Part 1

language: Finnish

KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA

Kirj.

Matti Rinta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

SISÄLLYS:

Saapaskauppa ja harjakaiset Mäkitupalaisten hääretki Pyhänä Karkurien kohtalo Eräänä aatto-iltana

SAAPASKAUPPA JA HARJAKAISET

Se taisi olla siihen aikaan, jolloin kirjoitettiin vuosiluku 1876, kun Tokkalan Samppo osti Kaisan-Antilta saappaat; oikein semmoiset komeat sapattisaappaat, joiden varret ulettuivat korttelin verran polvien yläpuolelle. Suut oli reunustettu punaisella sahviaanilla ja takana oli parin tuuman pituinen haara, johon oli sievä, tulipunainen nauha ripustettu. Saappaat eivät olleet enää aivan uudet, mutta kuitenkin eheät, sekä muutenkin hyvän näköiset. Toinen korko tosin oli vähän kallellansa, mutta ei Samppo siitä välittänyt, sillä helpostihan se kallistuu uudenkin kengän korko. Eikä ne olleet Sampon mielestä kovin kalliitkaan, kun maksoivat ainoastaan kymmenen markkaa rahaa (sekin velaksi!), ison malmisen aisakellon ja markan maksavan kynsipesä piipun, sekä kannun viinaa harjakaisiksi.

Mitätöin hinta ja niin komeat saappaat!

Tämä kauppa tehtiin Tokkalassa eräänä syyskuun sunnuntaina, kun isäntä oli kirkossa. Samppo ei oikein uskaltanut isännän läsnäollessa tehdä kauppoja, syystä, että tämä useinkin pani hänen purkamaan, vaikka hän luuli saaneensa voittokauppaakin. Samppo näet, oli tuommoinen kunnollinen renki, joka ei koskaan sanonut isännälle mitään vastaan, mutta sitä enemmän koetti hän salaisesti, isännän tietämättä täyttää mielitekojaan, joista kaupantekemishalu oli yksi. Hän oli nähtävästi syntynyt kauppiaaksi, mutta koska ei hänellä ollut rahaa eikä kauppapuotia, niin täytyi tyytyä rengin asemaan. Tosin ei hänellä ollut ajatusta eikä haluakaan tulla kauppiaaksi, mutta kauppakiihkosta päättäen olisi hänen pitänyt tulla siksi, jos nimittäin täällä elämässä voisi kaikki ihmiset kulkea oikeaa rataansa.

Kuitenkin oli hänellä se paha vika, että hän melkein aina kaupoissaan tappasi, eli "sai takkiinsa" niinkuin sanotaan. Kaupiteltuaan jonkun kapineen itsellensä, oli se sitte mikä tahansa, piti hän sen ensin niin hyvänä kuin kultakappaleen, mutta muutaman ajan perästä alkoi se näyttää arvottomalta hänen silmissänsä ja silloin vaihtoi hän sen toiselle, useinkin puolta huokeammalla kuin se itselle maksoi. Sillä tavalla kulutti hän suuren osan palkastansa.

− Kaisan-Antti tiesi Sampolla olevan kannun viinaa ja senvuoksi pyrki kauppoihin hänen kanssansa, että saisi sen juoda harjakaisiksi. Hän oli näet tärkeä viinaan kuten "pukki tupakkaan" ja antoi vaikka ainoan lakkinsa, sitä saadakseen.

Antti oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen naimisissa oleva mökkiläinen. Parhaan osan elämästään oli hän viettänyt ulkona kotipaikaltaan, milloin rautatien työssä, milloin tukkipoikana ja milloin missäkin. Luonteeltaan oli hän todellinen "rautatien jätkä"; joi ja pelasi niin, että oli aina yhtä sinisen köyhä. Vaimonsa Kaisa oli jäykkäluontoinen nainen, joka koetti pitää häntä kurissa, mutta ei voinut estää häntä rahojaan tuhlaamasta eikä pysymään kotikylässä pitempää aikaa.

