v. 386 eräs kohtaus, joka Monican sanomattomaksi iloksi kehotti häntä

luottamaan siihen, että "Väkevämpi" oli voittanut hänen poikansa sydämmen. Eräs keisarillisen hovin korkeimmista virkamiehistä -- hänen nimensä oli _Pontitianus_ -- tuli tervehtimään Augustiuusta ja tämän ystävää _Alypiusta_, Hän kertoi näille nuorukaisille, jotka vielä ontuivat maailman ja Jumalan valtakunnan välillä, miten muuan hänen ystävistään oli tullut käännetyksi lukemalla kertomuksen Antoniuksen elämäkerrasta. Minkä vaikutuksen nämä Pontitianuksen sanat tekivät Augustinukseen, näemme hänen omasta kertomuksestaan, jonka löydämme hänen "tunnustuksissaan". "Kun olin mennyt sisälle huoneeseni ja omaan sydämmeeni", kirjoittaa hän, "käännyin äkkiä Alypiusta kohtaan, huudahtaen, myrsky sielussani ja otsallani: mitä tämä tietää? Mikä meille on tapahtunut? Oppimattomat nousevat ja vetävät luoksensa taivaan valtakunnan, ja me, mitä me kaikkine tietoinemme, taitoinemme olemme, ryvetessämme lihan töissä? -- Sydämmeni myrsky vei minun nyt pois ystäväni luota, joka äänetönnä, hämmästyneenä katseli minua. -- Asumuksemme läheisyydessä oli pieni puutarha, sinne olin kiiruhtanut, paetessani sitä myrskyä, joka raivosi sydämmessäni, jotta ei kukaan häiritsisi kovaa taisteluani, ennenkuin se oli loppuun taisteltu. Mutta miten se oli päättyvä, sen tiesit Sinä, Jumala, vaan en minä! Minä vetäysin kauemmas puutarhaan, ja Alypius seurasi minua. Me valitsimme paikan, joka oli niin kaukana, kuin mahdollista asumuksestamme. Myrskyn kiivaudella valitin katkeraa suruani siitä, etten alistunut Sinun tahtosi alle, etten suostunut Sinun liittoosi, oi Sinä, minun Jumalani, vaikka kaikki minun luuni huusivat, että minun pitäisi se tehdä. Enhän tarvitsisi laivoja enkä ratsuja ei minulta vaadittu niin pitkää jalkamatkaakaan, kuin olin kulkenut asumuksestani siihen paikkaan, missä nyt istuimme, päästäkseni Sinun liittoosi. Saadakseni vapaasti tuskaani valittaa, nousin minä ylös ja erosin Alypiuksesta. Tietämättä mitä tein, heittäysin maahan fiikunapuun juurelle; virtana juoksivat kyyneleeni; se uhri kelpasi Sinulle. Paljon minä silloin puhuin tähän tapaan, jos kohta en juuri näillä sanoilla: Herra, kuinka kauan tahdot Sinä julmistua? Älä ajattele minun entisiä rikoksiani. -- Valittaen minä tuskissani huusin: kuinka kauan? kuinka kauan? Huomenna, -- ja taas huomenna! Mikset heti tee häpeästäni loppua? Näin minä puhuin, vuodattaen katkeria kyyneleitä sydämmestäni, joka nyt oli kerrassaan sortunut. Äkkiarvaamatta kuulin lasten muutamasta läheisestä asumuksesta laulaen kertovan nämä sanat: lue, lue! Minä nousin seisomaan, pitäen tätä jumalallisena ilmoituksena sekä käskynä avaamaan raamatun ja lukemaan sen luvun, joka ensiksi sattuisi tulemaan esille. Minä menin siihen paikkaan takasin, missä Alypius yhä vielä istui, sillä sinne olin erotessani hänestä jättänyt Paavalin epistolat. Heti otin kirjan käteeni, aukasin sen ja luin hiljaa itsekseni siitä luvusta, johon ensin loin silmäni, nämä apostolin sanat: _Vaeltakaamme soveliaasti niinkuin päivällä, ei ylönsyömisessä, eikä juopumisessa, eikä kammioissa, eikä haureudessa, ei riidassa ja kateudessa; vaan pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus, ja älkäät holhoko ruumistanne haureuteen_. Minä en tahtonut, eikä minun nyt tarvinnutkaan enempää lukea. Pantuani merkin kirjaan, suljin sen sekä ilmoitin Alypiukselle kaikki mitä oli tapahtunut. Hän pyysi nähdä mitä olin lukenut. Kun hänelle osotin vasta mainitut sanat, näytti hän minulle niitä seuraavat, joita en ollut lukenut. Ne kuuluvat näet: heikkouskoista korjatkaat. Sovittaen nämä sanat itseensä, osotti hän ne minulle. -- Nyt menimme äitini luo ja puhuimme hänelle, millainen meidän tilamme oli. Kun kerroimme, miten kaikki oli tapahtunut, ilmaisi hän sanoilla ja koko käytöksellään sanomattoman suuren ilonsa. Riemuten hän kiitti Sinua, joka kaikki ylönpalttisesti voit tehdä kaiken senkin ylitse mitä rukoilemme taikka ymmärrämme".

Pääsiäisjuhlan aikana seuraavana vuonna otettiin Augustinus kasteen kautta katolisen kirkon yhteyteen. Hartailla rukouksilla oli hän valmistaunut tähän autuaalliseen hetkeen ja hiljaa ylistäen ihmeiden Herraa kuunteli Milanon seurakunta tuon ennen suruttoman pakanan ja ylpeän tiedemiehen nöyrästi lausuvan kristillisen uskontunnustuksen. Lähellä häntä polvistui vanha Monica. Ken kuvaa hänen tunteitansa!

Oi, jos kaikki äidit kasvattaisivat lapsiansa, niinkuin Monica, jos he niinkuin hän rukoilisivat eksyneiden, kadotuksen tiellä vaeltavien omaistensa puolesta! Jumala on armollinen eikä anna semmoisten rukoilijain häpeään joutua. -- Kun Monica muutaman viikon perästä kiittäen, ylistäen muutti tästä kyynelten laaksosta taivaan iloon, jätti hän sille kirkolle, jonka yhteydessä hän oli oppinut Herraa tuntemaan ja palvelemaan, jalon poikansa, tuon länsimaiden suurimman kirkkoisän, jonka siunauksista rikasta vaikutusta Kristuksen seurakunnassa ei kenkään pysty täydellisesti arvostelemaan. Näin oli hänen Jumalan ihmeellisellä avulla onnistunut kasvattaa poikansa, sillä hän rukoili hartaasti, rukoili lakkaamatta! Mikä kaunis, kehottava esimerkki, mikä kallis, himmentymätön muisti kirkkohistorian lehdillä!

XIV.

Kirkkoisä Augustinus.

-- -- niinkuin yhden ihmisen kuulemattomuuden tähden monta ovat syntiseksi tulleet, niin myös monta tulevat yhden kuuliaisuuden tähden vanhurskaaksi. Rom. 5: 19.

Augustinus oli matkalla Afrikaan, kuu hänen äitinsä kuoli. Sama maa, missä hän oli viettänyt lapsuutensa päivät ja missä hän sitten oli tuhlannut nuoruutensa ajan maailman ja synnin palveluksessa, oli myös todistava hänen jaloa, arvaamattoman tärkeätä työtänsä kristillisen kirkon hyväksi. Kiittäen, ylistäen Herraa, kätki hän rakkaan äitinsä kuolleen ruumiin Italian maan poveen; hän ei saattanut itkeä tämän haudan partaalla, sillä Monican kaunis, voittosa kuolema kehotti häntä katsomaan taivasta kohti, missä kaikki ne ovat ikuisessa ilossa, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, eikä hän itse muuta toivonut, kuin pian päästä luokse Herran, joka hänenkin oli "kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Mutta monta pitkää vuotta täytyi hänen vielä taistella maan päällä, monet vaivat, kärsimiset, tuskat kestää, ennenkuin hänelle lopullisen voiton suuri päivä koitti. Mitä Augustinus ajatteli purjehtiessaan samalla merellä, millä hän pari vuotta ennen, paeten äitiänsä, omaatuntoansa, Jumalaa oli kiiruhtanut Italiaan hankkiakseen itselleen suurta tulevaisuutta maailmassa? Millaisilla tunteilla astui hän jälleen maalle sille rannalle, jolla hän ennen, pilkaten Herran pitkämielisyyttä, oli paaduttanut sydäntänsä Hänen armollensa? Eivät olleet nämä ajatukset ja tunteet omiansa herättämään iloa hänen sydämmessään, mutta omasta kokemuksesta tiesi hän nyt, millainen ihminen ja kuinka ääretön Jumalan armo on. Elämän kovassa taistelussa oli hän kehittynyt ja yhä edelleenkin kehittyvä maailmalle julistamaan tuota kristinuskon perustotuutta, raamatun oppia _synnistä_ ja _armosta_.

Tultuaan Afrikaan (388), eli Augustinus vuoden ajan luostarintapaisessa yksinäisyydessä muutamain ystäväin kanssa, viettäen aikaansa hartaudenharjoituksilla, rukouksilla, lukemisella ja kirjoittamisella. Pian saavutti hän suuren maineen ja v. 389 kutsuttiin hän presbyteriksi _Hippoon_. Rukoillen apua Herralta vastaanotti hän tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin (395) valittiin hän saman seurakunnan piispaksi. Keskeymätöntä taistelua oli näistä ajoista alkaen Augustinuksen elämä loppuun asti. Jalosti suoritti hän suuren tehtävänsä, puolustaen miehuullisesti kirkkoa lahkolaisten hyökkäyksiä vastaan, ja turhaan ponnistivat harhaoppiset voimaansa vastustaaksensa hänen mahtavaa neroansa. Jos kohta ei käykään kieltäminen, että Augustinus taistelun helteessä joskus erehtyi opin suhteen tahi yltyi kiivaaksi, vieläpä suvaitsemattomaksikin, on meidän häntä arvostellessa muistaminen, miten äärettömän vaikea hänen asemansa oli aikana, jolloin uskonnolliset, samoinkuin valtiolliset olot valmistuivat pukeutumaan kokonaan uuteen muotoon. Kun meri on tyyneenä, näkyvät karit ja kalliot vedenpinnalle ja niitä on silloin verraten helppo karttaa; myrskyn raivotessa estävät kuohuvat aallot laivaväkeä niitä näkemästä, ja kulku on silloin vaikeampi. Augustinuksen elämäntyö oli suoritettava tämmöisenä myrskyisänä aikana. Silloista kirkkoa saattaa verrata kuohuvalla merellä purjehtivaan laivaan, joka, vihollisten ja alituisten vaarojen uhkaamana, taistelee aaltoja vastaan ja jonka johtavat henkilöt jännittävät kaikki voimansa, pysyttääksensä sitä oikealla uralla. Etevin näistä henkilöistä oli Augustinus, häneltä kysyivät kaikkia neuvoa ja opetusta; ken oudoksuisi, kummastelisi sitä, että hän joskus erehtyi?

