muka löytänyt, vaikkei Eusebiuskaan, joka ei suinkaan ole liika arka historiallisen totuuden suhteen, kun keisarillisen perheen maine on kysymyksessä, siitä sanaakaan mainitse.] osiksi ja niitä sanottiin ihmeitä tekeviksi. Marttyyrein ja pyhimysten oleellisista ja tarunmukaisista jäännöksistä sepitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia ja niiden kunnioittaminen kävi yhä yleisemmäksi. Useat kirkkoisät, niinkuin esim. Augustinus, puhuivat vakavia sanoja karttuvaa taikauskoa ja siihen perustuvaa epäjumalanpalvelusta vastaan, ja Teodosius Suuri kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki tämän-kaltaiset pakanalliset tavat, mutta yleinen mielipide kannatti niitä, niin että niiden poistaminen kristikunnasta oli mahdoton. Ja tämä aikakausi on puhdasoppisuuden suurten voittojen aika! Ei riitä suullinen tunnustus eivätkä tarkimmatkaan uskonnolliset oppikaavat suojelemaan kristittyjä joutumasta pimeyden ruhtinaan verkkoihin. Totuudessa johdattaa voipi yksin Jumalan Pyhä Henki, mutta hänen neuvonsa, varoituksensa ja opetuksensa ovat siunaukseksi ainoastaan niille, jotka, tunnustaen oman sokeutensa ja kykenemättömyytensä, etsivät valoa Häneltä. Tämän aikakauden kristityt alkoivat tyytyä omaan itseensä sekä kirkon jalojen voittojen kautta saavutettuun tunnustukseen, he pitivät itsensä viisaina, rikkaina ja -- eksyivät, pettyivät!

Ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, kokoontuivat kristityt kirkon edustalla olevalle, kivimuurin ympäröimälle esikartanolle, missä he vanhan tavan mukaan pesivät kätensä täällä löytyvässä vesisäiliössä. Sitten teki jokainen ristin merkin otsallensa ja astui sisälle kirkkoon. Jumalanpalvelus alkoi veisuulla, johon koko seurakunta otti osaa, vaikka erityinen laulukunta oli asetettu säveleitä ohjaamaan. Virren päätyttyä lausui yksi diakoneista korkealla äänellä: "olkaamme hartaat", jonka jälkeen lectori kirkon päälaivassa olevalta korotetulta istuimelta, jota sanottiin _amboniksi_ [Varsinaisia saarnatuoleja ruvettiin käyttämään vasta keski-aikana.], tervehti läsnäolijoita näillä sanoilla: "rauha olkoon teille". Seurakunta vastasi "niin sinunkin henkesi kanssa", ja lectori alkoi lukea määrätyltä paikkoja vanhasta ja uudesta testamentista; lukujen välissä veisasi seurakunta. Nyt alkoi saarna. Diakonit saarnasivat ambonilta, presbyterit alttarilta, piispat tavallisesti omalta paikaltansa, joskus, niinkuin esim. Krysostomus, ambonilta. Saarnan päätyttyä pidettiin lyhyt rukous, jonka jälkeen katekumenit ja seurakunnan rangaistuksen alaiset, katuvaiset poistuivat kirkosta. Tähän päättyi jumalanpalveluksen edellinen osa. Nyt kuuluivat jälleen diakonin kehotussanat: "olkaamme hartaat", piispa lausui: "Jumalan rauha olkoon teidän kaikkien kanssa", ja seurakunta vastasi: "niin sinunkin henkesi kanssa". Taas korottaapi diakoni äänensä, lausuen: "suudelkaat toinen toistanne pyhällä suudelmalla", jonka jälkeen papit antavat suuta piispalle ja seurakunnan jäsenistä miehet miehille ja naiset naisille. Vakaalla äänellä huutaa diakoni: "älköön täällä olko kukaan katekumeni, uskoton tahi harhaoppinen. Älköön kenelläkään olko mitään toistansa vastaan, älköön tulko kukaan tänne teeskennellen". Lausuttuaan muitakin kehotus- ja varoitussanoja, viepi hän sitten uskovaisten lahjat alttarille, missä piispa, juhlapukuun puettuna, ottaa ne vastaan ja tekee niiden päälle ristin merkin. Sitten lausuu piispa: "olkoon teidän sydämmenne ja ajatuksenne tuolla ylhäällä", johon seurakunta vastaa: "me ylennämme sydämmemme Herran puoleen". Taas kuuluu piispan ääni: "kiittäkäämme Herraa"; kaikki vastaavat: "se on soveliasta ja oikein". Alottaen sanoilla: "totisesti on soveliasta ja oikein" rukoilee piispa, ylistäen koko maailman luojaa ja ylläpitäjää ja kiittäen Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan ihmisiä pelastamaan, sekä kertoo muutamia kohtia Jesuksen kärsimisen historiasta, jonka jälkeen hän ryhtyy vihkimään ehtoollisaineet. Tämä tapahtui seuraavilla sanoilla: "Sinulle, oi kuningas ja Jumala, tuomme Kristuksen käskystä tämän leivän ja viinin, kiittäen Sinua Hänen kauttansa siitä, ettäs olet pitänyt meitä mahdollisina astumaan Sinun eteesi tätä pyhää palvelusta toimittamaan, ja rukoilemme Sinua armollisesti katsomaan näitä lahjoja ja niihin mielistymään voideltusi kunniaksi. Lähetä Pyhä Henkesi, Jesuksen Kristuksen kärsimisen todistaja, tätä uhria siunaamaan, ja valkeuteen tuomaan tämän leivän ja viinin voideltusi ruumiina ja verenä, jotta ne, jotka siitä osallisiksi pääsevät, saisivat syntinsä anteeksi, vapahdettaisiin perkeleen petoksista, täytettäisiin Pyhällä Hengellä, olisivat otolliset Sinun voideltullesi ja saisivat ijankaikkisen elämän". Sitten rukoiltiin kirkon, sen palvelijain, keisarin, sotajoukon, pyhimysten, kansan, vielä niidenkin edestä, jotka vainosivat Herran seurakuntaa sekä "Isä meidän". Kehotettuaan läsnäolijoita hartauteen, lausui piispa: "mikä pyhä on se pyhille annetaan", johon seurakunta vastasi: "yksi on pyhä, yksi on Herra, yksi Kristus, ylistetty ijankaikkisesti, amen". Lopuksi lausui piispa seuraavat ylistyssanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maan päällä rauha ja ihmisille hyvä tahto. Hosianna Davidin poika, joka tulee Herran nimessä, ja Hän on meille ilmoitettu. Hosianna korkeudessa"! Ensin nautti piispa, hänen jälkeensä läsnäolevat papit Herran ehtoollisen, joka sitten jaettiin seurakunnalle. Jokainen vastaanotti käsin leivän, jota antaessa piispa lausui "Kristuksen ruumis;" diakoni taritsi viinin, sanoen: "Kristuksen veri, elämän juoma". Kun tämä pyhä toimitus oli loppunut, vastaanotti seurakunta polvistuen piispan siunauksen ja poistui kirkosta.

Tämmöiseksi muodostui jumalanpalvelus oppiriitojen aikakaudella. Sen pääpiirteet ovat samat kuin marttyyrein aikana, ja kuitenkin on erotus suuri, jos asiaa likemmin tarkastelemme. Pieni oli se seurakunta, joka vainojen kovina päivinä siellä täällä oli koolla rukoilemassa ja ylistämässä ristiinnaulittua kuningasta, verrattuna noihin lukusiin kuulijakuntiin, jotka keisarein komeissa kirkoissa tuhansien kynttiläin kirkkaassa valossa uteliaina katselivat kaikkea tuota suurta ulkonaista loistoa ja, uskonnollisiin riitakysymyksiin perehtyneinä, tarkkaan kuuntelivat, oliko pappi puhdasoppinen. Nuo pakanain väijymät Jesuksen tunnustajat tyytyivät yksinkertaisiin saarnoihin, heidän virsien säveleet eivät taiteellisessa suhteessa olleet suuresta arvosta, samoinkuin koko heidän jumalanpalveluksensa maailman arvostelun mukaan tarjosi hyvin vähän viehättävää; mutta heidän katsannostaan loisti ylönluonnollinen kirkkaus, vaikka surun kyyneleet sen usein, hyvin usein salasivat, ja heidän tunnustuksensa, heidän uskonoppinsa oli syvä ja rikas, vaikkei se ollut harjaantunut pukeutumaan tieteellisesti tarkkoihin ja oppineisin sanoihin. Tämän aikakauden kristityt vaativat täydellisiä, oppineita ja kauniista vertauksista uhkuvia saarnoja, he sepittivät ihanasti sointuvia virsiä, valmistivat yhä täydellisempiä kaavoja jumalanpalvelukselle, mutta hartaus ei ole sama kuin ennen, eikä syki kirkon sydän enää tuosta Pyhän Hengen siihen vuodattamasta rakkaudesta ja kotikaipuusta niin puhtaita tykityksiä, kuin vainojen verisinä päivinä. Ja kuinka tarkka, monipuolinen ja syvämietteisiä määräyksiä täynnä kirkon tunnustus ja oppi onkin, eksyy se monessa kohden arveluttavalla tavalla, synnyttäen raamatusta poikkeavia uskonnollisia tapoja ja neuvoja, joiden turmiolliset siemenet sitten rehottaen kasvavat keski-ajan kirkon vainiolla. Me olemme nähneet, miten Kalcedonin kokouksen hyväksymä tunnustus "Jumalan äiti" sai neitsy Marian jumaloimisen vakaantumaan kristikunnan jo ennen tähän suuntaan kallistuvassa käsitystavassa, ja että tämä erehdys pian synnytti uusia samankaltaisia, sen tiedämme myös. -- Jota enemmän pyhimyksille aljettiin omistaa jumalallista kunnioitusta ja heidän esirukouksiinsa ja ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin luottamaan, sitä enemmän himmentyi kristikunnassa tuo muuttumaton totuus, että Jumala on yksi ja yksi välittäjäkin Hänen ja ihmisten välillä. Herran ehtoollisenkin suhteen, joka, jos mikään, tarkoittaa, säilyttää ja vahvistaa yksinkertaista, lapsellista uskoa ja veljellistä rakkautta Jesuksen tunnustajissa, ilmaantui jo tähän aikaan erimielisiä, tieteellisiin tutkimuksiin perustuvia, mutta samassa eksyttäviä mielipiteitä. Toiset tahtoivat pitää tätä sakramenttia vain Kristuksen ruumiin ja veren kuvana eli merkkinä, toiset taas valmistivat erehdyttävillä mielipiteillään tuota keskiajan väärää oppia, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Me emme puhukaan noiden lukemattomain nimikristittyjen suruttomasta, epäsiveellisestä elämästä tuolla ulkona maailmassa; ajan paheet ovat nähtävinä kirkon jaloimmissakin edustajissa. Vihollinen on saavuttanut suuren vallan kristikunnassa: hän on vaikuttamassa sen kaikkein pyhimmässä: kirkon tunnustuksessa ja jumalanpalveluksessa Herran huoneessa.