* * * * *

Samppo veti ostamansa saappaat jalkoihinsa ja pastieraili sitte edestakaisin lattialla, nähdäksensä oikein, kuinka ne sopivat hänelle. Mielihyvissään ajatteli hän, minkä vaikutuksen ne tekisivät Mattilan Liisaan, hänen morsiameensa, joka "tykkäsi" hänestä kyllä muutenkin ja mitä sitte tekeekään, kun näkee hänen tämmöisissä saappaissa!

Antti istui penkillä ja kehuskeli Sampon uljuutta noissa saappaissa. Aina väliin vilkasi hän kuitenkin kelloon, sillä kirkon aika oli pian lopussa ja hän pelkäsi isännän tulevan ja sekaantuvan heidän kauppoihinsa. Ja kauvan ei hän malttanutkaan odottaa, kun jo muistutti, että olisi jo aika ruveta harjakaisia juomaan.

Samppo katseli vielä hetkisen saappaitansa ja avasi sitte seinässä olevan kaappinsa oven, josta otti viinalekkerin käteensä ja lähti sen kanssa ulos. Antti seurasi jälessä. Piika-Maijun luhtiin he menivät, luullen siellä saavansa rauhassa juoda harjakaisensa, mutta sinne oli jo kokoontunut koko joukko nuorukaisia, joista muutamat olivat hiemassa "kiprakassa". Hattulan Köysti se kekkaili lattialla kuin hyväkin ja alkoi kohta viinaa tahtoa, kun näki lekkerin Sampon kädessä.

Sampolla oli vanhaa vihankaunaa Köystiä kohtaan, syystä, että tämä oli jolloinkin pakkautunut hänen eteensä, oli aikonut viedä hänen morsiamensa Mattilan Liisan. Mutta Samppo oli kuitenkin pitänyt paikkansa kuten mies ainakin ja Köysti oli saanut tyytyä tuskahansa. Samppo ei kuitenkaan tuota unhottanut, vaan katseli aina Köystiä vihamielin, vaikka ei hän selvänä ollessaan koskaan näyttänyt vihaansa, mutta viinapäissään tahtoi hän useinkin antaa Köystille isällisen kurituksen. Se ei kuitenkaan vielä ollut onnistunut, syystä, että Köysti oli vanhempi voimiltansa.

Sanaa sanomatta Köystille, meni Samppo hänen ohitsensa pöydänpäähän tuolille istumaan ja nosti viinalekkerinsä pöydälle.

"Tuoppas Maija minulle viinakuppi, niin pidetään tässä pienet harjakaiset", sanoi hän Maijalle, samalla katsahtaen saappaisiinsa, josta jokainen huomasi, mitä kauppoja hän oli tehnyt.

"Katsos äijää, kun on saanut komeat saappaat! Keltä nuo olet ostanut? Mitä annoit? Peeveli kun ovat mahtavat!"

Tämmöisiä kysymyksiä ja kehumisia sateli Sampolle niin taajaan, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastaamaan. Ja sitte alettiin oikein miehissä, ja Hattulan Köysti etupäässä, ylistää hänen saappaitansa, josta Samppo tuli niin hyvälle tuulelle, että saatuansa Maijalta viinakupin, kaatoi ryypyn joka miehelle eikä tyytynyt muuten, jos ei jokainen päästänyt pohjaksi. Tosin ei kukaan suuresti vastustanutkaan, mutta antoivat kuitenkin niinkuin tavan vuoksi itseänsä käskeä. Saatuansa jokaiselle ryypyn ja Antille kaksi, ryyppäsi hän taas itse ensin, jonka jälkeen antoi toisillakin. Sitä teki hän niin kauan, kuin lekkerissä viina riitti. Ja kauankos se yksi kannu viinaa riitti semmoisessa miesjoukossa.

Antti oli saanut aina kaksi ryyppyä siinä kun toiset yhden ja hän oli jo hieman humalassa. Oli Samponkin jo vähän "kierahtanut kulmiin", niin että yritti jo lauleskelemaan, mutta toiset pitivät semmoista metakkaa, ettei hän saanut oikein ääntänsä kuulumaan.