Ensin ryhtyi Augustinus taisteluun Manilaisia vastaan. Hän kirjoitti useoita kirjoituksia, joissa hän nerokkaasti paljasti heidän oppinsa mitättömyyden. Omasta kokemuksesta tiesi hän aivan hyvin, kuinka kykenemätön se oli tyydyttämään ihmishengen ijankaikkisuuden janoa, sekä tunsi kaikki tämän lahkon edustajain sukkelat mutkat ja lumoavat lupaukset, joilla he viekkaasti houkuttelivat ihmisiä pauloihinsa. Parempaa puolustajaa tätä petollista harhaoppia vastaan ei ole kirkolla milloinkaan ollut.

Kovana vitsauksena semminkin afrikalaiselle kirkolle oli jo lähes sata vuotta Donatukselaisten lahko ollut. Keisari Julianuksen hallitessa, joka, kuten ennen on mainittu, sortaaksensa kristinuskoa suosi lahkoja ja erikoisseuroja, saivat he jälleen haltuunsa kaikki heiltä ennen poisotetut kirkot. Pitäen näitä saastutettuina, särkivät he kirkkoastiat, maalasivat seinät uudestaan, pesivät alttarit sekä soimasivat kaikkia, jotka eivät kannattaneet heidän mielipiteitään. Turhaan heitä nyt väkivallalla koetettiin pakottaa kuuliaisuuteen; tehden jäykkää vastarintaa samosivat he ryöstäen, polttaen paikasta toiseen, hävittäen minne vain saapuivat kaiken laillisen järjestyksen. Selvästi tajusi semmoinen mies, kuin Augustinus oli, että Rooman sotajoukot olivat liika heikot saamaan häiriötä asettumaan, jonka vuoksi hän kehotti toisiin keinoihin. Lahkon etevimpäin ja sävyisimpäin edustajain kanssa piti hän usein keskusteluja, koettaen sanan voimalla saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen jälleen. Kun Donatukselaiset yhä edelleen ykspuolisesti riippuivat kiinni mielipiteissään, saatiin Augustinuksen vaikutuksesta toimeen kirkolliskokous Kartagossa (411), missä heidän oppinsa julkisen keskustelun kautta oli tarkastettava. Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla 286 katolista ja 279 donatukselaista piispaa. Viimmemainitut puolustivat jyrkästi tuota lahkon vanhaa väitöstä, että kirkko on puhtaitten yhtiö eikä siis saa keskuudessaan suvaita eikä yhteyteensä milloinkaan ottaa ketään, joka tavalla tai toisella on eksynyt pois oikealta tieltä. Noudattaen Augustinuksen mielipidettä, selvittivät katoliset piispat kirkon yksyyden aatetta, huomauttaen Herran vertauksesta nisusta ja ohdakkeista sekä muistuttaen siitä, että kirkko Herran perustamana jo itsestään on pyhä eikä suinkaan siihen kuuluvien ihmisten kautta. -- Kokous ei saavuttanut tarkoitustansa, päinvastoin vakuuttivat Donatukselaiset jyrkästi pysyvänsä entisissä mielipiteissään. Tämä antoi aihetta uusiin vainoihin, joita valitettavasti kyllä Augustinuskin, aikansa yleisen käsityksen pettämänä, eksyi puolustamaan.

Samaan aikaan kuin Nestoriukselaisen riidan vaiheet alkoivat häiritä itäistä kirkkoa, ilmaantui länsimaissa toinen vielä vaarallisempi harhaoppi, joka on ollut kristikunnalle suuremmaksi vahingoksi kuin mikään muu. Me tarkoitamme _Pelagiuksen harhaoppia_ sekä siitä johtuvaa _Semipelagiukselaisuutta_.

Jota kauemmas kristityt eksyivät tuolta kapealta tieltä Jesuksen seuraamisessa sekä, hengellisten vihollistemme voittamina, alkoivat tyytyä nimikristillisyyden varjoon, kävivät he vieraiksi sille totuudelle, että ihminen on perinpohjin turmeltunut sekä itsestään kerrassaan kykenemätön kaikkeen hyvään. Muista kristinuskon totuuksista kyllä keskusteltiin, taisteltiin, mutta kysymys synnistä jäi yhä enemmän syrjälle. Semminkin itäisen kirkon vaiheet osottavat selvästi, miten tämä uskonoppimme tärkeä kohta, jonka oikeasta käsityksestä kaikki kristillinen oppi ja elämä lopullisesti riippuu, aikojen kuluessa yhä enemmän himmentyi ja unohtui. Suurimmatkin opettajat, niinkuin Origines, käsittelivät sitä aivan pintapuolisesti. Sen kehittäminen oli uskottu latinalaiselle kirkolle, ja välikappaleenansa tässä työssä käytti Herra sitä miestä, joka omasta kokemuksestaan jos kukaan tiesi, miten ääretön synnin voima ihmisessä on. Jumalan armon kautta herättyään synnin unesta, näki Augustinus Pyhän Hengen virittämässä valossa turmeltuneen, kadotetun tilansa ja masentuneena lankesi hän sen Vapahtajan jalkain juureen, joka tuli maailmaan syntisiä pelastamaan. Tästä alkaen on Jesus Kristus hänelle kaikki, hän itse tuo köyhä, kurja syntinen, joka Herran armotta on toivottomuuden ja ijankaikkisen kuoleman oma. Jokapäiväisen parannuksen ja uudistamisen kautta yhä enemmän perehtyen raamattuun, semminkin apostoli Paavalin kirjeisin, kehittyi hän kristikunnalle julistamaan noita muuttumattomia, unohduksiin joutuneita totuuksia Jumalan armon pohjattomasta rikkaudesta ja inhimillisen luonnon äärettömästä turmeluksesta. Eikä aikaakaan, niin ilmaantui päivän selvästi, miten välttämätön näiden totuuksien selvittäminen juuri nyt oli.

V. 409 oleskeli eräs britannialainen munkki, nimeltä _Pelagius_ Roomassa. Hän oli oppinut, ulkonaisessa elämässään hyvin nuhteeton mies sekä nautti suurta kunnioitusta kaikilta, jotka hänen tunsivat. Pelagius oli elänyt kaiken aikansa luostarissa ja koko hänen kristillinen katsantotapansa oli jähmettynyt munkkilaissiveyden ahtaan kuoren alla. Ei mikään törkeä, julkinen synti kalvanut hänen omaatuntoansa, ja Jumalalle oli hän muka koko elämänsä pyhittänyt. Vuosien vieriessä oli hän yhä enemmän alkanut tyytyä omaan itseensä sekä eksynyt luottamaan omaan siveelliseen voimaansa. Roomaan tultuansa, tutustui hän tuon etenkin Augustinuksen kannattaman, aivan vastakkaisen opin kanssa, jonka mukaan ihminen omasta voimastaan on kelvoton kaikkeen hyvään. Pelagiukselta puuttui kristillistä elämänkokemusta, hän ei päässyt käsittämään kristinuskon ydintä, sillä "Jumala seisoo ylpeitä vastaan". Pitäen Augustinuksen oppia muka vääränä ja vaarallisena jo siitäkin syystä, että useat ihmiset väärinkäyttivät sitä lihallisten himojensa ja siveellisen hitautensa peitteeksi, rupesi Pelagius saarnaamaan ankaraa siveysoppia, kehottaen ihmisiä pyrkimään autuuteen siveellisen tahdon voimalla. -- Pelagiuksen harha-opin pääpiirteet ovat seuraavat: Ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemus on vahingoittanut ainoastaan heitä, vaan ei heidän jälkeisiään; ihminen syntyy vielä nytkin maailmaan turmeltumattomana, s.o. heikontumattomalla voimalla valitsemaan hyvää taikka pahaa; epäilemättä on synti yleinen ihmiskunnassa, mutta tämä tulee huonoista tavoista ja pahasta esimerkistä, eikä suinkaan siitä, että ihminen muka itse olisi turmeltunut ja hyvään kykenemätön; päinvastoin voi jokainen omasta voimastaan voittaa synnin, kehittyä siveelliseen täydellisyyteen sekä saavuttaa ijankaikkisen elämän; on löytynyt ja voipi vastakin löytyä synnittömiä ihmisiä; Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ei siis ole ehdottomasti välttämätön kenellekään, se on vain hyödyllinen, tarjoen meille täydellisen siveellisen esikuvan, joka kehottaa meitä syntiä karttamaan ja siveyttä noudattamaan, jotta me ansaitsisimme syntien anteeksiantamisen ja ijankaikkisen elämän. -- Pelagiuksen oppi julistettiin harhaopiksi Efesuksen kirkolliskokouksessa (431).

Perustuen raamatun horjumattomaan sanaan, jonka hänen omatuntonsa ja koko hänen elämän kokemuksensa todisti oikeaksi, alkoi Augustinus vastustaa tätä vaarallista harhaoppia. Hän opetti seuraavaan tapaan: Ihminen luotiin mahdolliseksi kaikkeen hyvään, mutta hän saattoi myös väärinkäyttää tuota vapaata tahtoa, jolla Jumala oli hänen varustanut. Jos hän olisi valinnut hyvän ja hylännyt pahan, niin olisi hän kehittynyt täydelliseen vapauteen: hänen tahtonsa olisi siihen määrin harjaantunut hyvää noudattamaan, ettei hän enää olisi saattanutkaan syntiä tehdä. Mutta Aadam lankesi syntiin, tuottaen täten itsellensä kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen, josta hän ei omin voimin mitenkään voinut itseänsä pelastaa. Aadamissa ovat kaikki ihmiset syntiä tehneet; hänen turmeluksensa ja kadotetun tilansa ovat kaikki hänen jälkeisensä häneltä perineet. Syntyessään maailmaan on ihminen perinpohjin turmeltunut, ainoastaan pahaa, vaan ei mitään hyvää, voi hän omasta voimastansa tuntea, ajatella, tahtoa, tehdä, ollen tässä tilassa kuoleman ja ijankaikkisen kadotuksen oma. Tästä pohjattomasta onnettomuudesta voi _ainoastaan_ Jumalan armo ihmisen pelastaa: Jesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, itse he eivät voi pelastukseensa ensinkään mitään. -- Näin pitkälle on Augustinus oikeassa, emmekä saata muuta kuin ihmetellä sitä hengellistä valistusta ja syvää tarkkuutta, jolla hän kehittää näitä kristinuskon perustotuuksia, joille hänen aikuisensa kirkonoppi jo oli käynyt miltei kokonaan vieraaksi, mutta valitettavasti on hän uskonnollisen järjestelmänsä lopussa eksynyt pois oikealta uralta. Koska siis -- niin hän näet kysyy -- Jumalan armo vaikuttaa kaikki, eikä ihminen itse voi pelastustansa tahtoakaan, vielä vähemmin mitään sen saavuttamiseen vaikuttaa, mikä on syynä siihen, että toiset ihmiset tulevat autuaiksi, toiset joutuvat kadotukseen? Himmentymättömän elävästi muistaa hän, miten hän vuosi vuodelta pakeni, vastusteli, kammoksui Jumalan armoa, kunnes se "vastustamattomalla voimalla" hänen voitti, käänsi ja otti holhottavaksensa. Tästä hän ei pääse mihinkään; -- hän tutkii, miettii, ajattelee, kunnes hän, ykspuolisesti käsittäen muutamia raamatunkohtia, järkensä avulla johtuu seuraavaan päätelmään: Jumala on ijankaikkisessa neuvossaan päättänyt pelastaa toiset ihmiset, kadottaa toiset. -- Edellisiin vaikuttaa Hänen armonsa ja rakkautensa vastustamattomalla tavalla, jälkimmäisiä kohtaan ilmaisee Hän pyhän vanhurskautensa. -- Lohduton, toivoton on tämä oppi. Jesuksen Kristuksen Isän, "joka tahtoo kaikkia ihmisiä autuaaksi ja että he totuuden tuntoon tulisivat", Hänen, joka ei säästänyt ainoata Poikaansa, voidaksensa pelastaa ihmiset synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, väittää hän siis olevan armahtamattoman Jumalan, joka mielivaltaisesti, vaan ei rakkautensa määräämänä, tuomitsee ja säästää, hukuttaa ja pelastaa. Itse kammoksui Augustinus tätä uskonoppinsa toivottoman kolkkoa ja kovaa johtopäätöstä eikä hän hirvennyt sitä likemmin selittää eikä pitemmälle kehittää. Ainoastaan sen lisäyksen hän siihen teki, että Jumala vasta syntiinlankeemuksen jälkeen on valinnut toiset ihmiset armonsa, toiset vanhurskautensa esineeksi. Kuinka turmeltunut ja kaikkeen hyvään mahdoton inhimillinen luonto onkin, täytyy meidän kuitenkin raamatun todistuksen mukaan olettaa, ihmisen pelastuksen siinä määrin riippuvan hänen tahdostaan, että hän, Jumalan armahtavan kutsumuksen etsintänä, saattaa joko korottaa kättänsä hänelle valmistettua ja tarjottua pelastusta vastaanottamaan taikka, omaan itseensä tyytyen, yhä edelleen poistua Herrasta. Tätä Augustinus ei myönnä, pitäen väitöstä turmeltuneen ihmisluonnon puolustamisena ja jumalallisen armon halveksimisena, vaikkei sille ihmiselle, joka omistaa tämän Jumalan hänelle tarjooman avun, jää enempää ansiota, kuin kuolemaan tuomitulle, joka suostuu hyväksensä käyttämään esivallan hänelle julistaman armoitussanoman. Lausuihan Vapahtaja itse: "Jerusalem, Jerusalem, sinä joka tapat profeetat ja kivillä surmaat ne, jotka sinun tykös lähetetyt ovat! kuinka usein minä tahdoin koota sinun lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipeinsä alle? ja te ette _tahtoneet_", siten todistaen, että Jumalan kaikille ihmisille valmistava pelastus voi olla siunaukseksi ainoastaan niille jotka sen _tahtovat_ ottaa vastaan.