Niin, synkät varjot himmentävät kirkkohistorian lehtiä oppiriitojen aikakaudella, mutta onpa niissä valoakin ja kirkkautta. Mitä erittäin jumalanpalvelukseen tulee, muistamme noita jaloja henkilöitä, jotka, Jumalan Hengen valaisemina, opillaan ja saarnoillaan urhoollisesti todistivat Herrasta ja pelkäämättä maailman vihaa julistivat Hänen totuuttansa seurakunnille. Läntisen kirkon saarnaajista olivat Ambrosius, Augustinus ja Leo Suuri etevimmät; itäisessä kirkossa saavuttivat suuren maineen etenkin Gregorius Nyssalainen, Basilius Suuri ja Gregorius Natzianzilainen sekä Krysostomus, tuo vanhan kirkon jaloista saarnaajista suurin. Samoin synnytti tämä aika monta etevää virrensepittäjää, joiden kauniita, hengellisiä lauluja vähitellen ruvettiin käyttämään julkisessa jumalanpalveluksessa, jossa ennen ei suvaittu veisattaviksi kuin raamatusta otettuja virsiä. Itäisen kirkon virrensepittäjistä on _Edessan_ piispa _Efraim_ (k. 378) etevin, vaan ei voi hän ensinkään vetää vertoja länsimaiden hengellisille runoilijoille, joista mainittakoot _Poitiersin_ piispa _Hilarius_ (k. 368), _Prudentius_ (k. 405) sekä Ambrosius, jonka maine tässä suhteessa himmentää kaikkien muiden.

Jo v. 321 määräsi Konstantinus Suuri että _sunnuntai_ oli pidettävä pyhänä. Eivät mitkään virkakunnat sinä päivänä saaneet työskennellä, ja kaikki työ, jota vain saattoi jättää vastaiseksi, oli kielletty. Sitä paitsi vietettiin _keskiviikkoa_ ja _perjantaita_ pyhäpäivinä, jolloin paastottiin, nämä päivät kun olivat pyhitetyt Kristuksen kärsimisen muistolle. Suurin juhla oli _Pääsiäinen_, jota, kuten ennen on kerrottu, Nicaean kokouksen päätöksen johdosta vietettiin länsimaisen tavan mukaan. Sen edellä oli 40 päivän pitkä paastonaika, jonka viimmeistä viikkoa sanottiin piinanviikoksi eli pitkäksi viikoksi, siihen kun kuuluivat Herran kärsimisen katkerimmat päivät. Merkillisin näistä oli _pitkäperjantai_. Sitä vietettiin hiljaisilla, surua ja sortunutta mieltä kuvaavilla juhlamenoilla; edellisenä iltana oli juhlallinen Herran ehtoollisen vietto. Pääsiäisjuhla kesti 8 päivää. Valitettavasti elettiin silloin monessa paikoin hyvin ylöllisesti. Juhlallinen oli kyllä jumalanpalvelus ja etenkin yöllä vasten pääsiäispäivää pukeutui se mitä kauniimpaan ulkomuotoon, mutta tämä ei estänyt kristityltä ottamasta osaa kaikenlaisiin turhamaisiin menoihin ja harjoittamasta mitä törkeintä epäsiveellisyyttäkin juuri juhlan aikana. Jumalanpalvelus kehotti kristikuntaa iloitsemaan ylipaimenen suuresta voitosta, jonka muistoksi juhlaa vietettiin, mutta se kehotti sitä iloitsemaan Herrassa -- ja kristityt iloitsivat maailmassa. Ken ei jo tässä huomaa meidän onnettoman aikamme paheiden enteitä, nyt kun ihmiset kilvan rientävät teatereihin, soitannoihin, kansanhuveihin y.m. maallisiin ja syntisiin huvituksiin juuri kirkon suurimpina juhlapäivinä? Erotus on vain se, että meidän aikamme nimikristillisyys paljoa törkeämmällä tavalla paljastaa maallisen, Jumalasta poistuneen mielensä.

50 päivää säilytti jumalanpalvelus tämän juhlallisen ja iloisen muodon. Koko aikana ei paastottu eikä polvistuen rukoiltu. Suurimmat juhlapäivät olivat 40:s eli _Kristuksen taivaasen-astumisen päivä_ ja _Helluntai_, jota vietettiin 10 päivää myöhemmin. Kirkon muista juhlista on semminkin _Joulu_ huomattava. Sitä vietettiin Kristuksen syntymisen muistoksi joulukuun 25 p. [Vanhan kertomuksen mukaan olisi Kristus, näet, sinä päivänä syntynyt.], sen mukaan kuin tiedetään ensikerran v. 360. Itäisessä kirkossa pyhitettiin _Epifanian juhla_ jo vainojen aikana tämän suuren tapahtuman muistoksi, mutta kun Joulun viettäminen täälläkin neljännellä vuosisadalla tuli yleiseksi tavaksi, sai ensinmainittu juhla toisen merkityksen. Sitä, näet, ruvettiin itämaissa viettämään Kristuksen kastamisen muistoksi, länsimaissa viisaiden miesten käynnin muistoksi Vapahtajan luona, joka tässä tilaisuudessa ilmoittaikse pakanainkin pelastajana. Aika määrättiin tammikuun 6 päiväksi. Joulun 2:nen päivä vietettiin Stefanuksen, kesäkuun 24 p. Johannes Kastajan, saman kuun 29 p. Pietarin ja Paavalin muistoksi, jota paitsi muidenkin pyhimysten muistopäivät saivat sijansa kirkon juhlaryhmässä. Neitsy Marialle pyhitettiin kolme eri juhlaa.

Ei siis ollut puutetta juhlapäivistä eikä loistavista juhlamenoista oppiriitojen aikakaudella. Mutta kuinka paljo maailman rakkautta, riitaa, toraa, eksytystä ja kaikkea muuta pahaa piileili tämän kauniin vaipan alla!

XXI.

Papisto; Gregorius Suuri.

Niin pitää myös seurakunnan palvelijat toimelliset oleman, ei kaksikieliset, ei juomarit, ei häpiällisen voiton pyytäjät;

Jotka uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa pitävät; 1 Tim. 3: 8-9.

"Jos keisarit ovat ruvenneet kristityiksi, onko sen takia perkelekin kristityksi muuttunut?" kysyy Augustinus katkeralla ivalla, katsellessaan aikansa siveettömyyttä ja kirkon karttuvaa turmelusta. Rakas oli hänelle tämä kirkko jaloine muotoineen ja kalliine aarteineen. Sen yhteydessä oli hän oppinut tuntemaan sen Herran, joka verellänsä on meidät Jumalalle ostanut, jotta me, vapautettuina synnin orjuudesta, vaeltaisimme vakaita askeleita rauhan tiellä, ja usein oli hän ystäväinsä seurassa tuntenut sydämmensä sykkivän sanomattomasta ilosta, ajatellessaan ijankaikkisen autuuden majoja tuolla ylhäällä, missä Herran palvelijat, uskossa taisteltuaan tämän elämän taistelut, enkelein kielillä saavat virittää ylistysvirttä Karitsan. Mutta kuinka vähän vastasivat hänen aikuisen kirkon olot tuota korkeata tarkoitusta olla valmistuksena sille voittosalle seurakunnalle, joka, täydellisesti vanhurskaana, sanomattomassa ilossa ja kirkkaudessa ikuisesti kiittää Jumalaa! Miten himmeä oli nyt käsitys riemuitsevan ja taistelevan seurakunnan yhteydestä, miten mieltyneet maailmaan olivat kristittyjen sydämmet, kuinka turmeltunut kirkko! Tuo ulkonainen loisto ja tämän maailman mahtavain suosio häikäsi Jesuksen tunnustajain silmät, kiinnittäen heidän ajatuksensa ja mielensä katoavaisiin; he kävivät veltoiksi, suruttomiksi, ja yhä lukusammat heistä nukkuivat synnin uneen. Augustinus oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa, hän oli perehtynyt Jumalan valtakunnan salaisuuksiin, niissä oli hän oppinut etsimään turvaa tämän elämän vaaroissa, lohdutusta sen tuskissa, mutta kuinka oli tämä valtakunta kokonaan poistua hänen aikuisesta kirkosta, kuinka kuolleeksi oli miltei kaikki hengellinen elämä jähmettynyt keisarein maallisen mahtavuuden suojelemissa, pettämissä seurakunnissa! Haikein sydämmin katselivat ajan jalot henkilöt, miten valtion kirkko kävi yhä vieraammaksi tosikristillisyyden vaatimuksille; ei ollut Augustinus ainoa, joka Herran sanan voimalla koetti herättää ihmisiä synnin unesta, mutta useimmat vartijat nukkuivat Siionin muureilla taikka pakenivat, peläten maailman vihaa, ja jättivät lampaat sutten raadeltaviksi. Ajan yleinen turmelus ja hengellinen velttous oli iskenyt syviä vammoja etenkin pappeihin, houkuttelemalla heitä pyrkimään maalliseen mahtavuuteen ja etsimään niitä tavaroita, joita "koi ja ruoste raiskaavat". Silmäilkäämme tässä papiston tilaa oppiriitojen aikakaudella.