Viinaa olisi jokainen vielä ottanut, mutta Sampon lekkeri oli tyhjä kuin pesty kastrulli.

"Hoi pojat, tässä on kirjat, jotka antavat viinaa!" huudahti Antti, vetäen kortit esille taskustansa. "Pelataan puolituoppia viinaa ja joka häviää, menköön etsimään sitä kylältä."

Pojat alkoivat pakkautua Antin ympärille, mutta Hattulan Köysti veti myöskin kortit esille ja kehoitti toisia yhtymään hänen joukkoonsa. Niin asetuttiin kahteen joukkoon ja alettiin oikein voimiinsa takaa läiskiä korttia, toiset pöytään ja toiset tuolille. Aika melua siinä pidettiin, sillä jokainen tahtoi saada sanansa kuulluksi.

"Olkaa hiljaa, ettei isäntä tule ajamaan pois!" varoitti toinen toistansa, mutta varoittaja yhtyi aina itsekin meluamaan.

Sampon osaksi tuli ensimmäisen pullon hankinta, mutta hänelle annettiin anteeksi, koska hänen viinaansa oli jo kannu juotu. Toisella kerralla hävisi Jussilan Kalle ja hän lähti Hattulan Köystin kanssa, joka oli hävinnyt toisessa joukossa, hakemaan kylältä viinaa. Toiset sillä ajalla pelasivat toista puoltatuoppia.

Puolentunnin kuluttua palasivat Köysti ja Kalle täysinäiset viinapullot povitaskussa. Ne ryypättiin sitte miehissä ja toiset, jotka olivat pelissä hävinneet, kävivät taas kylältä uutta noutamassa. Sitä menoa pitkitettiin siksi, että miehet olivat aika humalassa. Laulettiin ja kerskailtiin sitte ja syntyipä pieniä riitojakin, mutta ne saatiin aina tukahutetuksi, ettei kovin suurta mylläkkää tullut.

* * * * *

"Mitä h−ttiä te täällä meluatte!"

Tokkalan isäntä se oli, joka tällä tavalla tervehti luhdissa olijoita, vihaisen näköisenä seisten ovella kasakanpamppu kourassa.

Kortit katosi heti miesten käsistä ja viinapullot pöydältä. Haudan hiljaisuus syntyi ja useatkin olisivat pujahtaneet ulos, mutta isäntä seisoi ovella, etteivät uskaltaneet.

"Vai te sen tuhannen vietävät täällä meluatte kun komppania ryssiä! Ulos heti, taikka − −!"

Isäntä kohotti pamppunsa uhkaavaan asentoon ja astui ovelta keskelle huonetta. Pelkoisimmat pistäytyivät heti ovesta ulos ja toisetkin seurasivat jälessä, vaikka hitaammin. Antti tuli viimmeisenä ja uhkaavasti katseli hän isäntää, mutta sanaakaan lausumatta meni hänkin rappusia alas, kun ei isäntä enää huutanut eikä häristellyt pamppuansa.

Isäntä pysähtyi luhdin solaan katsomaan, mihin nuo mellastajat menivät, mutta oli jo pilkosen pimeä, ettei hän nähnyt enää ketään. Maantieltä kuuli hän laulua sekä kirouksia.

Samppo oli hiipinyt ensimmäisenä luhdista ja mennyt liiterin taakse odottamaan Anttia. Käsikaulassa he sitte lähtivät maantielle, toisten jälkeen ja lauloivat:

Mäntykissa sanoi että; "Kymmenen saa tulla Viis' saa lyödä puukolla Ja toiset viisi puulla."

"Kuule Antti", alkoi Samppo puhua, laulettuansa värssyn loppuun. "Antti, minä lyön Hattulan Köystiä vasten kuonoa, tuletko auttamaan minua, jos hän suuttuu ja rupeaa päälleni käymään?"

"Tulen, tulen minä", vakuutti Antti. "Lyö vaan että paukkuu, kyllä minä Köystin lepytän."