Luonnollista oli, että Augustinuksen oppi Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä herätti suurta huomiota ja sekasortoa. Toiset joutuivat kokonaan epätoivon valtaan, toiset käyttivät sitä suruttoman elämänsä puolustuksena, arvellen tarpeettomaksi, turhaksi ajatella ja rukoilla sielunsa pelastusta, koska ihmisen tulevaisuus ja lopullinen kohtalo kuitenkin on edeltäkäsin määrätty. Vaikea, mahdoton oli Augustinuksen tyydyttää kaikkia niitä, jotka tämmöisten väitösten johdosta vaativat häneltä tarkempaa selitystä. Hän kyllä koetti vastata, lausuen muun ohessa: "ei kenkään voi tietää, autuuteenko vai kadotukseenko Jumala on hänen määrännyt; sentähden älköön kukaan antautuko epätoivoon taikka lihalliseen suruttomuuteen, vaan eläköön jokainen uskossa;" mutta ei ole hänen puolustuksensa tyydyttävä. Päinvastoin täytyy meidän myöntää, että Augustinus tätä kysymystä koskevissa väittelyissä huonosti kannatti ajattelijamainettansa. Mutta tämä on hänen sydämmensä syy, joka -- me uskallamme sen väittää -- ei milloinkaan hyväksynyt eikä omistanut tuota hänen järjestelmänsä lohduttoman kovaa oppia Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, jonka hänen järkensä johdonmukaisesti eksyi oikeaksi olettamaan.

Selvittämällä oppia perisynnistä, ihmisluonnon kerrassaan turmeltuneesta tilasta sekä Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa on Augustinus tuntuvammin kuin mikään muu kirkkoisä vaikuttanut kristillisen tunnustuksen kehittämiseen raamatun mukaan, jos kohta hänen oma aikakautensa jo oli poistunut niin kauas oikealta tieltä, että se nimeksi vain saattoi omistaa hänen syvän oppinsa. Augustinus oli kristitty sanan syvemmässä merkityksessä, hän ei suostunut tekemään myönnytyksiä niiden eduksi, jotka kammoksuen karttavat tosi kristillisyyden peruuttamattomia totuuksia ja sovittamalla koettavat saada niitä jossakin määrin mukaantumaan ylpeän ihmissydämmen pintapuolisten vaatimusten mukaan, eikä hän epäillyt kokonaan paljastaa sen turmeltunutta tilaa, kuinka kovilta hänen sanansa sitten kuuluivatkin kaikkien niiden korvissa, jotka, säälien omaa itseänsä, ainoastaan puolittain tahtoivat alistua Jumalan sanan tuomion alle. Sentähden ilmaantui Augustinuksen tunnustuksen rinnalla eräs välittävä oppi, joka koki lieventää suuren kirkkoisän muka liika jyrkkää väitöstä ihmisen turmeltuneesta tilasta, siten väittäen Pelagiuksen oppia ainakin osaksi oikeaksi. Tämä uusi harhaoppi on tunnettu _Semipelagiukselaisuuden_ nimellä. Sen etevin edustaja oli _Massilian_ luostarin abboti _Johannes Cassianus_ (k. 432). Hän opetti seuraavaan tapaan: Syntiinlankeemuksen jälkeen on ihmisluonto kyllä turmeltunut, vaan ei kuitenkaan kokonaan syntiin kuollut. Se on vain heikontunut ja sairas, taipuvainen hyvää tahtomaan, vaikka kykenemätön sitä omin voimin harjoittamaan. Jos ihminen oikein käyttää vapaata tahtoansa, saapi hän palkinnokseen Jumalan armon avun, joka auttaa hänen omaa hyvää pyrkimistänsä, niin että hän voipi kääntyä synnin palveluksesta elämän tietä vaeltamaan. -- Jo Augustinus itse taisteli semipelagiukselaisuutta vastaan, osottaen selvästi, ettei tämä ollut kuin pelagiukselaisuutta, vaikka hiukan salatussa muodossa, ja hänen kuolemansa jälkeen jatkoivat hänen ystävänsä taistelua. Vastustajat toivat esille kaikenlaisia syytöksiä suuren kirkkoisän oppia vastaan, muun ohessa väittäen Augustinuksen muka lausuneen, että Jumala on edeltäkäsin määrännyt toisia ihmisiä syntiä tekemään. Monesti oli voitto kallistua semipelagiukselaisten puolelle, kunnes _Arausion kirkolliskokous_ julisti heidät harhaoppisiksi (529). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin myös Augustinuksen opista Jumalan edeltäkäsin-määräämisestä, vaan tämän kysymyksen suhteen ei muuta päätöstä tehty kuin se, ettei Jumala ole määrännyt ketään syntiä tekemään.

Näin hyväksyi siis sekä itäinen että läntinen kirkko Augustinuksen syvän, raamatun selvän todistuksen mukaan kehittämän opin synnistä ja armosta, hyläten nuo vaaralliset harhaopit, jotka koettivat suistaa kristillistä tunnustusta ihmisen oman vanhurskauden osottamalle petolliselle tielle. Omituista on nähdä, miten kristikunta kaikkina aikoina on ollut taipuvainen eksymään juuri tämän tärkeän kysymyksen suhteen. Nuo lukemattomat lahkot ja erikoisseurat, joista kirkkohistoria tietää kertoa, ovat suurimmaksi osaksi vain pintapuolisesti omistaneet sen totuuden, että ihminen on köyhä syntinen sekä ettei hän milloinkaan saa unohtaa tätä, jos hän toivoo pelastusta siltä Vapahtajalta, joka todistaa: "autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen; autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta". Mutta tälle tunnustukselle ei ole ylpeä ihmissydän halukas pysymään uskollisena, sillä siihen perehtyminen opissa ja elämässä tuottaa joka päivä kuoleman vanhalle ihmiselle, eikä tämä ole altis luopumaan vallastansa. Unohtaen Jesuksen sanat "se portti on ahdas, ja se tie on kaita, joka vie elämähän", eksyi kirkollinen tunnustuskin olettaman kristityn vaellusta maan päällä vanhalle ihmiselle mieluisammaksi, kuin se Herramme muuttumattoman opetuksen mukaan on. Niin -- vaikeaa on luopua omasta itsestänsä, kuolla synnille ja elää Jumalalle! Lihalle ja verelle on tämä mahdotonta, Herra Jesus yksin saattaa meille voiton antaa ja meidät perille viedä, jos me, kokonaan epäillen omaa voimaamme, antaumme Hänen armonsa hoidettaviksi. Tätä totuutta oppi Augustinus Pyhän Hengen koulussa opissa ja elämässä maailmalle saarnaamaan. "Nöyryys" niin oli hänen tapansa sanoa "on Jumalan valtakunnan ensimmäinen, nöyryys sen toinen ja viimmeinen sääntö", ja tämä tunnustus, jonka todenperäisyyttä koko hänen elämänsä hänen kääntymisestään asti todistaa, on hänen jalon maineensa kauniin muisti. Se osottaa meille samalla, miksi hän oli yksi noita "harvoja", jotka löytävät tuon ahtaan portin ja kaitaisen tien, sillä nöyrille antaa Jumala armon. Totta on että kristikunta vähitellen poistui Augustinuksen tunnustuksesta ja yhä enemmän kallistui semipelagiukselaisuuteen, totta että koko keskiajan kirkko käsitti opin synnistä ja armosta kokonaan tämän harhaopin kannalta, mutta tämä seikka ei suinkaan vähennä tuon suuren kirkkoisän ansiota kristillisen tunnustuksen kehittämisen suhteen. Kun uskonpuhdistuksen valosa päivä vihdoin koitti keskiajan pimeästä, heräsi hänen oppinsa uuteen eloon, sillä totuus ei voi milloinkaan kuolla, kuinka pitkäksi ajaksi se sitten onkin unohtunut.

Paitsi ennen mainitut "tunnustukset" on Augustinus kirjoittanut monta muuta arvokasta teosta, joista _"Jumalan valtakunnasta"_ ja _"Kolminaisuudesta"_ nimiset kirjansa ovat etevimmät. Kaikissa puhuu meille sama valtava, syvä henki; Jumalan sanan ohjaamana, kehittyy Augustinus kirkkaudesta toiseen. Jos kysytään kielen kauneutta, lauserakennuksen suloutta, vertausten rikkautta y.m.s., on Augustinuksella monta vertaista, eikä hän puhujana voi kilpailla Ambrosiuksen ja Krysostomuksen kanssa, mutta jos ajatusten syvyyttä lähdetään mittaamaan, ei kukaan vanhan kirkon suurista henkilöistä apostolisen aikakauden loputtua voi vetää hänelle vertoja. Hänen luonteensa muistuttaa paljo Paavalista, ja epäilemättä on tämä apostoli enemmän kuin kukaan muu raamatun kirjailijoista vaikuttanut häneen, vaikka Augustinus, totuutta kuin hän rakasti, sydämmessään oli vakuutettu siitä, että kaikki raamatun kirjat ovat syntyneet Pyhän Hengen välittömän ilmoituksen kautta, ja yhtä ehdottomalla luottamuksella etsi viisautta niistä kaikista. Juuri kuuliaisuutensa tähden _koko_ Jumalan sanalle kehittyi hän tuoksi suureksi kirkkoisäksi ja jaloksi kristityksi, jonka vertaista ei joka aika synnytä.

