Part 7

"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. — Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää! Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton pyynnistä!"

"Ei, ei, eläköön mamma!" huusi useampia ääniä yht'aikaa.

Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava: "vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset vähitellen.

"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin, ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka _minun_ joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi, niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla pitää".

Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja uudelleen samaa:

"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa..."

"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein", mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi? Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin ne rahat ovat joutuneet?"

"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma..."

"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"

"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat: kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä aamuna... — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:

"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria".

"Niin, kun hän oli sairaana, ja..."

"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa vanhan eukon aivan itkemään... ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin... Tiedän kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte minulle kun piispaksi pääsette... Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna, tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä...Jumala teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette ole _minun_ poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin minullekin — hyvää yötä!"

"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni esineenä!"

Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.

"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu..."

Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.

"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan, "niin pitkälle ei ikinä mennä!"

"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa. Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin parempaan. — Hyvää yötä!"

Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen äänensä se oli, tunsin sen varmasti?

Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.

Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.

"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa kulettuamme, tähystellen pilviä".

"Eihän nyt sadetta tule".

"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"

Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.

Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein, kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:

"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa sanottavamme ".

"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat... jos se nuori neiti..."

"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää, ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki... Siis ensiksi: uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"

"Sen uskon, Jumala nähköön!"

"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?"

"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta sisarusta".

"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko tulevaisuuden".

"Kaukana siitä! minä..."

"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte tuhansia syitä tavataksenne häntä... tuota köyhää palvelustyttöä, joka ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"

"Mutta..."

"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot — pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".

"Mutta minä vakuutan.....

"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa, ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa. Mutta kuulkaas nyt untani:

"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas, joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi, että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.

"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen. Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin, että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä, mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin, joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön suhteen... silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä, mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.

"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti — tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".

"Ottiko _hän_ vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen ihailijani kysyvän.

"Otti, ja siinä teki hän oikeen".

"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä..."

"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä kärsi, joka häntä kerran rakastin..."

Seurasi pitkä hiljaisuus.

Vihdoin lausui mamma syvään huoaten:

"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän... minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin, jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä — olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun, olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".

"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"

"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan _toisessa sijassa_! Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut enemmän, kuin te ymmärrättekään... ei mummo tyhjän vuoksi varjostin silmillä kulje... onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin? Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa jäähyväiset mummolle ainaiseksi".

Seurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:

"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan. Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun nyt näen, kuinka syvästi sydän _voipi_ haavoittua, niin en suinkaan tahdo olla sellaiseen syypää".

"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen saanut tuntea. Ei _kukaan_ sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin, jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu. Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului... ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".

Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella rivakalla äänellään lausuvan:

"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",

Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.

Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".

* * * * *

Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä, jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies, jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.

"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän — "mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen sylissään isä henkensäkin heitti".

Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran 'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.

"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon".

"Onko tohtorin rouva ehkä joku... ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin epäröiden.

"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.

"Entä ylioppilasmamma itse?"

"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella hautausmaalla — isäni vieressä".

MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.

Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille, sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne tänne mulkoillen.

Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.

Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin, niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.

Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä, ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä. Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet koettelematta.

"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle leikkipaikallemme.

"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.

"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.

Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:

"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — — (etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"

"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".

Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.

"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.

"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun lapsuudessani".

"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"

"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".

"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö, joka oli tunkeutunut etumaiseksi.

"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili vanhus pilkallisesti.

"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole tehnyt", arveli tyttö.

"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat _sinä_ mennä matkoihisi. Minä en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"

"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla täällä; hänhän on vielä niin pieni!"

"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset tavat".

"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti _seisoa_ ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.

"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin siitä kalu tulee".

"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan yksitoistavuotias häikäilemättä.

"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".

"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"

"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'. Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".

"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.

"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain tyhjänpäiväinen sohraaja".

"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan' kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.

"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen", vastasi mamselli hiukan kainostellen.

"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.

"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen, taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista apu-ihmistä".

"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se sentään vähän kummallista!"

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana muutella talosta taloon".

"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".