Samppo käveli hetken ääneti. Viimein alkoi hän itkeä tihuuttaa ja kiristellä hampaitansa. "Mitä hänen tarvitsi... muutama! Luuliko hän itseänsä paremmaksi... muutama!..."

Ja Samppo itki niin, että Antin tuli häntä oikein sääli..

"Älä nyt huoli tuosta", lohdutti hän osanottavaisesti, "lyö, ja lyö oikein miehen kädellä, että muistaa sen vielä huomennakin."

* * * * *

Kylän raitille oli kokoontunut lähes parikymmentä miestä, osaksi naineita ja vanhempiakin miehiä. Mäkisen Matilla oli ollut elotalkoo ja siellä oli jo juomingit juotu ja miehet tulleet raitille, kaikki hyvässä hutikassa. Siinä sitte hyörittiin ja pyörittiin, vaikka kellään ei ollut mitään tekemistä. Puheltiin, laulettiin ja kirottiin vaan, sekä käsikaulassa käveltiin sinne tänne, tuuppien toisiansa.

Kauvan saivat Antti ja Samppo siinä pimeässä ja väenpaljoudessa etsiä Hattulan Köystiä, kunnes vihdoinkin kohtasivat hänen Jussilan Kallen kanssa kävelemässä. Samppo hiipi Köystin seljän taakse, sekä aikoi tämän havaitsematta antaa aimo läiskäyksen hänen poskellensa, mutta horjahti lyödessään sen verran, että kätensä ainoastaan vähän hilpasi Köystin hiuksia ja takaraivoa.

Köysti kuitenkin huomasi heti, mitä Sampolla oli mielessä ja niinkuin ärsytetty karhu, syöksyi kohta hänen kimppuunsa. Mutta sieltä hänen lennätti kohta takaisin Antin voimakas käsi semmoisella vauhdilla, että oli mennä nurin niskoin maantien ojaan. Köystillä oli myöskin puollustajia ja nämät, Jussilan Kalle etupäässä, alkoivat kurittaa Anttia. Miehiä yhtyi kumpaankin puolueeseen, että pian oli kaikki yhdessä mylläkässä. Malmarit ja pannunvarret alkoivat heilua ilmassa ja joilla ei niitä ollut, hyppäsivät maantien vieressä olevasta aidasta katkaisemaan seipään tai aidaksen käteensä.

Kirouksia, siunauksia, voivotuksia ja aidasten pauketta sekä katkomista kuului joukosta. Ystävät ja vihamiehet sekaantuivat toisiinsa, puolueet hajosivat ja jokainen löi sitä, mikä eteensä sattui. Aita ritisi ja ratisi yhtämittaa, sillä kuivat, lahonneet aidakset eivät kauvankaan kestäneet miesten käsissä, vaan katkeilivat pala palalta maantielle ja sitte täytyi noutaa uusia aidaksia.

Kylältä riensi ihmisiä tappelupaikalle, muutamat uteliaisuudesta katsomaan tuota leikkiä, muutamat johdattamaan omaisiansa pois tappelusta. Tulipa joku isäntäkin rauhoittamaan tappelioita, mutta mentyänsä joukkoon, saivat he aidasta päähänsä, niin että täytyi ruveta puollustamaan itseänsä ja sekaantuivat sillä tavoin tappeluun.

* * * * *

Lähes tunnin oli tappelu jo riehunut ylimmillään, eikä vielä tullut mitään sanottavaa vahinkoa, ainoastaan Jussilan Kalle oli saanut aidaksella semmoisen iskun käsivarteensa, ettei voinut kättänsä liikuttaa ja täytyi niin muodoin pysyä pois tappelusta. Monella oli kyllä kuhmuja sekä pieniä puukonhaavojakin ihossaan, mutta ne eivät estäneet antamasta samallaisia toisillekin. Täydessä työssä olivat vielä aidakset ja malmarit, sekä kiroukset, kun kuului hätäinen huuto: "murha...!" Lähellä olevaiset sen ensin kuulivat, mutta kerrottuna levisi se miehestä mieheen.