Ennen on kerrottu, miten metropoliitat vähitellen saavuttivat korkeamman arvon ja mahtavuuden kuin muut piispat. Vielä suuremman merkityksen saivat arkkipiispat, ja heitäkin mahtavammiksi kohosivat patriarkat. Viimmemainitun arvonimen saivat, kuten tiedämme, Nicaean kokouksessa (325) Rooman, Aleksandrian ja Antiokian piispat, Konstantinopolin kokouksen (381) päätöksen mukaan siellä asuva piispa, ja Kalcedonin kokous (451) korotti Jerusalemin piispan samaan arvoon. Ei ollut tämä papiston jakaminen eri luokkiin, joista toinen korkeamman asemansa vuoksi oli toista mahtavampi ja kristittyjen silmissä arvokkaampi, omiansa seurakunnan palvelijoissa säilyttämään tuota nöyrää, alttiiksiantavaista mieltä, joka ei omaansa etsi, vaan Kristuksen rakkauden pakottamana on valmis uhraamaan kaikki Jumalan valtakunnan hyväksi. Päinvastoin kehotti se heitä ylpeyteen, vietteli heitä maailman kunniaa etsimään, samalla kuin veljellisen rakkauden side Kristuksen evankeliumin julistajain välillä kävi yhä heikommaksi. Kilvan he pyrkivät päästä yhä korkeampiin virkoihin, kadehtien, väijyen toinen toistansa. Piispat koettivat saada puolellensa alhaisemman papiston, käyttäen usein väkivaltaisia ja epärehellisiä keinoja saavuttaaksensa siltä kannatusta itsekkäille hankkeillensa. Moni pappi sortui myymään vakuutuksensa pakosta tahi oman voiton pyynnöstä ja etenkin oli hovin suosio sekä ylhäisille että alhaisille seurakunnan palvelijoille tärkeä, sillä siitä riippui usein heidän asemansa ja maallinen onnensa. Gregorius Nazianzilainen moittii ankarasti pappien orjamaista, imartelevaa nöyryyttä tämän maailman mahtavain suhteen, joiden suosiollista kannatusta he kerjäten pyysivät, sekä kaikkia noita ylönkatsottavia välikappaleita, joita ensinmainitut käyttivät päästäksensä yhä suurempaan mahtavuuteen. Hän lausuu muun ohessa: "kristikunnan jaloin ammatti on kerrassaan joutua pilkan alaiseksi". Basilius Suuri vastusti vakavasti piispanvirkojen myymistä, ja Kalcedonin kokous määräsi, että piispa, joka tällä tavoin on päässyt virkaansa, on heti siitä erotettava. Oppiriitojen aikakaudella syntyneissä n.s. _apostolisissa määräyksissä_ säädettiin niinikään, että piispa tahi presbyteri, joka rahalla oli virkansa ostanut, oli siitä erotettava sekä suljettava kirkon yhteydestä, ja sama rangaistus kohtasi sitäkin, joka tämmöisen papin oli virkaan asettanut.

Tämmöiset muistutukset ja säädännöt ilmaisevat oppiriitojen aikakauden papiston turmeluksen, huomauttaen meille miten vaarallinen maailman ystävyys on. Mutta löytyipä semmoisiakin Herran seurakunnan palvelijoita, jotka, muistaen Jesuksen sanat: "ei ole palvelija suurempi Herraansa eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänen lähetti", pysyivät nöyrinä, vaatimattomina, eivätkä sortuneet epäjumalia palvelemaan, kuinka monilla kiusauksilla kavala sielunvihollinen ja petollinen maailma koettivatkin saada heitä verkkoihinsa. Todistuksena ovat semminkin nuo suuret opettajat, joiden jalosta taistelusta totuuden puolesta ennen olemme kertoneet. Mutta sentähden saivatkin he paljon kärsiä sekä suruttomilta virkaveljiltään että maailmalta; he vaelsivat Herran seuraamisessa ja sentähden muodostui heidän tiensä ristin tieksi. Ja olipa Herralla rehellisiä palvelioita niidenkin pappien joukossa, jotka eivät ole saavuttaneet suurta nimeä kirkkohistorian lehdillä, he kun työskentelivät syrjäisissä seurakunnissa tahi eivät julkisesti ottaneet osaa noihin suuriin riitakysymyksiin, joiden selvittäminen on tuottanut kirkkoisille ja muille kirkon johtaville henkilöille kuulusan nimen. Niinpä lausui esim. Augustinus: "tunnen monta rehellistä piispaa, presbyteriä ja diakonia, joiden siveys on sitä kiitettävämpi, jota vaikeampi sen säilyttäminen on tämän myrskyisän elämän vaaroissa". Semmoisen miehen sanat y.m. samankaltaisten jalojen totuuden puolustajain todistukset vakuuttavat meitä siitä, että oppiriitojen kirkollakin oli paljon tosikristillisiä palvelijoita, kuinka yleinen papiston turmelus silloin olikin, sillä ei antanut Augustinus enemmän kuin muutkaan silloisen kirkon suurista henkilöistä tämmöistä todistusta kenelle hyvänsä. Päinvastoin vaativat he paljon juuri papeilta. "Ei siinä ole kylliksi" lausuu esim. Gregorius Nazianzilainen "että pappi karttaa paheita; hänen tulee esiintyä hyveiden harjoittajana, olla esikuvana seurakunnallensa sekä kristillisen elämän tehokkaana edustajana. Häneltä ei saa vaatia jumaluuden salaisuuksien täydellistä käsitystä, sillä tämä on mahdotonta puuttuvaiselle ihmishengelle, mutta hänen tulee suuremmassa määrässä kuin muiden sydämmessään omistaa totuuden kuva, jotta hän, ollen Jumalan, Sanan ja Pyhän Hengen välikappaleena, voisi siitä muille todistaa".

Vaikea oli kirkon asema oppiriitojen vaarallisissa vaiheissa, vaikea sen opettajain taistelun helteissä säilyttää sitä veljellistä rakkautta, jonka Herra todistaa opetuslastensa nimenomaiseksi tunnusmerkiksi. Kuinka monta surkeata esimerkkiä pappien kiistoista ja kostonhimoisista riidoista kertoo meille näiden vuosisatojen kirkkohistoria! Toraa, uhkauksia kuuluu kirkolliskokouksissa, kirouksia, säälimätöntä tuomitsemista täynnä ovat niiden pöytäkirjat. Lukemattomiin puolueisin hajonneina, vihasta vimmastuneina taistelevat rauhan evankeliumin julistajat toinen toistansa vastaan usein enemmän oman voittonsa ja kunniansa vuoksi, kuin puhtaan opin edistymisen tähden, siten tuottaen arvaamattoman paljon onnettomuutta Herran seurakunnalle. Sentähden lausui Krysostomus eräässä saarnassa: "ei mikään ole pakanoille niin suureksi pahennukseksi, kuin se, ettei meidän välillämme ole rakkautta ensinkään. Me, juuri me olemme syynä siihen, että he vielä ovat pimeydessä. Sillä uskontonsa mitättömyyden ovat he jo aikoja sitten tajunneet, ja meidän uskontoamme kiittävät hekin; mutta meidän _elämämme_ on heille esteenä, Viisastella sanoilla on heistä helppoa, siihen on, moni heistäkin ollut hyvin perehtynyt. He etsivät todistuksia töistämme; mutta kun he näkevät meidän petojen tavalla raatelevan toinen toistamme, nimittävät he meitä maailman turmelukseksi. Missä rakkaus vallitsee, siinä tuntevat uskottomatkin Kristuksen opetuslapset. Tämä tunnusmerkki on kaikkia muita merkkejä ja ihmeitä suurempi". Mikä kaunis tosikristillisyyden valo säteilee meitä kohtaan näistä sanoista! Mutta ne ovatkin Krysostomuksen sanoja! Eivät puhuneet, kaikki saarnaajat tähän tapaan!

Eipä kummallista, että munkkilaitos saavutti niin suurta kannatusta aikana, jolloin kirkon maailmaan takertuneet olot ja pappien vallanhimo ja kunnianpyyntö herätti mielipahaa ja surua kaikissa tosikristityissä. Munkit eivät riidelleet arvonimistä ja kunniapaikoista, he tahtoivat elää veljellisessä rakkaudessa eivätkä pyytäneet tämän maailman katoavaisia tavaroita. Siitä syystä olivat he monen silmissä muita pyhemmät, kunnes ajan paheet alkoivat ilmaantua heissäkin, kuinka erikseen maailmasta he sitten kokivatkin elää.

