Part 3

Silloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi yksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:

"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin tiedätte... voitteko koskaan unohtaa että... että...?"

Taiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi hymyillen: "_tälläkö_ se tapahtui?"

"Sillä".

"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän", pyysi hän, katsoen sydämellisesti Liinaan — "ja kaikki on sovitettu!"

VALKOISET LILJAT.

"Minusta on tämä lippu aika kaunis", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse M. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.

"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet ommellut", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. "Katsohan kuinka nuo keltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: _Nuoli!_ — Eikö se ole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!"

"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka monta meitä kaikkiaan tulee... vai sanoitko, että tulee kolmetoista?"

"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun", vastasi nauraen herra M. "Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?"

"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten olisin minä itse."

"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä — ja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa tapahtua".

"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin mukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa, mutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin minusta".

"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan, kuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin kyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden pukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja viedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä se sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen ja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein, mutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin aikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään".

"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan", vastasi liikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään miehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti hymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle kallein maailmassa.

"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin"-, puheli M. tuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille kaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan purjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään lähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.

"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen purjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään... katsokaas, millaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko kauniimpaa lippua juuri nähneet'?"

Herrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.

"Ja nyt ei saa viivytellä", sanoi herra M. kelloaan katsoen. "Luulen, että täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi matkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja tahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin ruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!"

Iloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti lasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: "mutta missä nyt on pikku 'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?"

Aivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta pikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi herttaisesti isänsä avoimeen syliin.

Tämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja kilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa oli muutama tippa soodavettä.

"Mallanne, pappa, onnea matkalle!" laventeli iloisesti, päätään nyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä maljoihin myöskin.

"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse laiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian suuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas noin!"

Mitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä kesä-asunnostaan "Kätköstä", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat. Kun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä kerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin löytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan ylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni. "Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri", sanoi hän, syleillen vaimoaan, "mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille suuremman ja kauniimman."

"Älä sitä tee", pyysi Thérèse vakavasti. "Minä en missään voi tulla onnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut."

Karkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M. pikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti näin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin lippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon herttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja tytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat sillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon, sekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä ohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan korkealla ilmassa.

"Älkää viipykö kauaa", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä kädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa rakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista heiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin siitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden toisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko valeli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen upeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä lähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen ja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin vaatimukset.

"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia", ajatteli nuori nainen. "Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa maailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen _Kätkömme_: siellä olen rakastanut ja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla."

Ajatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen silmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin yhä kauemmas soljui.

* * * * *

Oli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa. Thérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili sitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen, hopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina puiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän, kuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli lennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja korkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa raskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli kartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla vinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja riuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin surkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa, myllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki kirkui käheällä äänellä ilmassa.

"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!" rukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin hypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen kokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka tuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka päivällistä.

"Antti", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, "hankkikaa tänne vene... juoskaa naapuritaloihin... kutsukaa ihmisiä avuksi... tehkää mitä ihminen voi... mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin... ennenkuin on liian myöhäistä."

"Rakas rouva", vastasi Antti raskain mielin, "naapureilla ei ole venettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä ei myöskään ole... ne ovat heidän kerallaan."

"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa kuin _hän_ ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!" valitteli nuori nainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti. "Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos niin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!"

Tuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky kautta seudun. "En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion kielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle", huudahti Thérèse, jonka kasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. "Älkää estäkö minua, sen sanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun _täytyy_ päästä!"

"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris silloin?" muistutti rehellinen Antti.

"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!" vastasi Thérèse ja kiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä vähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.

Mutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka jäivät kotiin.

Ja nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten tähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.

"Tuossa on yksi vene", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle, jonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska milloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti olisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.

"Missä on vene, missä?"

"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja vihreän värinen lippu; se on kamreerin vene".

"Jumala ole minulle armollinen", kuiskasi Thérèse; "ei vilahdustakaan vielä _hänestä_!"

"Tuolla oikealla tulee toinen venhe", ilmoitti taasen Antti tarkastaen sitä peloissaan.

"Millainen lippu siinä on?" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät enhän tahtoneet totta tehdä.

"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin", puheli Antti suruisena; "mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän, on Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini, hyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa... mutta nyt tulee valtava vihuri..."

Ja vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan pääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen tapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin saattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista veneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana sekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt — taivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja riemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen jäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen...

Tuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa ja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna, tiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän meren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle oli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja tunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka oli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa lyhyttä taistelua ja loppua.

Kun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky, tyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat haihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat keskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta kirkkaasti valaisten seutuja.

Mutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön yö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän tahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan synkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.

* * * * *

Monta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin _Kätkön_ hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin ennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat siihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja pitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on huolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat mitä ihanimmin kukoistavat.

Huvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että se loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia, istuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman yksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään saattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi, onnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on ilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy kirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät ja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa, samaten kuin rikkaruoho "Kätkön" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja viha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.

Thérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi, niinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa. Leukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli seudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota sen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä olevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä synkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse, kunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä, johon nojasi.

Vienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja airojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.

"Hän siellä tulee", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin väkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.

"Tulet myöhään, Doris", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle, joka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä paaluun kiini. "Kauanpa tänään luittekin".

"Tämäpä olikin viimeinen kerta", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen raikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot ehdottomasti kirkastuivat. "Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme ripille."

"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka mitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että _hänkin_ käy täällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen".

"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän sille mahtaa, että..."

"Valfrid on hänen tyttärensä, _hänen_, joka on ryöstänyt sinun äidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän ei ryöstää _voinut_, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen nimen... sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä läheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen kättään koskettaa..."

"Rovasti ei neuvo meitä _tuolla tavoin_ vihamiehiämme kohtelemaan, vaan hän opettaa..."

"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä epäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja saman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli kerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja harrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko maailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka harjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit; he jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet... isäsi luotti häneen epäilemättä, ehdottomasti... asiat olivat hyvällä kannalla — minä tiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina totta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa, kuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin talosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että edes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli minulle kovin rakas..."

"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö nöyrästi.

"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa, jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin menetellyt ... voitko sietää sellaista solvausta?"

Murheellisena painoi Doris päänsä alas.

"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti, esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin, osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna, voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan..."

"Me emme _saa_ vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.

"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."

"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".

"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät, tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin käyvä — ja _käyköön_ vaan!"

"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris, jota tällainen keskustelu aina kiusasi.

"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin. "Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".

Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin hämillään.

"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.

"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti välinpitämättömästi.

"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet..."

"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"

"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina pysymään".

"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään, yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."

"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani, joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen... hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"

"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt, kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen: älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."

Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän rantaa.

"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne..."

"_Hänkö_ tänne!... Mahdotonta!"

"Mutta _hän_ se on... voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla saamatta anteeksi..."

"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon en luule hänen voivan nöyrtyä".

Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana, riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.

"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä, tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut mitä tahansa!..."

Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään ja hänen sydämensä heltyi.

"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.

Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.

"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.

"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen kohottautua vuoteellaan.

"Hän on täällä."

"Onko hänen tyttärensäkin?"

"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"

"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"

"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen Doriksenkin vaaleille kutreille.

"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle sitä ainoata, jota nyt hakijan: _anteeksiantamustanne_."

Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.

"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta kuinka puhdistatte mieheni maineen?"

"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.

"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. _Minä_ olen jo maailmalle kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä, josta ei voi puhdistautua".'