Aidakset putosi tielle, malmarit taskuihin ja puukot tuppeen miesten käsistä. "Mitä? − Kuka murhattu on?" kyseli toinen toiseltansa, sillä siinä pimeässä ei erottanut mitään semmoista tapausta. Mutta toiseen päähän sitä paikkaa, missä tappelu oli riehunut, riensi jokainen. Siellä makasi mies selällään tienvieressä, heikosti valittaen.

"Kuka hän on?" kysyttiin, kun ei pimeässä voitu erottaa miehen kasvoja.

"Tokkalan Samppo", vastattiin.

"Kuka häntä on lyönyt?"

Vastausta ei kuulunut muuta kuin hiljainen kuiske: "Kaisan-Antti."

Tokkalan isäntä, joka oli saanut asiasta tiedon ja kiireesti rientänyt tappelupaikalle, raapasi tulitikulla valkean, tutkiaksensa, missä kohdassa ruumista haava oli. Mutta kauhistuksella vetäsi hän päänsä takaisin, kun näki rinnassa, juuri sydämmen kohdalla ison haavan, josta pulppusi verta kuten vettä lähteen silmästä. Ympärillä olevat naiset itkivät sekä siunailivat ja outo oli miestenkin mieli, siinä äänetönnä tuijottaessaan kuolevaan.

Tokkalan isäntä raapasi toisen kerran tulta ja katseli valkean valossa ympärillään seisovia miehiä. Silmänsä kohtasivat heti Antin, joka kalpeana ja liikkumatonna katseli maassa makaavaa.

"Sinäkö tämän olet tehnyt?" kysyi isäntä kiivaasti häneltä, osoittaen kädellään Samppoa.

"Minä" vastasi Antti kolkosti, kääntämättä katsettansa pois kuolevasta.

Isäntä aikoi vielä jatkaa tutkimistaan, mutta keskeytyi, kun Antti kumartui maahan ja otti Sampon kuin pikku lapsen syliinsä, sekä lähti kantamaan häntä Tokkalaan, jonne kaikki väki maantieltä seurasi häntä.

Tupaan tultuansa laski hän taakkansa lattialle ja käski noutaa lukkarin, joka oli taitava haavainsitoja. Turhaksi kyllä nähtiin hänen apunsa tässä asiassa, mutta lähti kuitenkin yksi miehistä Tokkolan hevosella häntä hakemaan.

Samassa astui nimismieskin tupaan. Hän oli saanut tiedon tappelusta ja rientänyt sitä ehkäisemään, mutta joutui liian myöhään. Tappelu oli tapeltu ja verinen todistus siitä makasi lattialla.

"Kuka tämän on tehnyt?" kysäsi hän kiivaasti, huomattuaan haavan Sampon rinnassa. Tutkivasti tarkasti hän jokaista miestä tuvassa ja silmänsä pysähtyivät Anttiin, joka oli pahoin veristänyt vaatteensa, kantaessaan Samppoa maantieltä.

Antti tunnusti peittelemättä rikoksensa, mutta sanoi erehdyksestä lyöneensä Samppoa. Hän oli aikonut lyödä Hattulan Köystiä, syystä, että tämä oli lyönyt häntä tukevalla aidaksella päähän, niin että hän oli horjahtanut maantien ojaan. Sieltä oli hän heti hypännyt tielle ja iskenyt puukon Sampon rintaan, luullen häntä Köystiksi, joka olikin heti lyötyänsä hiipinyt toisten taakse piiloon.

Veri virtasi yhä Sampon rinnasta, vaikka Tokkalan isäntä koetti sitä estää, sitomalla riepuja haavan päälle. Kuolonkalpeat huulet liikkuivat, kuin olisi hän aikonut jotain puhua, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Hengitys heikkoni ja jokainen arvasi hänen loppunsa olevan käsissä.

Isäntä kallisti korvansa alas hänen puoleensa, kuullaksensa hänen sanojansa. Mutta ei hän kuullut muuta kuin hiljaista kuisketta, josta ei erottanut sanaakaan. Ja pian senjälkeen veti Samppo viimeisen henkäyksensä...