Ajan turmelus on nähtävänä semminkin itäisen kirkon oloissa. Useat sikäläisistä piispoista elivät äärettömän ylöllisesti; heidän komeille pidoillensa eivät hovinkaan juhlat aina voineet vetää vertoja. Kun piispaa puhuteltiin, nimitettiin häntä "sinun pyhyytesi", ja keisarinkin pöydän ääressä tarjottiin hänelle ensimmäinen malja. Kuinka olivat olot muuttuneet, miten turmeltunut on oppiriitojen aikakauden papisto, verrattuna noihin menneiden vuosisatojen jaloihin evankeliumin julistajiin, jotka, maailman vihaamina, väijyminä, saarnallaan ja esimerkillään taistelivat syntiä vastaan! Krysostomuksen jälkeen ei synnytä itäinen kirkko enää ketään edustajaa, joka voisi vetää vertoja menneiden aikojen suurille henkilöille. Sitä vastoin esiintyy läntisen kirkon papisto paremmassa valossa. Sikäläiset metropoliitat eivät saavuttaneet läheskään sitä merkitystä kuin itämaissa, ja vielä vähemmin pääsi patriarkka-järjestys täällä juurtumaan. Tämä seikka oli monessa suhteessa suureksi eduksi täkäläiselle papistolle, joka, näet, sen kautta ainakin suureksi osaksi estettiin takertumasta noihin alituisiin, ikäviin riitoihin korkeista arvonimistä ja suurta mahtavuutta tuottavista ylimys-viroista. Mutta sen sijaan pyrkivät kaikki läntisen kirkon olot kannattamaan aatetta kirkon yksyydestä, luovuttaen _yhdelle_ ainoalle henkilölle kirkon hallituksen ja asettaen hänen edustamaan Kristuksen kuninkaallista valtaa maan päällä. Tämä henkilö oli Rooman piispa eli _paavi_ [Edellisinä vuosisatoina kutsuttiin kaikkia piispoja nimellä "papa" (isä); nyt omistettiin tämä nimi ainoastaan Rooman piispalle.], jolla nimellä häntä tästä alkaen ruvetaan nimittämään. Ennen on kerrottu miten paavin valta vähitellen syntyi ja saavutti kannatusta länsimaiden kirkossa, tässä vain huomautettakoon siitä, että kansainvaelluksen tuottamat suuret muutokset vaikuttivat paljon sen kartuttamiseen. Kun barbarit hyökkäsivät Länsi-Rooman keisarikunnan alueelle ja lohkasivat siitä maakunnan toisensa perästä, joutuivat valloitettujen maiden kirkot monessa paikoin hyvinkin turvattomiksi. Sillä vaikka useat valloittajat olivatkin nimeksi kristityitä, uhkasivat he kirkkoa monessa paikoin perikadolla, he kun itse teossa olivat raakoja pakanoita. Vandalilaisten hävitykset Pohjois-Afrikassa ovat tarpeeksi osottamaan, millainen kansainvaelluksen kansojen sivistys ja kristinusko oli. Länsimainen kirkko oli hajota ja miltei kokonaan masentua noiden suurten mullistusten aikana, jolloin läntinen keisarikunta, turhaan ponnistaen viimmeiset voimansa, kukistui ja lakkasi olemasta, mutta ei aikaakaan niin nousi se virkein voimin vallitsemaan pakanamaailmaa ja niitä uusia valtakuntia, joita barbarit olivat perustaneet keisarikunnan raunioille. Nuo hajaalla olevat kristilliset seurakunnat, joiden keskinäinen yhdysside jo näytti ainaiseksi katkenneen, löysivät piankin keskuuden ja maallisen turvan, liittyen siihen lujemmilla siteillä, kuin milloinkaan Rooman keisarikunnan hallitukseen. Tämä keskus, turva oli _paavi_ ja _paavikunta_.

Kaikkia edellisiä paaveja mainehikkaampi on _Gregorius I Suuri_ (590-604). Hän syntyi Roomassa noin v. 540. Hänen isänsä, joka oli ylhäistä sukua, antoi hänelle hyvän kasvatuksen, aikoen kehittää häntä eteväksi valtion virkamieheksi, mutta Gregoriuksen vakaa luonne kieltäysi antaumasta tälle uralle. Hän kyllä ahkeraan luki klassillista kirjallisuutta, mutta hän ei milloinkaan siihen oikein mieltynyt. Isänsä kuoltua perusti hän suurella perityllä omaisuudellaan kuusi luostaria, valiten aluksi yhden näistä kodikseen. Tähän aikaan vallitsi Itä-Rooman keisarikunta Italiassakin, ja paavi, joka turvautui sen valtaan, valvoi valtuutetun lähettilään kautta oikeuksiaan Konstantinopolin hovissa. Päästyänsä ensin paavi _Pelagius II:sen_ diakoniksi, herätti Gregorius sittemmin hänen lähettiläänänsä Konstantinopolin hovissa nerollaan ja etevillä omaisuuksillaan suurta huomiota, niin että hän, Pelagiuksen kuoltua v. 590, määrättiin hänen jälkeiseksensä.

Gregorius alotti vaikutustaan paavina kehottamalla kansaa katumaan syntejänsä ja tekemään parannusta. Vakavalta kuului hänen saarnansa, mutta hän saarnasi enemmän lain ulkonaisista töistä, kuin sydämmen sisällisestä muutoksesta, sillä hän ei käsittänyt kristinuskon ydintä eikä sitä persoonallista suhdetta, jossa uskovainen on Kristukseen. Paljon hän puhui kristityn Jumalalle pyhitetystä elämästä, teroittaen sanankuulijoittensa muistiin, miten kristinusko vaatii meitä luopumaan synnistä ja harjoittamaan hyvää, mutta ei ollut hän tarpeeksi valistunut Jumalan valtakunnan salaisuuksia arvostelemaan, niin että olisi tietänyt neuvoa ihmisiä ainoastaan Kristukselta etsimään voimaa pyrkimään eteenpäin kapealla tiellä. Kiitettävällä innolla ja voimalla paransi hän kirkkokuria, joka monessa paikoin oli joutunut kokonaan rappiotilaan, ollen tässä kohden, samoinkuin monessa muussakin suhteessa, jalona esimerkkinä myöhempien aikojen sielunpaimenille, mutta hän tähtäsi pääasiallisesti vain kristittyjen elämän ulkonaisiin oloihin, tietämättä että näiden parantuminen riippuu siitä, miten jokainen sydämmessään omistaa Kristuksen ja sisällisen ihmisen puolesta vahvistuu Hänen yhteydessään. Suurimmalta kirkkoisältään Augustinukselta oli läntinen kirkko kyllä perinyt puhtaan, raamatunmukaisen opin synnistä ja armosta, mutta se alkoi jo eksyä siitä pois ja joutua semipelagianismin harhateille. Syntymäisillään on keski-ajan kirkko omatekoisine pyhimyksilleen ja kuolleine hyvine töineen. Kaikkien jalojen omaisuuksiensa ja hyvien tointensa uhallakin on Gregorius tehokkaasti vaikuttanut moneen keski-aikana ilmaantuneesen kirkon erehdykseen.

Keisaria kohtaan noudatti Gregorius mitä nöyrintä kuuliaisuutta. Kerran piti hän velvollisuutenaan vastustaa erästä _Mauritius_ keisarin julkaisemaa lainsäädäntöä, mutta silloinkin puhutteli hän maallisen vallan edustajaa miltei inhottavalla kunnioituksella, lausuen muun ohessa: "ken minä olen, tomu ja mato, että uskaltaisin herraani puhutella?" Eikä siinä kylliksi: hän peruutti muistutuksensa, ja tuo keisarillinen sääntö astui voimaan. Kun Mauritius jonkun ajan perästä murhattiin, ja murhaaja astui Konstantinopolin valtaistuimelle, kunnioitti Gregorius viimmemainittua keisarina! Valtiolliset syyt kehottivat häntä tällä tavoin menettelemään, ja hän noudatti niitä enemmän kuin muita. Maalliseen valtaan ja mahtavuuteen pyrkii kirkko kaikin voimin, ja kun kristikunta kerran alkaa unhottaa Herran sanat; "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", sortuu se käyttämään valtioviisauden mutkiakin päästäksensä tarkoitustensa perille. Huomattava on kuitenkin että Gregorius keisarinkin suhteen säilytti jonkunmoisen itsenäisen kannan; hän oli näet länsimaiden ainoa patriarkka ja Italian rikkain maanomistaja, jota paitsi hän paljon vaikutti tämän maan olojen hallitsemiseen. Huomattava on myöskin, että miehen arvokas käytös ja jalomielisyys ei voinut olla tuottamatta hänelle kunnioitusta tämän maailman mahtaviltakin.

