Part 3

Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein _suuren_, (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan. Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.

Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.

"No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.

"Asia on päätetty", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.

Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa, ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein, muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni toivomuksesi.

Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään, kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —

Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!

Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.

Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme, mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä, jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi

Fabian Mese.

P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —

Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.

Sama."

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä, autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä, täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa. Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää. Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt olla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla. Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut, punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö, nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät; olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä; pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi; sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_", tunnusti Frida surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi, kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo ruusujen runsaus sitte!"

Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti, herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu, siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin — Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho, sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon sentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren — viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim., ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös, kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen, niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta. Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.

"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen, kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen" sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua, rakkaani?"

"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni ehdotus......."

"Oi, sano se minulle!"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se, jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan, ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä timantti on rakkauteni sinuun......."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen... ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme... huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle kylpymatkalle".

"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä peilipöydältä etsinyt.

"Se on neulalautasella, lapseni".

"Ei ole, mamma!"

"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea' minun 'pikku armoni'."

Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.

Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan. — Oli kyllä, mutta — tyhjänä.

Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!

Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet, varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia on paraillaan heitä takaa ajamassa...

Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä päästämättä äidin viereen.

Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä suurin sekasorto.

Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin, varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset" ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.

Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.

Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen, joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä, tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".

Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:

"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä sinun surkuteltava vaimosi

Serafia."

"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän musertaa, repii minut, kun tulee kotiin... mitä taivaan nimessä onkaan tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.

Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä, senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei, Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen, kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun viekkaita valojasi!

Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana, merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se.....

Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.

Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin. Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.

Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä, vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka; surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.

Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä Ekholmaa.

Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin, lahjoittamalla hänelle itsensä... No entäpä vala? kysyt, lukijattareni. Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan "kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".

ENSIMMÄISET HÄÄNI.

Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?

Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan: ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä, että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.

Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun ensimmäisiin häihini.

Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina"). Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin 'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme, vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.

Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä, oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut, ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin paljoa onnellisemmassa asemassa.

Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli" hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".

Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin — "veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.

"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä; "laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".

"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin vaivaloiseksi ajan pitkään".

Tuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli on.

"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä, ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"

"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!"