XV.

Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.

Kallista korvas minun puoleeni, auta minua äkisti: ole minulle vahva kallio ja linna minua auttamaan.

Sillä sinä olet minun kallioni ja minun linnani, ettäs siis sinun nimes tähden minua taluttaisit ja veisit;

Ettäs minun kirvottaisit verkosta, jonka he minun eteeni virittivät, sillä sinä olet minun väkevyyteni. Ps. 31: 3-5.

Niiden vaiheiden ohessa, joista vasta olemme kertoneet, joutui Rooman keisarikunnan perikato suurin askelin yhä lähemmäksi. Kansainvaelluksen kuohuvat aallot levittivät kauhujaan paikasta toiseen, eivätkä veltostuneen, turmeltuneen valtakunnan sotajoukot jaksaneet rakentaa salpoja tuolle hävityksen hurjalle tulvalle, joka oli määrätty toimittamaan vanhurskaan Jumalan tuomion vanhan maailman mädänneissä oloissa. Ryöstäen, polttaen, tappaen kulkivat barbarit maakunnasta toiseen, hävittäen ennen viljavat maat ja kukoistavan sivistyksen kotiseudut autioiksi erämaiksi. Harvat paikkakunnat olivat vielä säilyneet heidän ryöstöltänsä, vaan niihinkin ennätti turmeluksen virta ennen pitkää. Yksi näitä maita oli Pohjois-Afrikan maaherrakunta; sitä hallitsi tähän aikaan maaherrana mainio _Bonifacius_.

Tultuaan synnintuntoon, oli tämä mies vaimonsa kuoltua aikonut kokonaan luopua kaikista maallisista toimista sekä ruveta munkiksi, mutta Augustinus oli hänelle selvittänyt, kuinka paljon enemmän hän saattaisi hyödyttää Jumalan valtakuntaakin, jos hän pysyisi virassaan ja näinä sekasorron aikoina vastakin kokisi puolustaa oikeutta, ja, noudattaen jalon ystävänsä neuvoa, oli Bonifacius väsymättömästi koettanut hoitaa virkaansa, kunnes ajan kehnous vaikutti häneenkin, siten tuottaen hänelle itselle sekä sille maakunnalle, jonka hallinto oli hänelle uskottu, mitä surkeimpia onnettomuuksia. Kehnon Honoriuksen kuoltua (423) oli näet eräs _Johannes_ anastanut valtaistuimen. Tämän puolustajana oli tuo kuuluisa roomalainen sotapäällikkö _Aetius_, joka vanhastaan kadehti ja vihasi Bonifaciusta. Johannes kuoli jo v. 425 ja nyt onnistui Honoriuksen sisaren _Galla Placidian_ saada alaikäinen poikansa _Valentinianus III_ Länsi-Rooman keisariksi. Luottamuksella tervehti Bonifacius tätä hallitsijan-muutosta; hän oli vastustanut Johannesta ja puolustanut nuoren Valentinianuksen oikeutta valtaistuimeen, eikä hän saattanut pelätä mitään pahaa Placidialta, joka poikansa alaikäisyyden aikana ohjasi hallitusta, kuinka epäluotettavat kaikki valtiolliset olot tähän aikaan yleensä olivatkin. Mutta Aetius oli juonikas, kavala mies eikä luopunut yrityksistään hankkiakseen Bonifaciukselle perikadon. Viekkaasti sepittäen vehkeitään, onnistui hänen ennen pitkää saattaa Bonifacius epäluulon alaiseksi hovin silmissä. Noudattaen luultun ystävänsä neuvoa, kutsutti äkkinäinen, malttamaton Placidia Afrikan maaherran Ravennaan, missä valtakunnan hallitus tähän aikaan oli, tutkiaksensa oliko niissä huhuissa perää, jotka kertoivat Bonifaciuksen valmistauvan kapinaan hallitusta vastaan. Jos tämä noudattaisi kutsumusta -- muka selvitti Aetius -- olisi huhu selvästi perätön; muussa tapauksessa olisi hallitus hyvissä ajoin varonut suurta vaaraa. Vähän ennenkuin Bonifacius sai Placidian käskyn kiirehtiä Italiaan, saapui hänelle kirje Aetiukselta, joka muutamia vuosia oli teeskennellyt mitä uskollisinta ystävyyttä häntä kohtaan; se kuului näin: "Sinulle on surma valmistettu; Placidia on muuttanut mielensä. Sinua aiotaan houkutella Italiaan, mutta jos Afrikasta lähdet olet kuoleman oma." Hetkeäkään epäilemättä Aetiuksen ystävyyttä ja rehellisyyttä, kiivastui Bonifacius hovin kiittämättömyydestä ja kurjan kehnosta käytöksestä, antoi kopean vastauksen Placidian lähettiläille ja valmistautui vastarintaan. Näin sortui onnettoman valtakunnan jaloin palvelija, ajan turmeltuneen hengen ja noiden alituisten rettelöiden, juonien ja ilkitöiden pettämänä kapinoitsijan kehnoa ammattia toimittamaan! Kun Bonifacius ei tullut Italiaan, julisti hallitus hänelle sodan (427). Koko maakunta varustautui puolustamaan jaloa maaherraansa, joka alussa voitollisesti taisteli Rooman tänne lähettämiä sotajoukkoja vastaan. Mutta käyttäen tilaisuutta alkoivat lähiseutujen raa'at kansat hyökätä maakunnan viljaviin maihin, Rooman hallitus lähetti uusia sotajoukkoja, ja Bonifacius älysi selvästi, ettei hän ajan pitkään voinut kestää taistelussa. Synkäksi kävi hänen mielensä. Tuo hänen ennen kukoistava maakuntansa, jonka viljavuus oli sille hankkinut nimen "Rooman vilja-aitta", oli monessa paikoin autiona, sen asukkaat nääntymäisillään sodan, ruton ja puutteen rasituksista. Ajatellessaan rehellisiä ponnistuksiaan hänelle uskotun maakunnan hyväksi, jota nyt perikato uhkasi, muistellessaan miten Rooman hallitus oli palkinnut hänen uskollisuutensa ja hänen uutteran työnsä isänmaan palveluksessa, julmistui Bonifacius silmittömästi, eikä hän enää saattanut mieltänsä ensinkään malttaa. Kostoa vaati hänen sydämmensä, säälimätöntä kostoa tuolle kurjalle hallitukselle, joka yksin oli syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen.

Haikealla surulla oli vanha Augustinus nähnyt ystävänsä Bonifaciuksen lankeemuksen ja peläten vielä surkeampia seurauksia siitä, kirjoitti hän hänelle kirjeen. Sitä lukiessamme, on meistä kuin myrskyn raivotessa kuulisimme pyhän rauhan kuiskauksen siitä maasta, jonka rannalla tämän elämän kuohuvat aallot laskeutuvat lepoon. Lainaamme siitä muutamat sanat: "Poikani, oi rakas poikani" kirjoitti Augustinus "muistele entistä elämääsi. Muista ken olet ollut; muista miten sinä ensimmäisen vaimosi kuoltua lupasit pysyä maailmassa ainoastaan sillä ehdolla, ettet maailmalta mitään pyytäisi". Lempeästi, vaan vakavasti nuhdeltuaan Bonifaciusta niistä onnettomista yrityksistä, joihin tämä oli ryhtynyt, jatkaa Augustinus kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Sinä kentiesi vastannet: minä olen oikeassa; syy on niiden, jotka ovat minulle väärin tehneet. Sitä en tiedä enkä voi sitä tutkia. Mutta muistapa ettei sinun tule ajatella ainoastaan ihmisiä; sinä olet kristitty ja sinun on pelkääminen vihoittaa Jumalaa. Luo silmäsi Kristukseen, joka on niin paljon hyvää tehnyt ja niin paljon pahaa kärsinyt. Jos Rooman valtakunta on sinulle tehnyt hyvää -- maallista ja katoavaista hyvää, jommoinen se itsekin on -- niin älä kosta sille hyvää pahalla; jos se sinulle pahaa on tehnyt, niin älä pahaa pahalla kosta. Mitä tehnetkin, pysy Jumalalle uskollisena. Jos sinun vielä täytyy sotaa jatkaa, niin tee se ainoastaan rauhaa tarkoittaen. Oi armahin poikani! kristillinen rakkaus on minua vaatinut tätä sinulle kirjoittamaan. Pyhä raamattu sanoo jossain paikassa: nuhtele viisasta, niin hän sinua rakastaa; nuhtele hullua, ja hän vihaa sinua. Viisaallehan minä olen tahtonut kirjoittaa"'.

Sopisi odottaa tämmöisten sanojen tehneen syvän vaikutuksen jalomieliseen, kristinuskon vaatimuksiin perehtyneesen Bonifaciukseen, mutta niin ei ollut. Hän oli jo niin kokonaan antautunut viljan ja kostonhimon valtaan, ettei enää tiennyt mitä teki. Gibraltarin salmen pohjoisella puolella oleskelivat _Vandalilaisten_ hurjat joukot. Hävittäen, ryöstäen olivat he kulkeneet paikasta toiseen, odottaen sopivaa tilaisuutta päästäksensä yli salmen Afrikan rikkaita maita katsomaan. Kuten moni muu kansainvaellusten kansoista, olivat Vandalilaisetkin ruvenneet kristinuskoon, mutta että he ainoastaan nimeksi olivat omistaneet evankeliumin sanan, sen todistaa heidän raakuutensa ja julmuutensa, joka on tullut sananparreksi. Sitä paitsi olivat he ariukselaisia ja vainosivat katolista kirkkoa taikauskoisten pakanain mitä hurjimmalla vihalla. Tämmöinen oli se apu, johon onneton Bonifacius, huolimatta omantuntonsa, järkensä ja jalon ystävänsä Augustinuksen varoituksista, sortui turvaamaan. Kernaasti tarjoutuivat Vandalilaiset häntä muka auttamaan hänen vihollisiansa vastaan; Bonifacius toimitti heille laivaston ja Toukokuussa v. 429 astui Vandalilaisten kansa maalle Afrikan rannalle. Heidän kuninkaansa _Genserik_ oli yhtä taitava virittämään eripuraisuutta vihollisten kesken, kuin hän oli julma ja saaliinhimoinen. Pian sai pettynyt maaherra katua varotonta, onnetonta yritystänsä, kun nuo kutsutut vieraat, joihin maan syntyperäiset asukkaat sekä vainotut Donatukselaiset joukottain liittyivät, rupesivat valloittamaan roomalaista Afrikaa omaksensa. Ravennan hallituskin huomasi nyt, vaikka myöhään, mille onnettomalle kannalle tuon ennen kukoistavan maakunnan olot olivat joutuneet. Se toimitti lähettiläitä Afrikaan tekemään sovintoa Bonifaciuksen kanssa, jonka kummallista käytöstä oli ruvettu huomaamaan jonkun salaisen syyn vaikuttamaksi. Tämä näytti lähettiläille Aetiuksen kirjeen. Kaikki kävi selväksi, Bonifacius oli heti valmis sopimaan hallituksen kanssa, mutta maakuntansa perikatoa hän ei sillä enää voinut estää, Voi, jos hän olisi noudattanut Augustinuksen neuvoa -- nyt oli kaikki myöhäistä! Sortunein sydämmin marssitti hän Rooman sotajoukot noita hurjia rosvojoukkoja vastaan, vaan sotaonni oli hänen hyljännyt, barbarit voittivat tappelussa, ja Bonifaciuksen täytyi vetäytyä Hippoon, jota Vandalilaiset nyt rupesivat piirittämään.