Jumalanpalveluksesta koetti Gregorius pitää huolta sekä saarnoillaan että uusien juhlallisten menojen määräämisellä. Hänen messukaavansa [Missa eli messu, joksi se Suomen kielessä on muodostunut, merkitsee alkuansa niiden poislaskemista kirkosta, jotka eivät saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen jälkimmäistä ja pyhimpää osaa toimitettaessa. Sittemmin käytettiin sitä merkitsemään niitä rukouksia, joita pappi ehtoollistoimituksessa piti alttarilla.] eli ehtoollisjärjestyksensä pääsi vähitellen voimaan läntisessä kirkossa. Mutta kuinka kauniita kohtia me tässä tuon tuostakin tapaammekin, esiintyypi siinä arveluttavia erehdyksiäkin, joiden vaaralliset seuraukset sitten ilmaantuvat keski-ajan kirkon opissa. Niin esim. edustaa Gregorius paljoa selvemmin, kuin mikään edellinen opettaja, sitä käsitystä, jonka mukaan leipä ja viini Herran ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Niinikään syntyi hänen aikanansa myöhemmän katolisen kirkon väärä oppi _kiirastulesta_, jossa kuolleet kärsivät tuskia ja rangaistusta niistä synneistä, joita he eläessään maan päällä eivät ole saaneet anteeksi. Puolustaaksensa tätä oppia, viittaa Gregorius muutamiin raamatunlauseisiin, jotka eivät ole missään yhteydessä koko kysymyksen kanssa. Muistuttaen Herran sanoista Math. ev. 12: 31-32, joiden mukaan toiset synnit annetaan anteeksi tässä, toiset muka vasta tulevassa elämässä, olettaa Gregorius, että täytyy löytyä kiirastuli, jossa ihmiset puhdistetaan muutamista "pienistä" synneistä, ennenkuin viimmeisen tuomion päivä saapuu. Mikä pintapuolinen, vaarallinen oppi!

Gregorius Suuri muodosti roomalaisen kirkkoveisuun, muuttaen Ambrosiuksen luomat raikkaat säveleet, juhlalliseen, vaan ykstoikkoiseen ja kankeaan nuottiin. Jumalanpalveluksessa rakasti hän suurta komeutta ja loistoa, Niinpä puolusti hän innokkaasti kuvien käyttämistä kirkkojen koristuksina, vieläpä kehotti kansaa niitä kumartaen kunnioittamaankin. Itsekin nähtiin hän polvistuvan kuvien edessä. Kun toiset vastustivat tätä tapaa, väittäen sitä epäjumalain palvelukseksi, lausui Gregorius: "me emme palvele kuvaa, vaan sitä, jota se kehottaa meitä muistamaan". -- Miten paljon hyvää Gregorius onkin vaikuttanut barbarien uhkaaman kirkon ulkonaisen suojelemisen ja järjestämisen suhteen hengellisen elämän salaisuuksien käsityksessä ei hän suinkaan ollut "suuri".

Gregorius kävi kaikkialla käsiksi asioihin, niihin vain hänen vaikutuksensa ulottui. Kuten seuraavassa luvussa saamme nähdä, toimitti hän evankeliumin sanoman kaukaiseen Britanniaankin, teroittaen täälläkin sitä oppia, että paavi muka on Kristuksen asettama kirkon pää sekä Hänen sijaisensa maan päällä. Hän auttoi köyhiä, puolusti vainotuita, holhoi sorretuita sekä kutsui itsensä "Jumalan palvelijain palvelijaksi", mutta miten soveltui kaikki tämä alttiiksiantavainen rakkaus ja tuo muka vaatimaton nöyryys noihin vallanhimoisiin hankkeisin, joilla hän laskee paavikunnan ylpeän komean rakennuksen perustuksen. Totta on, että jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa katsantokannan mukaan, ja Gregoriuksenkin pyrintöjä kannattavat hänen aikansa kristityt, mutta Herran sanan kannalta, joka kaikkina aikoina tahtoo olla "meidän jalkamme kynttilä ja valo meidän tiellämme", on arvostelu toinen. Se sana ei eksytä ketään, joka siitä etsii neuvoa, vaan johdattaa kirkkaudesta toiseen. Gregorius kysyi neuvoa maailman hengeltä, mutta ei ole tämä henki Kristuksen Henki. Sentähden hän eksyi, samoinkuin kristikuntakin, rakentaen hänen laskemalle perustukselle, sortui vieraalle tielle, jolla se sitten monta vuosisataa haparoitsee yön pimeässä, turhaan etsien valoa, lohdutusta ja rauhaa.

XXII.

Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.

-- -- hamasta auringon koitosta niin sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa ja joka paikassa pitää minun nimelleni suitsutettaman, ja puhdas ruokauhri uhrattaman; sillä minun nimeni pitää suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth. Mal. 1: 11.

Ensimmäisinä kansainvaellusten kansoista tutustuivat _Länsi-gotilaiset_ kristinuskon kanssa. Kuten jo ennen on mainittu, vihittiin Ulfilas v. 348 heidän piispaksensa. Hän toimitti raamatunkäännöksen heidän omalle kielellensä ja vaikutti heidän luonansa evankeliumin saarnaajana kuolemaansa asti (388). Keisari Valens antoi Länsi-gotilaisille oikeuden muuttaa Moesiaan sillä ehdolla, että he tunnustausivat ariukselaisuuteen. Kansan raakuus ja hurja voiton- ja saaliinhimo eivät kuitenkaan kauan tyytyneet Itä-Rooman maihin. Länsi-gotilaiset vaelsivat länteenpäin, ryöstäen, hävittäen, mihin vain saapuivat, kunnes he vihdoin, kyllästyneinä tuohon alituiseen siirtolaiselämäänsä, perustivat valtakunnan Espanjassa (475), _Toledo_ pääkaupunkina. Ollen yhä edelleen ariukselaisia, vainosivat he kovasti maan katolilaisia asukkaita. Vasta v. 589 suostui heidän kuninkaansa _Reccared_ valtiollisten syiden ja, kuten kerrotaan, omantuntonsakin kehottamana _Toledossa_ pidetyssä kokouksessa luopumaan ariukselaisuudesta ja kansansa kera yhtymään katolisen kirkon yhteyteen.

Ariukselaisia olivat niinikään _Sveviläiset_ ja _Manilaiset_ sekä, kuten tiedämme, _Vandalilaisetkin_, jotka kaikki olivat perustaneet valtakuntia Espaniassa. Tämä onneton maa, jonka kauheasta hävityksestä, barbarien siihen muutettua, löytyy mitä hirvittävimpiä kertomuksia, pääsi kuitenkin, vaikka hitaasti, tointumaan vammoistansa, kun Vandalilaiset Alanilaisten kera siirtyivät Afrikaan ja Sveviläiset, samoinkuin sittemmin Länsi-gotilaiset, 6:nen vuosisadan keskipalkoilla kääntyivät katolilaisuuteen. Ennen on kerrottu Vandalilaisten hurjista töistä Afrikassa. Juurtajaksain hävitettiin tämä kukoistava maakunta, ja täkäläinen kirkko joutui miltei kokonaan perikadon omaksi. V. 434 tekivät Itä-Rooman sotajoukot Vandalilaisten valtakunnasta lopun ja tuo ennen niin kuulusa afrikalainen kirkko virkistyi hetkeksi uuteen eloon, kunnes Arabialaisten hävitysretket keskiajan alussa jälleen sammuttivat kaiken sen valon.

Heti Attilan kuoleman jälkeen vaikutti italialainen _Severinus Norikumissa_ suurella menestyksellä evankeliumin saarnaajana näiden seutujen asukasten keskuudessa. Hän on saanut nimen Norikumin apostoli. Severinus ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka näillä paikoin julisti ijankaikkisen elämän sanaa; jo aikoja sitten oli kristinusko täällä saavuttanut monta tunnustajaa. Nämä kuuluivat tietysti kaikki katoliseen kirkkoon, kunnes kansainvaellusten aikana tänne muuttaneet germanilaiset rupesivat täälläkin levittämään ariukselaisen harhaopin myrkyllisiä siemeniä. Kooten ympärillensä monta ystävää, joiden yhteydessä hän eli luostarinkaltaista elämää, herätti Severinus heti alussa suurta huomiota, saavuttaen ankaralla ja hurskaalla elämällään päivä päivältä yhä suurempaa kunnioitusta. Hänen maineensa levisi pian kauas; likeltä ja kaukaa tulvasi hänen luoksensa ihmisiä pyytämään neuvoa ja etsimään apua koetusten ja onnettomuuksien heitä kohtaessa. Niin suuri oli hänen maineensa, että häntä yleisesti pidettiin ihmeiden tekijänä, joka sanallansa voipi parantaa kovimmatkin taudit. Itse Severinus ei millään tavoin tahtonut ylläpitää tämmöistä luuloa kansassa; hän päinvastoin vakaasti kielsi ihmeitä milloinkaan tehneensä. Severinuksen toimesta syntyi Norikumissa monta luostaria, ja hänen väsymätön intonsa ja uskollisuutensa Herran palveluksessa vaikutti sanomattoman paljon hyvää koko maakunnassa. Ei voinut ariukselaisuus näillä seuduin kauan kestää taistelussa kirkkoa vastaan, jolla oli näin hurskas edustaja; se menetti pian kaiken arvonsa kansan silmissä ja hävisi ennen pitkää koko maakunnasta. -- Severinus kuoli v. 482.

