Part 2

Hänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.

"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".

"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?"

"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja....."

"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan miestä".

"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen, itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä, päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi..."

Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä kiivastumaan.

Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.

Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota "kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman kukkaisryhmään.

Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö, kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta, pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis, mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8 3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.

Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa matkustamiseen.

Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut — hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon "omaksi lapseksi"...

Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa, työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä, mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti tulla sisään.

Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä, punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä, joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset taikka ei.

Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän oli.

Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään kohottaen:

"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —

Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää, pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä! Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku Frida?"

Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.

Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa, hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki, niinkuin itsekin tekisin....."

"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon minä".

"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!"

"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan aikasempaan.... 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.

Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.

Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti "kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.

"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti, tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja silmät kattoon luotuina.

Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.

Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.

"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni", huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin saakka.

Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut rajoja löytää.

"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen saada iloitakin".

Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".

Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen nenänsä edessä:

"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista... tiedäthän, että tätisi hermot....."

"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia jää aivan meidän kesken".

"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys. Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden syytä kuin mahdollista".

Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.

Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa nukkui hän vanhurskaan unta.

Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.

II

Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.

Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä, vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla, mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä. Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen — saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei, sitä ei tiedetty.

Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä nimellä.

Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.

Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen ääntämistapansa.

Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä — kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin "korkeudesta".

Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.

"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!" oli kapteenska ihastuneena huudahtanut.

"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita kasvojansa peitti korea puna.

Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut, kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.

"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini", kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.

"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.

"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista kaunistuksistaan; _minusta_ ainakin...

"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!"

"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä jo pyydetty kolmanteen valssiin?"

"Ei, ei ole!"

"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä! Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"

"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan ristimänimeltä.

"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten..."

"Herra kamarijunkkari!"

"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".

Lukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.

"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa, jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa, että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman, ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta... Tule syliini, lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle siunauksensa".

"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos akkunasta, "_uskallanko_ todellakin uskoa..."

"Uskallat, lapseni, uskallat... luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä."

Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin tulevaisuuden unelmiin.

"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään. "Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".

"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?"

"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi; siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi. Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun kanssasi.

"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.

"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille. — 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa... mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim. on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy tottua pois siitä rumasta tavasta."

"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä", sanoi Lukretia ihaillen.

"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".

Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:

"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia, ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän illan tanssiaisissa.

En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä kunnioittava ihailijanne

Arvid v. Stehlen."

"Nyt on hetki tullut" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei seisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä hetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä tyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.

Samana päivänä kirjoitti kapteenska miehelleen näin kuuluvan kirjeen:

"Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: _sydämmessään_ on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos, kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti ... ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut aika, jolloin sitäkin ymmärsit...

Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v. Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat ulkomaalaista syntyperää.

Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan, ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä, sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.

Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle, että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja piiat saavat maata kyökissä.

Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi

Serafia Meseä."

Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti, kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies, ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen mukana vielä kirjeen?

Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä, että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä, että kapteeni asetti sen ensimäiselle).

Ja nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:

"Hellä vaimoni!

No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani, ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta" tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan...

Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen asti.

Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan, että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi, ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia, kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on sinulle kerrottavana.

Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman. Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä. Ja samassa vieras astui sisään.

Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi. Frida toi _totia_ — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.

Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille, saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo kunnon sielu).

Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, — meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti osta itselleen tilaa", kysäsin minä.