Synkkiä pilviä oli kokoontunut taivaalle, mitä haikeinta huolta täynnä olivat Augustinuksen viimmeiset päivät täällä synnin ja kaikenkaltaisten onnettomuuksien laaksossa. Tuon tuostakin luopui piispoja, Donatukselaisten ja Vandalilaisten pakottamina, vainotun, sorretun kirkon yhteydestä, Augustinuksen varoituksia ei enää kuultu, kaikki näytti ennustavan perikatoa koko hänen elämänsä työlle, ja kauhistuksella kuuli hän piirittävien barbarilais-joukkojen hurjat huudot kaupungin edustalta. Hän oli jo lähes 80 vuoden vanha, lepoa ja rauhaa olisi hän tarvinnut, mutta sitä ei hänelle suotu; ja pian oli hän kenties näkevä oman kaupunkinsakin perikadon, missä neljäkymmentä vuotta oli työskennellyt Herran seurakunnan palveluksessa. Mutta älkäämme kysykö miksi Herra ei säästänyt tätä uskollista palvelijaansa näkemästä näitä kovan koetuksen synkkiä päiviä, sillä väärin me siten kunnioittaisimme Augustinuksen muistoa. Hän oli tottunut luottamaan pelastuksensa Jumalaan ja nöyränä tyytymään sen Herran ihmeelliseen kuljetukseen, joka ei hylkää niitä joiden uskoa Hän kärsimisten kuumassa pätsissä koettelee. Usein kyllä, semminkin näinä hänen elämänsä viimmeisinä päivinä, heräsi hänen nuoruutensa syntien kauhea muisti uudelleen, himmentäen joskus häneltä ijankaikkisen elämän toivon, jonka kirkkaus niin monesti oli täyttänyt hänen sydämmensä sanomattomalla ilolla, mutta tämmöisinä hetkinä lausui hän turvallisesti: "Jumala on suurempi kuin minun sydämmeni", tarttui yhä kovemmin kiinni kerjäläissauvaansa, rukoili yhä hartaammin. Lukien Daavidin katumussalmeja, toivoi hän apua, odotti pelastusta ainoastaan armon Jumalalta. Jota likemmäksi ihminen lähestyy Herraa, sitä saastaisempi, syntisempi on hän omissa silmissään; hänelle käy samoin kuin morsiamelle, joka Korkeassa veisussa valittaa: "minä olen musta; päivä on minun polttanut". Mutta tämä tunnustus on armoitetun sydämmen tunnustus, joka Jesuksen Kristuksen tähden luottamuksella myöskin voipi sanoa "minä olen sangen otollinen". Tämmöinen oli Augustinuksen usko ollut hänen kääntymisestänsä asti, vaan ei esiinny se milloinkaan niin syvänä ja kirkkaana, kuin hänen kuolinvuoteellaan. -- Augustinus oli rukoillut Herraa säästämään häntä näkemästä Hippon perikatoa. Herra kuuli tämän rukouksen; elokuussa v. 430 pääsi hän lepoon.

Pari vuotta myöhemmin perustivat Vandalilaiset valtakunnan Pohjois-Afrikassa. Ei milloinkaan enää tointunut tämä jalojen muistojen maa niistä onnettomuuksista, jonka alaiseksi se oli joutunut. Sen monista mainehikkaista pojista oli Augustinus epäilemättä suurin.

XVI.

Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous Kalcedonissa (451.)

Olkaat keskenänne yksimieliset. Älkäät itsestänne paljon pitäkö, vaan pitäkäät teitänne nöyräin kaltaisena. Älkäät itseänne ylön viisaana pitäkö. Room. 12: 16.

Nestoriuksen jälkeen oli eräs Cyrilluksen ystävä ja aleksandrialaisen oppikunnan edustaja nimeltä _Proclus_ päässyt Konstantinopolin piispaksi. Nestoriuksen puolustajat joko pakotettiin väkivaltaisesti myöntämään kirkon menettelyä häntä kohtaan oikeaksi taikka erotettiin virastansa. Ei ainoastaan Konstantinopolissa, vaan kaikkialla missä vain Nestoriukselaisia löytyi vainottiin heitä kovasti. Etenkin sai _Edessan_ koulu Mesopotamiassa, joka kannatti antiokialaisen oppikunnan mielipiteitä, paljon kärsiä voitolle päässeen vastapuolueen ahdasmielisen suvaitsemattomuuden tähden. Eräs sen opettajista nimeltä _Barsumas_ pakeni Persiaan. Täkäläiset kristityt ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja asettivat hänen _Nisibiksen_ piispaksi. Täällä syntyi pian kukoistava koulu, joka vaikutti paljon persialaisen kirkon hyväksi. Joukottain pakenivat Nestoriukselaiset tähän syrjäiseen maahan, missä he voittivat yhä suurempaa alaa, kunnes koko persialainen kirkko _Seleuciassa_ (499) pidetyn kokouksen päätöksen mukaan julkisesti tunnustihe nestoriukselaisuuteen. Uusi kirkko, jonka jäsenet ottivat nimekseen _Kaldealaiset kristityt_, levitti kristinuskoa aina _Itä-Indiaan_, ollen täten, vaikka halveksittuna ja ylönkatsottuna, jumalallisen armon välikappaleena evankeliumin julistamisessa kaukaisissa pakanamaissa. Vielä meidän aikoinamme löytyy nestoriukselaisia erikoisseurakuntia Itä-Indiassa, Mesopotamiassa ja Persiassa.

Voitolle päässyt aleksandrialainen puolue eksyi suvaitsemattomuutensa ja hengellisen ylpeytensä pettämänä yhä kauemmas, paljastaen pian oppinsa ykspuolisuuden mitä arveluttavimmalla tavalla. Mitä antiokialaisten tunnustuksessa oli oikeata ja raamatun mukaista se unohtui taistelun helteessä yhä enemmän, ja ylpeyteen yltynyt voiton riemu tahtoi sen kokonaan sortaa. Eräs vanha arkimandrita (luostarin johtaja) Konstantinopolissa nimeltä _Eutyches_ esiintyi sillä opilla, ettei Kristuksella, Hänen ihmiseksi tultuaan, olekaan kuin yksi luonto, sillä Hänen inhimillinen luontonsa on sulannut yhteen jumalallisen luonnon kanssa ja siihen kokonaan kadonnut. Tämä vaarallinen harhaoppi, joka kirkkohistoriassa on tunnettu _monofysiläisyyden_ nimellä, kieltää siis Vapahtajamme tosi ihmisyyden, täten kumoten raamatun selvän todistuksen, että Kristus kaikissa oli meidän kaltaisemme paitsi siinä, ettei Hänellä ollut syntiä. Herramme koko pelastustyö, Hänen alentumisensa, kärsimisensä ja kuolemansa muuttuu, jos sitä arvostellaan tämän harhaopin kannalta, tyhjäksi varjoksi, eikä saata se tuottaa rauhaa kenellekään, joka, peläten Jumalan vanhurskautta, etsii apua särjetylle sydämmelleen. Kuten odottaa sopii, herätti Eutycheksen oppi suurta huomiota, ja moni etevä mies, muiden ohessa kirkkoisä Teodoretuskin, rupesi sitä vastustamaan. Konstantinopolin patriarkka _Plavianus_ kutsui kokoon kirkolliskokouksen Konstantinopoliin, missä monofysiläisyys julistettiin harhaopiksi ja Eutyches erotettiin kirkon yhteydestä (448). Mutta tämän puolustajana esiintynyt Cyrilluksen jälkeläinen Aleksandrian patriarkkaistuimella, vallanhimoinen, väkivaltainen ja kiivas _Dioskorus_, eikä aikaakaan, niin tämä sai asiat kokonaan toisaalle kääntymään. Teodosius II:sen käskystä kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Efesukseen, mutta jo kutsumiskirjeestäkin saattoi ennakolta päättää, millä tavoin riitaa aiottiin ratkaista. Siinä olivat, näet, muiden ohessa nämäkin sanat luettavina: "Efesukseen kokoontuvan kokouksen tehtävänä on kerrassaan hävittää Nestoriuksen harhaopin pirullinen juuri". Ei kukaan saanut ottaa osaa keskusteluihin, jota ei varmaan tiedetty Eutycheksen ystäväksi, ja puheenjohtajaksi määrättiin Dioskorus. Huonot enteet kaikelle maltilliselle, puolueettomalle keskustelulle! V. 449 nähtiin Efesuksessa outo näkö, joka ei ole omiansa herättämään meissä korkeita ajatuksia tämän aikakauden pappien siveellisyydestä ja kristillisestä mielestä. Kaupunkiin kokoontuneiden röyhkeän ylpeä käytös pistää heti silmiimme ja heidän imarteleva luottamuksensa keisarin armolliseen apuun herättää meissä inhoa. Miekka kädessä vartioitsivat sotamiehet sitä kirkkoa, jossa kokous pidettiin, jotta ei kenkään epäluulonalainen pääsisi sisään; raa'at merimiehet, kiihkosat munkit olivat osallisina tässä surkeassa vartija-toimessa. Me kysymme hämmästyneinä: tällä tavoinko aiotaan edistää totuuden ja puhdasoppisuuden voittoa, tätenkö noudatetaan rauhanruhtinaan käskyä -- Hänen opetustansa, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta? Mutta kuinka toivottomalta kaikki näyttääkin, miten surkeasti Efesuksen kokous suorittikin tehtävänsä, ei anna kirkon uskollinen Herra totuuden lopullisesti sortua, vaikka Hän hetkeksi näyttää luovuttavan valtikkansa valheen ja vääryyden ruhtinaalle.