Kun _Itä-gotilaiset_, Attilan kuoltua (453), pääsivät vapaiksi Hunnilaisten raskaasta ikeestä, asettautuivat he ensin asumaan _Pannoniaan_. Urhoollisen kuninkaansa _Teodorik Suuren_ johtamina vaelsivat he sitten v. 488 Italiaan, missä he perustivat mahtavan valtakunnan, jonka pääkaupunkina ensin oli _Ravenna_, sittemmin _Verona_. Hekin olivat ariukselaisia, mutta soivat maan alkuperäisille asukkaille täyden oikeuden uskonnollisissa asioissa. Tämä oli valistuneen ja vapaamielisen Teodorik Suuren ansio. Hän näet kannatti sitä mielipidettä, ettei kukaan saa mahtisanoilla määrätä toisen uskontoa, koska ei ketään saata pakottaa uskoon, hänen sitä tahtomatta. Justinianus I:lle kirjoitutti hän (hän ei osannut itse kirjoittaa) seuraavat merkilliset sanat: "kun Jumala sallii monta uskontoa, emme uskalla vaatia alamaisiamme yhtä ainoata hyväksymään. Sillä me muistamme joskus lukeneemme, että ihmisen tulee uhrata Herralle vapaaehtoisesti, eikä pakosta. Jokainen, joka muulla tavoin koettaa menetellä, rikkoo selvästikin taivaallisia käskyjä vastaan". Teodorik oli monta vuotta panttivankina oleskellut Konstantinopolin hovissa ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan sivistystä ja järjestettyjä valtio-oloja. Sentähden nautti muiden kera tuo oppinut Kassiodoruskin, joka, kuten ennen on kerrottu, sittemmin vaikutti niin paljon hyvää Benediktuksen perustamassa munkkiyhdistyksessä, häneltä suurta suosiota, toimittaen jonkun aikaa korkeata valtiovirkaakin hänen valtakunnassaan. Kun Teodorik v. 526 kuoli, alkoi hänen valtakuntansa pian heikontua, ja v. 553 teki Justinianus I:sen sotajoukot siitä lopun. Mutta kauan ei saanut Italia olla Itä-Rooman keisarikunnan ja katolisen kirkon suojeluksen alla. _Longobardilaiset_, jotka olivat asuneet _Elben_ varrella, hyökkäsivät kuninkaansa _Alboinin_ johtamina v. 568 pohjois-Italiaan, missä he perustivat oman valtakunnan; etelä-Italia kuitenkin yhä edelleenkin jäi Itä-Rooman vallan alle. Longobardilaisetkin olivat ariukselaisia, mutta he käyttivät itsensä aivan toisin katolista kirkkoa kohtaan, kuin Itä-gotilaiset. Hävittäen luostareita ja kirkkoja, koettivat he kokonaan masentaa kaikki valtakuntansa katoliset asukkaat, kunnes roomalaisten lähetyssaarnaajain vähitellen onnistui muuttaa heidän mielensä ja he kuninkaansa _Grimoaldin_ (k. 671) hallitessa kääntyivät katolisen kirkon oppiin.

Arvaamattoman suuresta merkityksestä Jumalan valtakunnan vaiheille Euroopassa oli _Frankilaisten_ kääntyminen kristinuskoon. Kuin tämä kansa v. 486 valloitti pohjoisen Gallian ja täällä perusti valtakunnan, _Pariisi_ pääkaupunkina, oli sen tulevaisuus vielä kätkettynä pakanuuden pimeään yöhön. Frankilaisten silloinen kuningas _Klodvig_ ryhtyi pian uusiin valloituksiin, laajentaen valtakuntaansa loistavilla voitoilla. Jo kauan oli hänen kristitty puolisonsa, vaikka turhaan, koettanut kääntää hänen sydäntänsä kristinuskoon, kunnes sattui tapahtuma, jota kaikkivaltias Jumala käytti ratkaisemaan Klodvigin ja koko hänen kansansa tulevaisuuden. Pakanalliset, raa'at ja saaliinhimoiset _Allemannilaiset_ varustautuivat sotaan Frankilaisia vastaan, uhaten perikadolla heidän valtakuntaansa samoinkuin koko Gallian kirkkoa. Klodvig marssitti sotajoukkonsa heitä vastaan, ja _Tolbiakumin_ luona syntyi verinen tappelu v. 494. Voitto oli kauan ratkaisematon, mutta vihdoin alkoi se kallistua Allemannilaisten puolelle. Hädässään huusi Klodvig: "minä näen, ettei minun jumalillani ole voimaa, koska he eivät auta niitä, jotka heihin turvaavat. Nyt minä rukoilen sinua Jesus ja lupaan uskoa sinuun ainoastaan sen tähden, että auttaisit minua vihollisteni käsistä". Se oli sokean pakanan köyhä, pimeässä haparoitseva rukous, mutta Herra kuuli sen kuitenkin. Allemannilaiset lyötiin tappelussa, heidän kuninkaansa kaatui ja heidän valtakuntansa yhdistettiin Frankilaisten valtaan. Kotia tultuansa, ilmoitti Klodvig puolisolleen, miten hän oli voittanut tappelun avuksihuutamalla kristittyjen jumalaa. Tämä kutsui heti luoksensa _Rheimsin_ arkkipiispan _Remigiuksen_, joka rupesi kehottamaan kuningasta luopumaan niistä kuolleista epäjumalista, joita hän sokeudessaan ennen oli palvellut. "Kernaasti minä sinua kuuntelen" vastasi Klodvig; "vaan ei tahdo minun kansani jumalistansa luopua; mutta minä tahdon puhua sille sinun sanasi mukaan". Sitä hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Frankilaiset vakuuttivat tahtovansa luopua jumalistansa ja palvella sitä kuolematonta jumalaa, josta Remigius oli puhunut. Heti ruvettiin valmistamaan suurta juhlaa. Se oli kansallisjuhla sanan kauniimmassa merkityksessä. Klodvig ja 3000 hänen kansansa ylimyksistä nähtiin juhlasaatossa vaeltavan -- ei taistelutantereelle miekka kädessä saavuttaaksensa uutta sotamainetta verisessä tappelussa, vaan Herran huoneesen saadaksensa siellä polvistua kaikkien kuningasten kuninkaan eteen. Oudot, ennen tuntemattomat aavistukset valtaavat heidän sydämmensä, heidän lähestyessään Rheimsin kirkkoa, mistä lukemattomani kynttiläin valo säteilee heitä kohtaan, kehottaen heitä tulemaan Hänen luoksensa, jonka Jumala "valmisti kaikkien kansain valkeudeksi". Juhlan vuoksi oli kirkko kauniisti koristettu ja alttarilta, missä oli suuri vesisäiliö kastetoimitusta varten, levittivät hyvänhajuiset suitsutukset tuoksunsa kaikkialle. Kastaessaan kuninkaan, lausui Remigius seuraavat sanat: "taivuta pääsi, sigambrilainen, palvele mitä ennen olet polttanut, polta mitä ennen olet palvellut".

Näin olivat siis Frankilaisten kuningas ja heidän ylimyksensä pyhän kasteen kautta yhdistetyt katoliseen kirkkoon, ja muut seurasivat pian heidän esimerkkiänsä. Jos missään, niin huomaamme tässä Jumalan kaikkivaltiaan käden, joka ohjaa kansojen vaiheet ja suojelee, lisää seurakuntaansa maan päällä. Jos Allemannilaiset olisivat voittaneet Tolbiakumin tappelussa, olisi katolisen kirkon tulevaisuus koko läntisessä Europassa ollut kätkettynä toivottomuuden synkkään pimeään; sillä tämä raaka ja voimakas kansa palveli vielä kuolleita epäjumalia ja muut näihin seutuihin asettuneet kansanheimot olivat, kuten tiedämme, ariukselaisia sekä vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten pakanain hurjalla innolla. Viisaassa neuvossaan valitsi kaikkivaltias Jumala Frankilaiset, joiden valtakunta uusien voittojen kautta pian kohosi muita mahtavammaksi, kirkkonsa maalliseksi tukeeksi aikana, jolloin hajonneet yhteiskunnalliset olot, yleinen raakuus, alituiset taistelut ja hävitysretket uhkasivat perikadolla kaikkea rauhallista työtä sivistyksen ja hengellisen elämän viljavainiolla. Tästä emme kuitenkaan saa päättää, että Frankilaiset syvemmässä merkityksessä olisivat omistaneet kristinuskon. Päinvastoin olivat he sydämmissään kokonaan pakanoita ja koko heidän historiansa on vielä kauan tämän jälkeen täynnä kertomuksia mitä julmimmista ilkitöistä ja verenvuodatuksista. Mutta vaikka esim. Klodvig kasteensa jälkeen oli yhtä raaka, kavala ja julma kuin ennen, vaikka hän kristinuskon varjolla usein salasi valloitushimoansa, emme saa olettaa hänen valtioviisauden pakottamana kääntyneen kristinuskoon ja ainoastaan siitä syystä sitä sittemmin puolustaneen. Petollista, teeskentelevää sydäntä hän ei tässä kohden osota; hän vain paljastaa kristinuskonsa äärettömän alhaisen kannan. Ja semmoinen kuin hän itse oli, semmoinen oli hänen kansansakin. Ken saattaa muuta odottaakaan raaoilta pakanoilta, joille kaikki henkinen viljelys ja sivistys aina tähän asti on ollut ventovieras?

_Saksanmaalla_ oli monista Roomalaisten vanhoista leiripaikoista vuosien kuluessa syntynyt kukoistavia kaupunkeja, joista kristinusko levitti valoansa lähiseutujen väestöön. Jo 3:lla ja 4:llä vuosisadalla löytyi piispoja _Kölnissä, Trierissä, Wormsissa, Strassburgissa, Baselissa_ y.m. kaupungeissa. Saksalaisten ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli irlantilainen _Kolumbanus_, joka 12 muiden munkkien kera asettui asumaan _Vogesein_ seuduille (590) ja täällä perusti monta luostaria. Varsinainen lähetystoimi alkoi keski-Europassa, vasta myöhemmin.

Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähtivät Rooman sotajoukot pois _Britanniasta_, jota he eivät enää voineet pitää vallassansa, Maan omat asukkaat, jotka eivät jaksaneet vastustaa pakanallisten _Piktiläisten_ ja _Skottilaisten_ hurjia hyökkäyksiä, kutsuivat avuksensa (449) Elben seuduilla asuvat _Anglilaiset_ ja _Saksilaiset_, vaan nämä käänsivät ennen pitkää voittosat aseensa Britannialaisia vastaan, valloittivat heidän maansa, jota tästä alkaen nimitetään _Englandiksi_, ja jakoivat sen seitsemään pieneen kuningaskuntaan. Näiden vaiheiden ohessa, joiden verisiä näytelmiä kesti toista vuosisataa, oli pakanallinen raakuus ja germanilaiset epäjumalain kuvat miltei kokonaan karkoittaneet roomalaisen sivistyksen ja kristinuskon koko maasta. Mutta Gregorius Suuri, joka suurella innolla seurasi kristinuskon vaiheita etäisimmissäkin maissa ja itse nuorena oli aikonut lähteä Britanniaan täällä uudelleen virittämään kristinuskon sammunutta valoa, ryhtyi tehokkaisiin toimiin kukistaaksensa pakanuuden vallan tuon kuulusan saaren rannoilta. V. 596 lähetti hän Italiasta sinne monta lähetyssaarnaaja, joiden johtajana abboti _Augustinus_ oli. He pääsivät perille seuraavana vuonna; _Kentin_ kuningas _Edilbert_ otti heidät suosiollisesti vastaan, ja he saivat vapaasti saarnata evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. Kummastellen vaan yhä suuremmalla uteliaisuudella kuuntelivat sikäläiset pakanat pelastuksen sanomaa, kunnes Jumalan sanan säteet pääsivät luomaan valoa heidän sydämmiinsä. V. 598 kastettiin 10,000 anglosaksilaista kristinuskoon, johon kuningaskin jonkun ajan perästä tunnustausi. Augustinus määrättiin _Kanterburyn_ arkkipiispaksi. Jumala soi siunauksensa Gregoriuksen toimelle: Britanniassa syntyi kukoistava kirkko, jonka, jäsenten syvä hartaus ja uskonnollinen innostus on loistavana valona keskiajan pimeässä.

Jo varhain saavutti kristinusko _Irlandissa_ vakavan aseman. Täällä perustettiin useita luostareita ja kouluja, jotka kylvivät kristillisen sivistyksen siemeniä saaren asukkaisiin sekä kasvattivat lähetyssaarnaajia todistamaan Herrasta vieraissakin maissa. Irlantilaisen kirkon varhainen kukoistus on etenkin sen ensimmäisen lähetyssaarnaajan "pyhän" _Patriciuksen_ ansio, joka vaikutti täällä vuodesta 432 kuolemaansa asti (460). Hänen väsymättömästä, Kristuksen rakkauden pyhittämästä työstään Herran viinamäessä löytyy monta kaunista kertomusta, mutta näiden historiallinen totuus eksyy silminnähtävästi tuon tuostakin sadun ja mielikuvituksen harhateille, niin että niihin ei ole paljo luottamista. -- Irlandista levisi kristinusko _Skottlandiin_, missä irlantilainen abboti _Kolumba_ (k. 597) sitä ensiksi saarnasi. Hän perusti (563) pienellä _Jona_ nimisellä saarella luostarin, jonka munkit kauan olivat suuressa maineessa sekä tieteellisten harrastuksensa että etenkin uskonnollisen innostuksensa vuoksi. Tästä kristinuskon pohjoisimmasta kodista lähti moni uskollinen Herran palvelija kaukaisille maille julistamaan Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa.

Tämän aikakauden länsimaisen lähetystoimen kanssa ei evankeliumin saarnaaminen itämaissa ensinkään kestä vertoja. Ainoa maa _Afrikassa_, jossa kristinusko pääsi leviämään, oli _Abyssinia_. V. 316 joutui eräs tieteellisillä matkoilla oleva Tyrukselainen laiva haaksirikkoon sanotun maan rannalla. Pelastuneiden joukossa oli kaksi kristittyä nuorukaista, _Prumentius_ ja _Aedesius_, jotka, jonkun aikaa oltuaan vankeudessa Abyssinian kuninkaan luona, rupesivat saarnaamaan kristinuskoa maan pakanallisille asukkaille sillä menestyksellä, että täällä pian syntyi lukusa kristillinen seurakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Frumentius vihittiin. Ariukselaisen riidan vaiheissa riippui Abyssinian kirkko uskollisesti kiinni Atanasiuksen opissa. -- Jo marttyyrikirkon aikakaudella oli kristinuskoa saarnattu _Persiassa_, jonka maan pakanallisissa asukkaissa sitä sitten 4:llä vuosisadalla yhä edelleen levitettiin. Ollen täällä löytyvän vanhan pakanallisen uskonnon kiihkosain pappien ja valtiollisten rettelöiden vainoomana, alkoi täkäläinen kirkko vähitellen kuihtua, kunnes se antausi vainottujen Nestoriukselaisten johdatettavaksi, jotka loivat siihen uutta elinvoimaa. Miten tehokkaasti Persian kristityt tämän jälkeen ottivat osaa itämaiseen lähetystoimeen on ennen mainittu. -- Samaan aikaan kuin Abyssiniassa syntyi _Armeniassakin_ kristillinen seurakunta, joka, kuten tiedämme, myöhemmin sortui monofysitismiin, jonka eksyttävillä poluilla se vielä nytkin haparoitsee. Vanhan armenialaisen kirkon etevimmät henkilöt ovat _Gregorius Illuminator_, joka kastoi kuningas _Tiridateksen_ ja väsymättömällä innolla koetti levittää Jesuksen evankeliumia tässä maassa kuolemaansa asti (340), sekä _Miesrob_, joka käänsi raamatun Armenian kielelle. -- _Arabiassa_ ja _Indiassa_ vaikutti lähetyssaarnaajana _Teofilus Diusta_ 4:nen vuosisadan keskipalkoilla.

Vähän on meillä tietoja näiden lähetyssaarnaajain vaikeasta työstä pakanain kaukaisissa, hengellisen pimeyden varjoomissa maissa. Ken on lukenut ja jälkimaailmalle kertonut heidän monet raskaat askeleensa, heidän vaivansa ja kärsimisensä Herran sanan tähden? Mutta jos pohjolan lumi tahi etelämaiden kuuma santa ihmisiltä on salannut heidän yksinäisen vaelluksensa askeleet, on yksi heidän vaivansa nähnyt, yksi ne muistanut Hän, joka ei pidätä arvopaikkaansa niiltä, jotka uhraavat kaikki voimansa Jumalan valtakunnan edistyttämiseen maan päällä.

Syrjälle jäävät tästä lähin vähitellen itämaiden kansat; niiden hengellinen elämä lakastuu, kuihtuu. Sikäläinen kirkko on väsynyt, vanhentunut, kuoleman kylmä hengähdys on kokonaan sammuttaa sen ennen niin kirkkaan valon. Sortunut, masentunut on roomalais-maailmakin; raunioina sen kuulusa sivistys. Uudet kansat ovat astuneet historian näyttämölle edustamaan Jumalan valtakuntaa maan päällä ja ihmiskunnan edistymistä sivistyksen tiellä. Vaikka nämä kansat omistavat paljon luonnollisia hyveitä, ei ole heidän kantansa omiansa meissä herättämään ilon ja toivon tunteita, sillä he ovat raakoja, kaikelle hengelliselle elämälle kokonaan vieraita eivätkä he moneen vuosisataan voi omistaa kristinuskoa kuin ainoastaan nimeksi, kuinka uskollisesti lähetyssaarnaajat tekevätkin työtä heidän keskuudessaan. Keskiajan yö levittää synkät varjonsa vanhan maailman kuulusiin maihin. Kolkko ja pitkä on tämä yö, monta vuosisataa eksyy kristikunta eksymistään totuuden tieltä, ja näyttääpä monesti siltä kuin olisi Herra ainaiseksi jättänyt ihmiset pimeyden valtaan. Mutta niin ei kuitenkaan ole; Herra on uskollinen eikä unohda lupaustansa. Aamu koittaa, vaikka myöhään, sillä keski-ajankin kirkkoa läsnä on Hän, joka on "maailman valkeus".

XXIII.

Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.

-- -- minä tiedän sinun tekos; sillä sinulla on nimi, ettäs elät, ja olet kuollut.

Ole valpas ja vahvista niitä muita, jotka kuolemallansa ovat; sillä en minä löytänyt sinun tekojas täydelliseksi Jumalan edessä. Ilm. k. 3: 1-2.

