Part 2
"Herra Jumala", mutisi hän vihdoin, "_tuon_ näköinenkö todella olen? Tuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi sormellaan osoittaa?" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä tarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin, oli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän ei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia asukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin niinä aikoina, jolloin hän _ei_ juonut, niin ett'ei yksikään vielä ollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli se tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan hurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen juoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut kovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo oli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa tehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin kukapa olisi huonompi häntä itseään?
Ja hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään itki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän voinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana, kun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo lapsi rukoillut: "älä mene, isä, voi älä mene!"
"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu paperi", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti — "niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin..."
Entäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo oli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut, saaden aina toria vastaukseksi... Tuollaisena hän siis oli nähnyt miehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä, joka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli _koko kaupunki_ nähnyt hänet...
Ja jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat, jotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään lankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja soimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua mieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan "perinnöllisistä taipumuksista". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä kieltämättä oli hänen isänsä ollut...
Ukko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta ymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä taipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla sellaisen äidin kasvatettavana, kuin...
_Äiti!_ Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon sielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen, jumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat kalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi _hänen_ vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan liittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! "Kun sinä, Maunu, kerran suureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon omaisesi huoleti voivat luottaa", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän jo kauan ollut "suuri", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan vanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!
Vähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän "hellitä". Mutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan, kiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte pois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi alennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva nähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat harvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä _ainoatakaan_ esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt juuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.
Mutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi hänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen kirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun. Lukisikohan tuota, _hän_, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen ei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan kirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan. Mutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman tomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.
Sitte avasi hän kannen ja — _löysi_, mitä oli etsinytkin: oman nimensä, _äidin_ kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi vavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat kirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen kirjoitettu:
Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.
Ukko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut nähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä, — katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään "ilonaihe Jumalalta!"
"Hui, — hui!" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin tyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville käsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva vieretysten olivat.
Kuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin ennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti äidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi sitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä se säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä nuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. "Istu nyt siinä ja saarnaa", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat siunauksensa".
Sitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin ei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön: kokopäiväiseen työhön.
Tultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä odottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert, "taiteilija".
"Tuon tänne onnettoman poikani", alotti matami murheellisena, "että hän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut tänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse olisin tehnyt", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen selkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät oikeen tahtoneet näyttääntyä.
"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää rottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen tuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille ihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää itselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven päälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?"
Ukko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:
"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, _suuressa_ määrin kykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan Tukholmaan. _Minä_ kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit."
Nyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä, mutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko Löfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.
Vaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua peseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi ulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja palasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa naulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä, pani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut uskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: "terveisiä raittiuskokouksesta, olen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan".
* * * * *
Oli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.
Suloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa hedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien puutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan täyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.
Iltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta astuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja sunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen, joita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.
Mutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan, vaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit, nenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin huvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet kellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin hattuihin.
Tänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla koristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja odottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien tiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon, joka tänään piti vihittämän.
Yhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan käsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän hameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin sikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja kävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he suurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä suuremmalla ilolla sitä käyttivät.
Katsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin oli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa ikkunoista, mitä sieltä _saattoi_ nähdä ja lukivat loput tapahtumista kaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli tarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.
Ja epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta. Sieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin harveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa sieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään; tuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän näkyi alhaalla oikealla — "ah, ei _siellä_, lyhtytolppaan päin tuolla juuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!" — epäiltiin suuresti että kulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti ihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos hänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa ollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut innokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei varmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.
Että koko tuo "liike" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten tarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan "viaton" liike, se luultiin kylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin "hirveän paljon lapsellisuuksia", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa, teenjuontia ja virrenveisuuta. "Mutta hyvänen aika", sanoi halveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi kunniamerkki rinnassa, "kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi, antaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!"
"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta hyväksymistään", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. "Tulee muistaa, mitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia."
Ja hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle puolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista, turnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen hänen sanoilleen.
"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes hyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta eräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy siihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa, oli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja harjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan, sen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi se siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.
"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa. Päivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia, terveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä puolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita kaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä ylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa ennenkuin..."
"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista", keskeytti vanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä seuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan, rouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin niin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen ritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni rohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja täynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä lähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu viheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue eteenpäin.
"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!" pilkkaeli luutnantti. "Hävytöntä kerrassaan!" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti silmiään niin että valkuainen välkkyi. "Ihanaa!" pani vastaan rohkea rouva. "Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin paljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta? Minua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa heiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä heidän kulkueesensa!"
"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme alla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä (leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin", tuumaili luutnantti.
"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle", sanoi rouva pelkäämättä. "On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset, istumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua pahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille paljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!" — Ja hetkisen kuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen, joka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran toinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä kaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.
Nyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan tasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut kaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut sama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.
Entäpä tuo henkilö itse?
Vaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka kulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä luulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin muhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen kasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut "kukoistamasta" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli poissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. "Vanha Löfqvist" oli erinomainen.
Kun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli väkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti virrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta siellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio kiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä koristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota soitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä tammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja lippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki oli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.
Erityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva ryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. _Olihan_ se kuin olikin rouva Löfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen, kukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi olisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan nuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin jotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa, että, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen olevan jonkun seuran jäsenistä.
Astui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin niitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen mielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija Juhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli rakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle, joten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus- että muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän, kuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra tehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja tahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia kestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan kajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi toivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä, vaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen taisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten voittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi kunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran jäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon ja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi. Samassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet kääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla riippui taiteellisesti maalattu "vanhan Löfqvist'in" kuva, ei sellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen naurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui heidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.
Esiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja hyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert Kroon.
Kautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: "eläköön Johan Löfqvist!" niin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto. Ukko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui aivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut eikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa kohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin: hänen _täytyi_ katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.
Parin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran jäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen ukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.
"No ihan tämä jo hävettää", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät sameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen jälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta jaloiltaan suinkin pääsi; "ihan tämä jo hävettää!"
"Mikä se hävettää?" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan aivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.
"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei tarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo tuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille. Miksi ne nyt sille juhlivat?"
"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut talon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee samoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin ja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas Grönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että minä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni spriissä..."
Grönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti nauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.
Hehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva toisten joukkoon.
"No-o", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, "oliko siellä nyt hyvin mieltä ylentävää?"
"Aivan niinkuin sanoitte", vastasi pikku rouva; "minusta on ihan kuin olisin kirkossa ollut." Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista juhlassa oli.
"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee", huomautti kamreerin rouva.
"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole", myönsi luutnantti, "mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että ylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa".
"Ja missähän sillä ei olisi osaa", tokasi pikku rouva heti taisteluun valmiina. "Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka valtaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet sekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he ovat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista. Entä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku vetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle taikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan lapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että se, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se tuntuu ikävälle".
"Karoliina rouva on ankara", vastasi luutnantti loukkaantuneena. "Enpä tiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani".
"En minäkään", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.
Tehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli katettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät ilta-auringon valossa. Seuraan, joka "oli pieni, mutta valittu", kuului — paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen. Illallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia ollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: "Luulenpa, rakas Albert, että minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta. Joll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut..."
"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!"
"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli taiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen vahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään — revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä 'varoituksena' pojilleni".
"Voi, isä!" vastustivat nämä. "Sekä muistutuksena minulle, ett'en vaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen". "Joka seisoo, katsokoon ett'ei hän lankee".
Krooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen jälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten aikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa päivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.
Suuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka "selkää hän niin monta kertaa oli pehmittänyt", ja joka nyt oli maalannut taulun, josta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse oli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä kuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän nurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen päähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva joskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina, mahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan viettelyksenä.
Eipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami poikineen teki kotiinlähtöä.