Dioskorus avasi kokouksen vahvistamalla ensimmäisen ja kolmannen yleisen kirkolliskokouksen päätöksen, saavuttaen täten alusta alkaen läsnäolevissa suuren maineen puhdasoppisuuden edustajana. Häntä kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella: "eläköön Dioskorus, uskon jalo vartioitsija" kuului tänne kokoontuneen papiston huulilta. Mahdotonta oli saada puhua sanaakaan nestoriukselaisen opin ja Flavianuksen puolustukseksi. Kun _Dorylaieumin_ piispa _Eusebius_, joka Flavianuksen kera kanteenalaisena oli kokouksessa saapuvilla, yritti puhumaan Vapahtajan kahdesta luonnosta, kaikui häntä vastaan huuto: "Eusebius hakattakoon kahtia, samoinkuin hän on jakanut Herran kahteen osaan". Turhaan koettivat Rooman piispan _Leo Suuren_ tänne toimittamat lähettiläät kokouksen mietittäväksi esittää erään mainitun piispan Flavianukselle kirjoittaman kirjeen, missä oppi Kristuksen molemmasta luonnosta yhdessä persoonassa oli erinomaisen taitavasti ja nerokkaasti esiteltynä: Dioskorus lykkäsi sen lukemisen päivästä toiseen, silminnähtävästi siinä tarkoituksessa, ettei kukaan pääsisi häiritsemään hänen mielivaltaisia tarkoituksiaan. Kokouksen kantaa ja tuota puhdasoppisuuden muka suurta harrastusta hyvin kuvaava on muun ohessa sekin seikka, että, kun erästä pappia julkisesti syytettiin epäsiveellisestä elämästä, tätä pidettiin niin vähäpätöisenä asiana, ettei sitä ryhdytty tutkimaankaan. Kaikki tyytyivät Dioskoruksen selitykseen: "täällä ei ole kysymys mistään muusta kuin puhtaan _opin_ voitosta". Syytöksenalainen pappi sai pysyä virassaan, häntä ei kukaan tuominnut, mutta Flavianus ja Eusebius suljettiin kirkon yhteydestä ja Teodoretus ajettiin maanpakoon. Läsnäolijat pakotettiin nimensä kirjoittamalla vakuuttamaan, että olivat hyväksyneet kokouksen päätöksen. Tarkasti valvottiin, ettei kukaan saisi kirjoittaa yhtäkään poikkeavaa sanaa; toisille annettiin allekirjoitettaviksi puhtaat paperit, jotka sitten täytettiin, allekirjoittajain tietämättä, mitä niihin kyhäiltiin. Eikä tässä kylliksi: Dioskorus kävi käsiksi Flavianukseen ja rääkkäsi häntä niin pahasti, että vanhus muutaman päivän perästä heitti henkensä. -- Parempaa nimeä tämä kokous ei ansaitse, kuin se, jonka kirkkohistoria on sille antanut: _Efesuksen rosvokokous_.

Mutta ei saattanut kirkko jättää asiaa tälle kannalle. Rooman piispanistuimella oli mies, joka, ollen totuutta rakastava, nerokas ja oppinut, sitä paitsi kaikin voimin koetti kartuttaa piispallista arvoansa. Tarkoitamme äskenmainittua Leo Suurta. Mielipahalla ja inholla oli tämä seurannut Efesuksen kokouksen moitittavaa ja häpeällistä menetystapaa, ja heti sen päätyttyä kääntyi hän Teodosiuksen puoleen, rukoilemalla pyytäen häntä valvomaan sitä, ettei Kristuksen evankeliumi raakojen väkivaltaisuuksien kautta joutuisi sorron ja häväistyksen alaiseksi. Mutta keisari oli hyväksynyt rosvokokouksen päätöksen eikä ollut kuulevinaankaan jalon piispan pyyntöä. Kaikeksi onneksi kuoli hän jo seuraavana vuonna (450), jättäen valtaistuimensa sisarellensa _Pulcherialle_, joka oli naituna sotapäällikölle _Marcianukselle_. Nämä lupasivat Leolle, että riitakysymys oli uudelleen tutkittava julkisessa kokouksessa. Leo olisi suonut kokouksen pidettäväksi Italiassa, mutta Marcianus arveli Konstantinopolin seutuja sopivammiksi ja määräsi kokouspaikaksi Kalcedonin kaupungin. Tänne kokoontui v. 451 kristikunta _neljänteen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Osanotto siihen oli suurempi, kuin mihinkään edelliseen kokoukseen; tänne saapui näet 630 piispaa -- kaikki itäisen kirkon edustajia, paitsi kaksi afrikalaista piispaa ja Leo Suuren kolme lähettilästä. Täällä saattoi jokainen vapaasti lausua ajatuksensa, ja heti kävi selväksi, ettei yleinen mielipide suinkaan ollut Dioskoruksen eduksi, vaan että tämä väkivaltaisesti oli laatinut Efesuksen kokouksen surkean päätöksen. Hän erotettiin, näet, virastansa ja julistettiin kirkon pannaan, kenenkään lausumatta sanaakaan hänen puolustukseksensa. Ne jotka olivat allekirjoittaneet Efesuksen kokouksen päätöksen, vaan, katuen kurjaa heikkouttansa, nyt tunnustivat rikoksensa, saivat sen anteeksi ja virkansa pitää.

Mitä itse pääkysymykseen s.o. tuohon pitkään riitaan Kristuksen persoonasta tulee, niin laskettiin Leon yllämainittu kirje keskustelun perustukseksi ja kysymys ratkaistiin siinä löytyvien ohjeiden, riitakysymystä hyvin valaisevien viittausten mukaan. Mainitsemme tässä kirjeen pääkohdat, huomauttamalla että Leo on lainannut ajatuksen, osaksi sanatkin, Augustinukselta, jonka valtava nero ja syvät mietteet siis tätäkin kysymystä ratkaistaessa oli kirkolle suureksi avuksi: "Tosi ihmisen täydellisessä luonnossa on Jumala syntynyt, täydellisenä oman luontonsa, täydellisenä meidän luontomme puolesta. Hän pukeutui orjan muotoon, synnin häntä saastuttamatta, ylensi ihmisyyden jumaluutta solvaisematta. Sillä hänen itsensä paljastamisensa, jonka kautta näkymätön esiintyi näkyväisenä, kaikkien Luoja ja Herra rupesi kuolevaisten kaltaiseksi, oli armollista armahtavaisuutta eikä voiman puutetta. Kumpikin luonto säilyttää täydellisen omituisuutensa. Samoinkuin ei Jumalan muoto tee orjan muotoa mahdottomaksi, ei orjan muotokaan halvenna Jumalan muotoa. Hän, joka on tosi Jumala, on tosi ihminenkin, sillä inhimillinen alhaisuus ja jumalallinen korkeus ovat Hänessä toisiinsa yhtyneet, Kumpikin luonto toimittaa yhteydessä toisen kanssa mitä kummallekin on omituista. Toinen ilmaantuu kirkkaudessa ihmetöissä, toinen häväistyksen alaisena. Hän, joka ihmisenä on perkeleen kiusauksen esineenä, vastaanottaa Jumalana enkelein palveluksen. Isota, janota, väsyä, nukkua, se on selvästikin inhimillistä. Mutta ravita viisituhatta ihmistä viidellä leivällä, vakavin askelin kulkea meren aalloilla, asettaa myrskyt -- se on jumalallista. Niinkuin ei sama luonto saata itkien kaivata kuollutta ystävää ja jälleen herättää häntä, hänen oltua kolme päivää haudassa, niin ei myöskään sama luonto saata todistaa: 'Minä ja Isä olemme yksi' ja 'Isä on minua suurempi'. Persoonan eksyyden vuoksi, joka on olemassa kahdessa luonnossa, sanotaan ihmisen pojan astuneen alas taivaasta ja Jumalan pojan tulleen lihaksi neitsyn kautta". -- Kauan keskusteltuaan tästä vaikeasta kysymyksestä, päätti kokous, hyläten sekä nestoriukselaisuuden että monofysiläisyyden ykspuolisuudet, että _Kristuksen yhdessä persoonassa on kaksi luontoa sekaantumatta ja muuttumatta, mutta liestymättä ja eriämättä toisiinsa yhtyneinä._

Taas oli siis totuus voittanut. Oppi Kristuksen persoonasta oli tarkan tunnustuskaavan kautta määrätty pitkäksi ajaksi; vasta uskonpuhdistuksen aikana ruvettiin sitä uudelleen tutkimaan ja kehittämään Kalcedonissa tehdyn tunnustuksen hyvällä perustuksella. Meidän täytyy ihmetellä sitä tarkkuutta, suurta oppia ja neroa, jolla silloisen kirkon edustajat selvittivät tuota uskonoppimme miltei vaikeinta kohtaa, ja kuka kristitty ei ole altis ylistäen kiittämään kirkon uskollista Herraa, joka kaiken inhimillisen heikkouden ja synnin uhallakin niin voitollisesti taisteli totuuden puolesta, Jos milloinkaan, niin on meidän tässä myöntäminen, että kunnia on Herran eikä ihmisten, sillä mitä surkeimmalla tavalla paljastaa kristikunta juuri näiden vaiheiden ohessa turmeltuneen tilansa. Missä ovat tuon kehutun puhdasoppisuuden hedelmät, joita paitsi se ei ole kuin paljas kuori vain? Maailman rakkaus, ylpeys, tora, riita, kateus, ihmispelko ja ylöllinen elämä tahraa, turmelee kaiken hengellisen elämän: usko sammuu, toivo eksyy, rakkaus jähmettyy. Kun keisari saapui kokouksen päätöstä vahvistamaan, tervehdittiin häntä näillä sanoilla: "eläköön jumalallinen keisari, uusi Konstantinius" Maalliseen ruhtinaasen oli kirkko turvaunut kokousta alotettaessa, samaa ruhtinasta se kiitti totuuden voitosta! Ja miten tarkkaan oppi Kristuksen persoonasta määrättiinkin, sai neitsy Marian jumaloiminen juuri tässä kokouksessa julkisen vahvistuksensa, täällä kun hyväksyttiin nimitys "Jumalan äiti". Tästä ajasta alkaen omistettiin Vapahtajamme äidille yhä suurempi kunnioitus, ja häntä ruvettiin pitämään välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä.

XVII.

Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.

Katso Herran, Herran silmät näkevät syntisen valtakunnan, niin että minä sen juuri maan päältä peräti kadotan, vaikka en minä kuitenkaan Jaakopin huonetta ratki kadota; sanoo Herra. Am. 9: 8.

Näiden vaiheiden ohessa esiintyvät Länsi-Rooman keisarikunnan kuolemanenteet vuosi vuodelta yhä selvemmin. Sen maakunnissa, Galliassa, Britanniassa, Hispaniassa ja Afrikassa asui germanilaisia kansoja, "liittolaisina" taikka julki-vihollisina määräten kaikki olot mielensä mukaan, ja mahdoton on kuvailla sitä hajanaisuutta, sitä henkistä ja aineellista kurjuutta, joka on havaittavana kaikkialla tuossa ennen mahtavassa valtakunnassa. Itse Italiaankin tunkeutuivat barbarit tuon tuostakin, siten selvästi osottaen, ettei Rooman suuruus enää ollut kuin tyhjä nimi, jota ei kukaan pelännyt. V. 410 marssitti _Länsi-gotilaisten_ kuningas _Alarik_ sotajoukkonsa "ikuisen" kaupungin edustalle, valloitti yöllisellä rynnäköllä tuon "voittamattoman" Rooman, joka ei kahdeksaan vuosisataan ollut nähnyt vihollisia muuriensa sisäpuolella. Kolme päivää kaupunkia ryöstettiin, ainoastaan kristittyjen kirkkojen kalliit koristukset ja kultaiset astiat säästettiin. Viidennen vuosisadan keskipalkoilla lähti _Hunnilaisten_ kuningas _Attila_, tuo "Jumalan vitsa", jonka paljas nimi oli kansainvaellusten hirveisiin verenvuodatuksiin tottuneen aikakauden kamalin kauhu, kauan oltuaan Itä-Rooman vitsauksena, läntistä keisarikuntaa miekan terällä valloittamaan. Ryöstäen, polttaen, hävittäen kulki hän aina Loire-joelle asti, kunnes Aetiuksen kuuluisa voitto _Katalaunian tasangolla_ (451) keskeytti hänen voittoretkensä. Paluumatkalla poikkesi Attila, joka ei suinkaan pitänyt itseään voitettuna, Italiaan, marssittaen sotajoukkonsa Roomaan asti. Mitä kurjimmalla tavalla paljastaa keisarikunta kykenemättömyytensä tätä, samoinkuin lukuisia muita vihollisiansa vastustamaan, se on kuin kuoleman kanssa taisteleva vanhus, joka ei enää jaksa kättänsäkään nostaa. Ruostunut, murtunut on Rooman ennen voittosa miekka; veltostunut, voimaton sen kansa. Mutta Attilan uhatessa tuota "ikuista kaupunkia", astuu sen muurien takaa häntä vastaan aseeton mies, jota barbari ei kykene vastustamaan, siten antaen meidän aavistaa, että Rooman mahtavuuden aika ei vielä ole mennyt, vaikka se vastedes esiintyy aivan toisella tavalla kuin ennen. Tämä mies on Rooman piispa _Leo Suuri_. Hänen arvokas käytöksensä ja vakava puheensa teki niin syvän vaikutuksen Attilaan, että tämä ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana suostui rauhaan sekä poistumaan Italiasta.

