Part 8

"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan, vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat, jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen _kruunattu_ mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi, jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".

"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä siitä vastaan pormestarinnalle".

* * * * *

"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä, ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.

Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen — ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa. Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset, ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö. Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.

Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista pidoistaan.

"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.

"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja sormillaan pöytään naputellen.

"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".

"Hänellähän _on jo_ ennestään hopeainen sormistin".

"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä! Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".

Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli moista hommaa.

"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20 vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.

"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni, että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".

Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut. Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.

Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"

"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu päässähän jokainen syntyykin!"

Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"

"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin. Turhamaisuus oli voittanut.

Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu säilytti vaan paikkansa.

Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.

"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin. Mitäs veli siitä sanoo?"

"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".

"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"

"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita vaan..."

"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita. Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi niin tarkoin tietää..."

"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".

"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää _minua_ ylennyksestään. Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut. Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt — jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"

Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin tarkoitus oli.

Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.

Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa. Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.

Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.

ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.

Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä, on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen ymmärtää.

Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun. Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.

Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen...

Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella, oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua toistemme tapaamista.

Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti, joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma. Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä ajaessamme.

"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme, joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.

"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.

"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas tyttö.

"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen varovasti".

Ja varovasti hän ajoikin.

"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"

"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni tappelevat jokaikinen päivä".

"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit, jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"

"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia! häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos haluttaa".

Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan lähellä edessämme.

Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette toisenne kuoliaaksi".

Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin luona".

"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin iloinneet..."

"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää iloiselta!"

Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten takaisin isäntäväkeänne luo.

"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän, etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".

Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér, lausuivat meidät tervetulleiksi.

"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin", selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan, sitä kiitollisempia he ovat".

Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt. Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi. Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan, juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille _vilkuttavat_, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä muutaman askeleen edellä.

Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento — mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille, tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi, niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia, toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun; tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä, joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan, rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi. Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä" juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista, ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset. Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin, että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa. Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin. Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.

"No onko ollut hupaisa tänään?" kysyi hän minulta.

"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma, että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan paljoakaan huomiokykyä".

"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi hymyillen ruustinna.

"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen. Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen, jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä sanotte siitä, täti?"

"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:

"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin, joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan. Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä; hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa, sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä, kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee, niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!