Riemulla kuulivat vainotut kristityt Konstantinus Suuren julistavan kristinuskon keisarikunnan valtionuskonnoksi ja ylistäen Herraa katselivat he pakanuuden kukistuvan ja vaipuvan kuolemaan kaikissa maissa. Tuo pitkä, verinen taistelu oli loppuun taisteltu, voitto voitettu ja rauhan toivosa päivä koittanut. Mutta oliko tämä uusi, ulkonaisesti niin turvallinen aika ilman vaaroitta Herran seurakunnalle? Ei suinkaan! Oppiriitojen aikakauden historia, jonka vaiheista edellisessä olemme kertoneet, opettaa meille joka lehdellä, että maailman ystävyys on paljoa vaarallisempi kuin sen viha. Kuinka taipuvainen on ihminen menestyksen päivinä unohtamaan kaikkien hyvien lahjojen antajaa, miten altis rakastumaan ja turvaumaan maailmaan, kun sen tavarat hänelle tarjotaan! Tämän elämän vaivoista ja tuskista loivat marttyyrit silmänsä taivasta kohti, toivoen, odottaen sitä hetkeä, jolloin Herra oli ottava heidät luoksensa; keisarein kirkon jäsenet tyytyivät, vieläpä mieltyivätkin maalliseen isänmaahansa, jossa heille niin paljo hyvää oli tarjona. Kuinka surkeasti lakastui ja kuihtui vähitellen kristikunnan hengellinen elämä! Missä on nyt marttyyrein palava rakkaus, missä heidän harras toivonsa, missä heidän luja uskonsa? Yhä harvemmassa tapaamme näitä tosikristillisyyden hyveitä, maailma on voittanut Jesuksen tunnustajain sydämmet ja himmentänyt heidän silmänsä, niin että useammat eivät enää näe, miten vihollinen voittaa alaa seurakunnassa. Sentähden lausuikin Krysostomus: "Jos tarkastelemme nykyistä tilaamme, niin huomaamme, miten terveelliset vainot ovat. Rauhaa nauttiessamme olemme vaipuneet syvään ja täyttäneet kirkon lukemattomilla paheilla. Kun meitä vainottiin, olimme paljoa viisaammat, hartaammat, innokkaammat. Sillä samoinkuin kulta puhdistuu tulessa, samoin puhdistuu sielukin koetusten kuumeessa." Mutta tähän suuntaan puhuivat harvat; muutamat vain uskalsivat Jumalan sanan terävällä miekalla taistella syntiä ja maailmaa vastaan. Ja mikä oli heidän palkkansa täällä? Katkera viha, säälimätön vaino! Ei ollut maailma muuttunut, vaikka sen paheet piileilivät kristinuskon kauniin vaipan alla!

Mutta kaikkine varjopuolineen on oppiriitojen aikakausi monessa kohden jalo ja loistava aika. Tuskin on kirkko milloinkaan synnyttänyt niin monta suurta henkilöä kuin silloin. Mitkä puheet vetävät vertoja Krysostomuksen saarnoille, ken on lausunut syvempiä ajatuksia kristinuskon salaisuuksista, kuin Augustinus? Kuka on urhoollisemmin taistellut tämän maailman mahtavia vastaan kuin Ambrosius, ken kaikkipuolisemmin perehtynyt aikansa jumaluusopin eri aloihin kuin Hieronymus? Ja mikä aika on kristilliselle tunnustukselle luonut tarkempia määräyksiä kuin oppiriitojen aikakausi? Nicaealais-Konstantinopolilaisen ja 5:llä vuosisadalla pääasiallisesti Augustinuksen toimesta syntyneen n.s. _Atanasiuksen tunnustuksen_ perustukselle on kristikunta sittemmin rakentanut oppikaavansa, siten kartuttaaksensa sitä suurta perintöä, jonka oppiriitojen aikakausi pitkillä taisteluillaan ja uutteralla jättiläistyöllään jälkeisille sukupolville valmisti. Nuo meidän aikamme kevytmieliset ja muka vapaamieliset kerskaajat, jotka pyrkivät erikseen kristinuskon vaatimuksista ja kirkon vanhasta, hyvästä tunnustuksesta, eivät sokeudessaan aavistakaan, kuinka kallis tämä perintö on ja mitä sen kokoaminen on maksanut. Mutta puhukoot he kuinka ylönkatseellisesti hyvänsä oppiriitojen kirkon suuresta työstä, koettakoot he järjellään luoda jos minkälaisia mietelmiä ja tieteellisiä ohjeita ihmishengen vaatimuksia tyydyttämään: turha on heidän ponnistuksensa kumota kirkon vanha tunnustus oleva, sillä tämä perustuu siihen sanaan, joka ei milloinkaan ole hukkuva. Kautta vuosisatojen on se säilyvä todistuksena oppiriitojen aikakauden uutterasta työstä puhdasoppisuuden palveluksessa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka kaikkien inhimillisten eksytysten uhallakin suojelee sanansa totuuden sukukunnasta toiseen.

Mutta juuri tämä oppiriitojen aikakauden innokas työ puhtaan opin kehkeyttämiseksi tuotti kirkolle toiselta puolen suuria vaarojakin. Ei siinä kylliksi, että syntisen ihmisluonnon itsekkäisyys noiden alituisten taistelujen helteessä, kuten olemme nähneet, usein yltyi kiivauteen ja vihaan, kylväen eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan -- lukemattomat kristityt mieltyivät niin kokonaan kirkolliseen tunnustukseen ja puhtaasen oppiin, että heidän sydämmensä usko joutui haaksirikkoon. Heidän uskontonsa oli kuollut poostavi vain, joka ei voi muuttaa kenenkään mieltä, oli suun tunnustus sitten miten puhdas tahansa. Kuvaava on eräs Gregorius Nyssalaisen arvostelu Konstantinopolin kristityistä. Hän lausuu: "vielä löytyy lukemattomia, jotka muinaisten Ateenalaisten tavoin eivät halaja muuta kuin saada kuulla jotain uutta. Useat, jotka eilen tahi toissapäivänä työskentelivät käsityöläisten työhuoneissa, esiintyvät nyt yhtäkkiä uskonnon opettajina. Moni, joka vasta oli orjana ja pakeni palveluksestaan, keskustelee nyt suurin sanoin vaikeimmistakin kysymyksistä. Koko kaupunki on täynnä semmoista väkeä. Jos sinä kysyt leivän hintaa, niin sinulle vastataan: 'Isä on Poikaa suurempi'. Jos sinä sanot: 'kylpy on juuri kohtuullisen lämmin, niin vastaa palvelija vakuuttavalla äänellä: 'Poika on luotu tyhjästä'. Kristityt alkavat kerskaella opistansa, viisastella sanoilla -- mutta ylpeys ei johdata totuuteen, se päinvastoin pettää ja viepi harhateille." Oppiriitojen aikakausi eksyy arvostelemaan Jesuksen opetuslapsia heidän suullisen tunnustuksensa täydellisyyden mukaan, unohtaen, ettei tämä riitä sen Jumalan edessä, joka "tutkii sydämmet ja munaskut". Turhaan saarnasivat nuo jalot opettajat aikansa paheita vastaan, he kun omasta kokemuksestaan tiesivät "ettei Jumalan valtakunta ole sanoissa, vaan voimassa". Niinpä lausui esim. Augustinus seuraavat syvämietteiset sanat: "Jollei totuutta etsitä sydämmen koko hartaudella ei sitä milloinkaan löydetä. Mutta kun sitä etsitään oikein, ei saata se olla salattuna niiltä, jotka sitä rakastavat. Anokaat, niin te saatte; etsikäät, niin te löydätte; kolkuttakaat, niin teille avataan. Ei mikään ole salattuna, joka ei tule päivän valoon. _Rakkaus_ se on, joka rukoilee, _rakkaus_, joka etsii, _rakkaus_, joka kolkuttaa, _rakkaus_, joka avaa, _rakkaus_, joka löytää leponsa siinä, joka sille avataan. Ainoastaan totuus voittaa; mutta totuuden voitto on _rakkaus_". -- Se kirkko, joka ei kuuntele eikä kätke tämmöisen opettajan opetuksia, vetää päällensä Jumalan tuomion. Eikä viipynytkään tämä tuomio, sen olemme nähneet. Koko itäinen kristikunta nukkui yhä sitkeämpään suruttomuuden uneen ja läntinen kirkko oli kukistua sekin kansainvaellusten kovissa myrskyissä!

Ylöllisyys kasvoi päivä päivältä, houkutellen kristityltä kokoamaan itselleen tämän maailman katoavaisia tavaroita, jotta voisivat ottaa osaa sen huveihin ja nautinnoihin. Jesuksen tunnustajat olivat kutsutut voittamaan maailman, mutta maailma voitti heidät. He eivät enää nähneet rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä; valtio ja kirkko ovat yksissä kukistaneet rajamerkit ja muodostavat nyt yhden suuren valtakunnan, jossa kahta herraa palvellaan!

Ja kuitenkin viihdymme kernaasti ajatuksissamme oppiriitojen aikakauden kirkossa, sillä kaikkien erehdyksiensä uhallakin tarjoo se paljon jaloa ja suurta, jonka vertaista me sitten seuraavina vuosisatoina turhaan etsimme kirkkohistorian lehdiltä. Seisoessamme keskiajan kynnyksellä, luomme kernaasti silmämme taaksepäin, samoin kuin matkamies, joka auringon valaisemilta kukkuloilta astuu alas synkkään, pimeyden peittämään laaksoon, jota auringon säteet vain silloin tällöin virkistyttäen valaisevat. Eteemme aukeaa keskiajan kolkko viljamaa, jonka tou'ot niin hitaasti kasvavat. Mutta älkäämme epäilkö kirkon tulevaisuudesta, kuinka toivottomalta se nyt näyttääkin, sillä Jesuksen Kristuksen valtakunta ei voi milloinkaan joutua perikatoon!

Muista siis kustas lankesit pois, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä töitä; vaan jos ei, niin minä tulen ja syöksen pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ettet sinä tee parannusta.

Ilm. k. 2: 6.