V. 440 oli tämä Leo päässyt Rooman piispaksi. Hän on sama mies, joka niin tuntuvasti otti osaa Kalcedonin kirkolliskokoukseen, ja koko hänen käytöksensä osottaa selvästi, että hän piti itseään etevämpänä kirkon kaikkia muita palvelijoita sekä vaati itselleen vastaavaa kunnioitusta. Samaan suuntaan olivat muutkin Rooman piispat jo ennen Leon aikoja työskennelleet, vaikka tämä heidän tarkoituksensa ei vielä niin selvästi esiintynyt. Tällainen vaatimus, jolle "ikuisen kaupungin" vanha maine lisäsi voimaa, perustui siihen väärään käsitykseen, että muka Vapahtaja, lausuessaan Pietarille "tälle kalliolle tahdon minä seurakuntani rakentaa" oli hänelle uskonut koko kirkon hallituksen ja ikäänkuin määrännyt hänen muiden apostolein ruhtinaaksi. Tähän liittyi se taru, että mainittu apostoli oli ollut Rooman seurakunnan ensimmäinen piispa. Hänen muka jälkeläisinä tahtoivat Rooman piispat itselleen omistaa kirkollisen ylimysvallan. Myöntää täytyy sitä paitsi, että sikäläiset piispat usein olivat eteviä miehiä, jotka uskonnollisissa riitakysymyksissä tavallisesti kannattivat oikeata mielipidettä, ja tämä seikka lainasi heidän vallanhimoisille vaatimuksilleen oikeuden varjon ainakin taikauskoisen kansan silmissä. Millä tavoin papistokin jo tähän aikaan käsitti Rooman piispan aseman kristikunnassa todistaa muun muassa seuraava seikka. Kun Leon kirje luettiin Kalcedonin kokouksessa, huusivat kokouksen jäsenet riemastuneina: "tuo on isien usko, apostolein usko. Kirottu olkoon jokainen, joka ei myönnä oikeaksi mitä pyhä Pietari on puhunut Leon suun kautta". -- Leo oli oppinut, vakaa, taipumaton ja nerokas mies; suuremmalla menestyksellä kuin kukaan ennen hänen aikojaan hän kaikin voimin kartuttaa Rooman piispanistuimen mainetta. Syntymäisillään on _paavikunta_, sen enteet ovat jo näkyvissä, vaikka sen mahtavuuden-aika vielä piileilee tulevaisuuden hämärässä. -- Leo suuri kuoli v. 461.

"Minne Attilan hevosen jalka koski, siinä ei enää ruohoa kasvanut" sanoo vanha sananlasku. Voimakaskin valtakunta olisi työläästi tointunut tämmöisistä vammoista, ja sitä paitsi uhkasivat onnetonta keisarikuntaa lukemattomat muut viholliset. Vandalilaisetkin tulivat Afrikasta, jonka maakunnan he, kuten tiedämme, olivat valloittaneet, hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät kaupunkia neljätoista päivää (455). Keisarikunta ei enää yrittänytkään pitää itsestänsä huolta; muutamia vuosia vain kestää vielä sen pitkää kuolemankamppausta, kunnes rugilainen _Odoaker_ tekee siitä lopun (476).

Toisten kansain verellä ja kyyneleillä oli Rooman keisarikunta mahtavuutensa perustanut, suuruutensa saavuttanut; mutta kalliina perintönä jäi roomalais-kristillinen sivistys vastaisten sukupolvien nautittavaksi, ja aikojen kuluessa oli Tiberin kaupunki vielä toistamiseen, mutta tällä kertaa hengellisillä aseilla maailman valloittava. Sentähden lausui jo Leo Suuri eräässä saarnassa: "pakanallinen Rooma voitti maan, valloitti meren; Pietarin istuimen kautta pääsi se kristityn maailman ruhtinattareksi, ja vallitsee nyt jumalallisen uskonsa kautta laajemmalta, kuin ennen maallisella vallallaan". -- Herra pelasti "Jaakopin huoneen" joutumasta tuohon yleiseen perikatoon, johon koko sivistynyt maailma hukkui, armollisesti suojellen kirkkoansa, vaikka se ylpeytensä ja maallisen mielen pettämänä oli eksyvä kauas, kauas oikealta tieltä.

XVIII.

Länsimaiden munkkilaitoksen alku.

-- pysykäät siinä vapaudessa, jolla Kristus meitä vapahtanut on, ja älkäät -- teitänne sekoittako orjuuden ikeesen. Gal. 5: 1.

Kuten tiedämme oli munkkilaitos, tuo merkillinen, vuosisatojen kuluessa varsin tärkeä ilmiö kristikunnan historiassa, syntynyt itämaissa. Erakkoelämästä sai se alkunsa ja kehittyi vähitellen järjestetyiksi yhtiöiksi, kehottaen lukemattomia ihmisiä luopumaan maailmasta ja antautumaan hiljaiseen, miettivään, hartaudelle ja rukoukselle pyhitettyyn elämään, kaukana julkisuuden meluavista oloista. Työläästi saavutti se kannatusta länsimaiden kansoilta, nämä kun luonteeltaan olivat taipuvaiset toimintaan ja käytännöllisyyteen. Ajanvaiheet vaikuttivat kuitenkin, että sitä täälläkin vähitellen ruvettiin suosimaan. Me tiedämme minkä vaikutuksen kertomus "pyhästä" Antoniuksesta teki Augustinukseen, eikä hän ollut ainoa, jonka sydämmessä erakkojen esimerkki herätti yksinäisyyden ikävää. Päinvastoin kävi mieltymys munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään vuosien vieriessä yhä yleisemmäksi länsimaissakin. Tuo ääretön tapainturmelus, kristittyjen siveellinen velttous, barbarein alituiset hyökkäykset Rooman alueelle, joiden hävityksille ja ryöstöille kaikki seudut olivat alttiit -- kaikki saarnasi voimakkaasti maallisen elämän viheliäisyydestä, kehottaen ihmisiä vetäytymään yksinäisyyteen, siten kokonaan irtautuaksensa tämän maailman katoavaisista tavaroista, sen pettävistä unelmista ja toiveista. Etevimmät henkilöt, kuten Augustinus, Ambrosius y.m. puolustivat munkkilaisuutta ja asettivat yksityisen elämänsä sen vaatimusten mukaan. Semminkin Hieronymuksen esimerkki houkutteli monen, yhteiskunnan monivärisiin, häiritseviin oloihin kyllästyneen miehen ja naisen jättämään hyvästi kotiseudulle ja etsimään rauhallisemman asunnon kaukaisissa itämaissa, missä yksinäisyys, pyhien muistien vartioimana, muka voimakkaammin korotti heidän ajatuksensa taivasta kohti.

Ajan henki synnytti vähitellen luostareita länsimaissakin. Niitä perustettiin lukuisasti Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Galliassa saavutti etenkin tuo ennen mainittu Toursin piispa Martinus suuren maineen luostarein perustajana ja niiden innokkaana suosijana. Kun hän kuoli, saattoi 2000 munkkia hänen ruumiinsa hautaan. Mutta länsimaiden munkkielämän järjestäjä ja varsinainen perustaja oli _Benediktus Nursialainen_. Roomassa oleskellessaan, kävi hän murheelliseksi sielunsa tilasta ja päätti paeta yksinäisyyteen, vaikka hän tähän aikaan vielä oli hyvin nuori. Matkallansa saapui hän Neapelin läheisyydessä olevaan jylhään erämaahan: se miellytti häntä ja hän päätti elää täällä erakkona. Asunnokseen valitsi hän erään kolkon vuorirotkon, minne läheisyydessä asuvat munkit toimittivat hänelle ruokaa; vaatteena oli hänellä vain lammasnahka. Tuosta yksinäisestä miehestä alkoi pian kuulua kummallisia kertomuksia. Munkit olivat kuulleet hänen huokailevan ja vaikeroivan sekä nähneet, miten hän tuon tuostakin alastonna heittäysi orjantappurapensaisiin. Muiden ihmisten ei ollut onnistunut saada häntä nähdä, paitsi muutamien paimenten, jotka säikähtyneinä kummallisen ilmiön kamalasta ulkonäöstä luulivat hänen eläimeksi. Tällä tavoin saavutti hän päivä päivältä yhä suuremman maineen: hänen pyhyytensä oli kuulusa koko seudussa. Kun erään lähellä olevan luostarin johtaja sattui kuolemaan, pyysivät sikäläiset munkit Benediktusta abbotiksensa. Tämä alussa kieltäysi vastaanottamasta virkaa, arvellen munkkien piankin katuvan vaalia, mutta kun nämä eivät luopuneet pyynnöstänsä, suostui hän vihdoin vaikka epäillen muuttamaan heidän luostariinsa. Pian sai Benediktus katkerasti katua, että hän oli jättänyt piilopaikkansa vuoren rotkossa. Munkit, näet, eivät tyytyneet uuteen abbotinsa ylen ankaraan komentoon, hänen vaatimuksensa kävivät heille päivä päivältä yhä tukalammiksi ja he alkoivat miettiä, mitenkä he pääsisivät hänestä. Kun ei muista neuvoista näkynyt apua olevan, päättivät he myrkyttää hänen. Benediktus huomasi hankkeen, jätti haikein sydämmin hyvästi munkeille ja palasi takasin luolaansa. Kuulusan miehen yhä kasvavan maineen kehottamina, saapui samaan seutuun paljo erakoita, eikä aikaakaan, niin syntyi täällä luostari toisensa perästä. Mutta Benediktus ei enää viihtynyt näillä paikoin; hän päätti lähteä muualle. _Monte-Kassinon_ vuorella näki hän vanhan linnan rauniot, seutu oli mitä kauniimpia, lähellä sivistynyttä maailmaa, ja kuitenkin siitä eroitettuna, jylhien vuorien, rämeiden ja syvien laaksojen ympäröimänä kun se oli. Tänne hän päätti perustaa luostarin, aavistamatta kuitenkin, minkä suuren maineen se piankin oli saavuttava, Monte-Kassinon luostari kohosi, näet, ennen pitkää länsimaiden luostarein malliksi, eikä mikään luostari ole tullut niin kuulusaksi, kuin se. Tietysti ei paikka tätä vaikuttanut, ei Benediktuksen mainekaan, vaan pääasiallisesti ne säännöt, joilla hän järjesti ja ohjasi sikäläisten munkkien elämän. Nämä säännöt valmistuivat v. 529. Koska länsimaiden munkkilaitos suurimmaksi osaksi mukaantui näiden ohjeiden mukaan, mainittakoot tässä muutamat niiden pääkohdista:

Jokaiselle, joka ilmoitti itsensä luostariin otettavaksi, tehtiin sisäänpääsö niin vaikeaksi kuin mahdollista. Monta päivää nöyryytettiin munkiksi pyrkijää kaikin tavoin; sitten hän vierasten huoneesta käskettiin nuorten munkkien huoneesen, missä joku vanha munkki kertoi hänelle, miten vaikea se tie on, joka viepi Jumalan luokse. Jos hän pysyi päätöksessään, sai hän jäädä luostariin. Hänelle luettiin munkki-säännöt, jotka kerrottiin kuuden ja sitten neljän kuukauden perästä. Jos tyydyttiin hänen käytökseensä, pidettiin häntä soveliaana pääsemään munkiksi. Omaisuutensa antoi hän luostarille tahi köyhille. Sitten kirjoitti tahi kirjoitutti hän anomuskirjansa, jossa hän sitoutui pitämään munkkilupaukset. Nämä kerrottuansa luostarin rukoushuoneesen kokoontuneen veljeskunnan kuullen, laski hän anomuskirjansa alttarille, jonka alla pyhien jäännökset olivat, jotta nämäkin olisivat hänen lupauksensa todistajina. Tästä hetkestä oli hän munkkina luostariin sidottuna.

Seitsemän kertaa vuorokaudessa pidettiin jumalanpalvelus. Välitunneilla toimittivat munkit käsitöitä taikka viljelivät luostarin maata; abboti valvoi tarkasti heidän työtänsä; laiskuutta pidettiin kaiken paheen siittäjänä. Ainoastaan sairaat saivat syödä lihaa; toiset nauttivat ravinnokseen kasveja, munaa ja kalaa. Aterian aikana, jonka kestäessä mitä suurin hiljaisuus vallitsi, luki yksi veljistä ääneen raamatusta tahi jonkun katolisen kirjailijan kirjoittamasta kirjasta. Pieninkin poikkeus munkki-säännöistä rangaistiin ankarasti. Syyllinen sai yksityisen tahi julkisen nuhteen; jos hänen rikoksensa oli törkeä, täytyi hänen kärsiä nälkää, taikka suljettiin hän veljeskunnan yhteydestä, taikka rangaistiin ruumiinkurituksella, rikoksen laadun mukaan. Se, joka oli erotettu veljeskunnasta, ei saanut pitää kanssakäymistä kenenkään kanssa; kun toiset olivat rukoushuoneessa, täytyi hänen olla polvillaan oven takana sekä polvistuen lähestyä jokaista, joka tuli ulos huoneesta. Kovin rangaistus oli luostarista erottaminen.

Erityistä huomiota ansaitsevat ne säännöt, jotka koskevat abbotia. Hän on Kristuksen sijainen; häntä tarkoittivat Herran sanat: joka teitä kuulee, hän kuulee minua. Sen tähden on kuuliaisuus abbotia kohtaan munkin ensimmäinen velvollisuus: ei kukaan saa häntä vastustaa, ei hänen läsnäollessaan istuakaan erityisettä kehotuksetta. Abboti ei saa opettaa mitään, joka on Kristuksen käskyjä vastaan. Hän muistakoon, että hänen Herran tuomionistuimen edessä on tekeminen tili virastansa ja opistansa. Hänen tulee opettaa munkkeja enemmän elämällään kuin sanoilla, ja hän varokoon ettei hän, toisia neuvoessa, itse ole syyllinen. Hän ei tehkö erotusta niiden munkkien välillä, jotka luostariin tullessa olivat vapaita, ja niiden, jotka orjina munkeiksi olivat ruvenneet. Sillä Kristuksessa me kaikki olemme yksi, eikä Jumala katso ihmisen muotoa. Abbotin velvollisuus on rangaista pahe heti alussa, muistaen Eliaa ja hänen poikiansa.

Varsinaiset munkkilupaukset olivat kolme: puhtaus s.o. naimattomuus, köyhyys ja kuuliaisuus. Paljon puhutaan Benediktuksen säännöissä nöyryydestä, josta hyveestä mainitaan 12 eri astetta. -- Ei käy kieltäminen, että hänen määräyksensä tähtäävät tuohon evankeliseen vapauteen, joka lapsen mielellä antautuu taivaallisen Isän vaatimuksia noudattamaan, mutta itse munkkilaitos ei ollut omiansa vapauttamaan ihmisiä lain orjuudesta, se päinvastoin laski heidän niskoillensa ikeen, jota he eivät voineet kantaa. Arvaamattoman suuri on luostarein vaikutus länsimaiden historiassa ollut. Kun kansainvaelluksen kuohuvat aallot toimittivat hävitystyötänsä kaikissa maissa, kun vanhan maailman oppilaitokset olivat raunioina, yleinen sekasorto ja turvattomuus vallitsi, eikä muuta oikeutta ollut olemassa, kuin väkevämmän miekan terään perustuva voima, olivat luostarit henkisten rientojen ja kaiken aatteellisen elämän ainoat turvapaikat. Benediktuksen säännöt kehottivat, näet, munkkeja nuorisolle opettamaan sivistyksen alkeita, ja kun oppinut _Kassiodorus_ v. 438, liittyen Benediktukselaisten munkkiyhdistykseen, perusti _Vivariumin_ luostarin Kalabriassa, alkoivat munkit, hänen esimerkkiänsä noudattaen, tieteitäkin harrastamaan. Samoin kuin he ahkeralla työllään saivat luostarein autioiden erämaiden ympäröimät alueet kukoistamaan ja viljelyksen hedelmiä kasvamaan, samoin virittivät he sivistyksen valoa rauhoitetuista, hiljaisista asunnoistaan henkisen elämän viljavainiolle. Kaukaiseen pakanamaailmaankin ulottui luostarein vaikutus, sillä niissä kasvatettiin lähetyssaarnaajia, jotka levittivät Kristuksen evankeliumia keskiajan kansoissa. Mutta kuinka suuri luostarein merkitys, miten viehättävä munkkien hiljainen, hartaalle miettimiselle vihitty elämä monessa suhteessa onkin, varma on toiselta puolen, että munkkilaitos jo varhain paljastaa arveluttavia paheita, siten osottaen alusta alkaen rakentaneensa väärälle perustukselle. Luostarein muurien sisällä on moni nääntynyt epätoivoon lain ikeen alla, löytämättä Häntä, joka yksin voi syntistä auttaa, vapahtaa, pelastaa; lukemattomat sydämmet ovat näissä elävien haudoissa ikävästä särkyneet; arvaamattoman monet ihmiset, joiden vapaan, urhoollisen toiminnan kautta julkisen elämän alalla Jumalan valtakunta olisi voittanut suuria voittoja maailmassa, ovat näissä ihmissääntöjen vartioimissa kammioissa menettäneet vapautensa, tylstyneet toimettomuudesta, kuihtuneet ja kuolleet, käyttämättä niitä lahjoja, joilla Herra oli heidät varustanut taisteluun tämän maailman jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan.

Luostarit olivat sen piispan tarkastuksen alaisina, jonka hiippakunnassa ne olivat. Mutta kun piispat usein väärinkäyttivät oikeuksiansa, mielivaltaisesti kohtelivat abboteja, vieläpä koettivat itselleen anastaa heidän talonsakin, osti moni luostari heiltä n.s. _vapaakirjeen_, joka maallisen oikeuden vahvistamana suojeli munkkeja papiston mielivallalta. Alussa olivat munkit maallikkoja, mutta vähitellen ruvettiin heitä papeiksi vihkimään. Muuten saavuttivat luostarit tuon suuren historiallisen merkityksensä, johon olemme viitanneet, vasta myöhempinä aikoina, niin että täydellisempi kertomus munkkilaitosta koskevista seikoista kuuluu keskiajan historiaan.

XIX.

Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).

Niin ajattele siis, kuinka sinä saanut ja kuullut olet, ja pidä se ja tee parannus. Ellet sinä siis valvo, niin minä tulen sinun päälles niinkuin varas, ja et sinä tiedä, millä hetkellä minä sinun päälles tulen. Ilm. k. 3: 3.

Mielipahalla ja katkerin sydämmin jätti moni keskustelujen päätyttyä Kalcedonin kokouksen. Toiset olivat tyytymättömät siitä, että olivat suostuneet allekirjoittamaan sitä päätöstä, jonka mukaan Nestorius julistettiin harhaoppiseksi; suuri osa kokouksen jäsenistä taas oli mieltynyt monofysitismiin eikä hyväksynyt uutta tunnustuskaavaa, se kun oli poistanut kirkon opista sanotun harhaopin ykspuolisuudet. Uusia rettelöitä syntyi tuon tuostakin, ja levottomuus kävi päivä päivältä yhä suuremmaksi. Surkea näköala esiintyypi silmäimme eteen. Kaikkialla erimielisyyttä, kiistaa, riitaa -- ei enää itse opista, sillä sitä ei pystytä arvostelemaan, vaan sanoista ja lauseparsista. Totuuden pyhä Henki on poistunut taistelutantereelta, kiivas puoluekiihko määrää riidan vaiheet. Semminkin tuottivat Monofysiitat sanomatonta häiriötä kirkolle. He pyysivät suojelusta hallitukselta ja saivat aikaan, että uskonnolliset riidat muuttuivat valtiollisten puolueiden aseiksi; pian vaikuttivat kirkolliset puolueet hovissa ja pääkaupungissa tapahtuviin vallankumouksiinkin. Kaupungeissa ja maalla oli ääretön joukko joutilaita pappeja ja munkkeja, jotka olivat valmiit asettumaan kiihkosten kansanlaumain johtajiksi ja usein tapahtui verisiä kahakoita, etenkin Konstantinopolissa, missä uskonnolliset kiistat takertuivat kannattamaan valtiollisten puolueiden, _sinisten_ ja _vehreäin_, [Näitä puolueita, joiden verisistä kahakoista Itä-Rooman keisarikunnan historia tietää paljon kertoa, saivat nimensä pukunsa värin johdosta.] hurjaa taistelua kaduilla ja kilpa-ajopaikalla. Ei Herran kunnia eikä Hänen valtakuntansa voitto enää ole kristittyjen silmämääränä eikä Häneltä apua rukoilla, vaikka koko itäisen kirkon tulevaisuus näyttää niin kolkon toivottomalta. Oma etu, maallinen arvo ja kunnia ohjasi heitä ja keisariin he turvasivat saavuttaaksensa tarkoituksensa. Voi miten surkeata, kun ihmiset, paaduttaen sydämmensä Pyhän Hengen varoituksilta ja nuhteilta, käyvät suruttomiksi sielunsa tilasta ja etsivät tämän maailman katoovaisia aarteita, sen mahtavain apua ja suosiota! Silloin poistuu Herran Henki seurakunnasta ja Hänen vihansa tuomio lähestyy.

Poistaaksensa eripuraisuutta kirkosta, toimitti keisari _Zeno_