* * * * *

Ja sitte kolisi kahleet kylässä, käräjiä käytiin ja kaksitoista vuotta elämästään tuomittiin Antti viettämään Kakolan kolkoissa komeroissa.

Nuorukaisten elämä oli vähän aikaa senjälkeen hiljaista ja siivoa, ei juotu eikä tapeltu; laulettiin vaan lauluja, joita Antti oli Vaasan linnassa, tuomiota odottaessaan sepittänyt tuosta murhatapauksesta. Mutta pian unhottui Antti ja hänen laulunsa. Juominen ja tappeleminen alkoi taas vähän ajan kuluttua ja pitkitettiin siksi, että tuli taas yksi murhatapaus muistuttamaan elämän raakuutta...

* * * * *

Mutta tyytyväisenä istui Pikkutuvan Suska mökissänsä, kehräten Tokkalan emännälle villoja, tuona tappelun jälkeisenä päivänä. Isohko hiilusta oli takanperässä, johon pulleakylkinen kahvipannu oli saanut polttavan sijansa. Loukko oli täpösen täynnä seipään ja aidaksen kapuloita, joita Suska tavan takaa mielihyvissään katseli.

Hän oli aamulla aikaisin käynyt Tokkalassa piimää noutamassa ja huomannut samalla matkalla nuo aidaksenpalaset, jotka tappeliat jo illalla olivat valmiiksi katkoneet, käyttäen toistensa päitä hakkuupölkkynä. Hän oli kantanut ne kaikki mökkiinsä ja päässyt sillä tavoin ainakin viikoksi huolettomaan elämään polttopuun suhteen. Hän oli vanhapiika ja asui yksin mökissänsä, jonka vuoksi hänen täytyi itse hankkia kaikki tarpeensa, niin polttopuut kuin muutkin. Se oli siis suuri helpotus hänelle, kun sai niin läheltä tuommoisia hyviä puita, ettei tarvinnut metsästä saakka niitä kiskoa...

Mutta hän oli ainoa henkilö kylässä, joka oli hyötynyt tuosta tappelusta. Kukaan muu ei siitä osaansa kiittänyt...

MÄKITUPALAISTEN HÄÄRETKI.

Puolen virstan päässä kylästä, karjatien vieressä, oli pieni kaksi-ikkunainen mökki, jota omistajainsa sukunimen mukaan nimitettiin Mäkituvaksi ja yhtä usein myöskin "Suutarin tuvaksi", syystä, että Hemppa, sen omistaja oli arvoltaan suutari, tai paremmin sanoen, oli se ollut aikoinaan. Nyt ei hän sitä ammattia kuitenkaan enää harjottanut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut työtä, hän kun teki kengät niin vanhanaikaista mallia. Nuorempia suutareita oli ilmestynyt paikkakunnalle, jotka tekivät kengät uusimman muodin mukaan, ja sen jälkeen ei Hemppaa ollut ottanut kukaan työhönsä, paitsi ainoastaan hätätilassa, milloin ei muita sattunut olemaan saatavissa.

Oli myöskin toinenkin syy, miksi hän oli joutunut virkaheitoksi ammatissansa. Hänellä ei näet ollut milloinkaan mitään kiirettä työssänsä, teeskeli vaan hiljaksensa, että viipyi aina tavallista kauemmin talossa; ja moittivatpa vielä hänen palkkaansakin liian kalliiksi.

Jäätyänsä työttömäksi suutarinammatissa, täytyi hänen päiväläisenä ruveta hankkimaan itsellensä ja perheellensä elatusta. Ei se ollut hänelle kovinkaan ruikuista, kulkea kuokkuulla, heinänteossa, ynnä muissa talouden töissä, mutta mennä vaan täytyi, tuuli eli satoi, sillä nälkä oli hyvä pakottaja.

Perhettä oli hänellä vaimo ja seitsemän lasta, joista kuitenkin jo kaksi oli palveluksessa. Maija, − se oli hänen vaimonsa nimi, − oli kunnollinen kuppari ja ansaitsi paljon sillä työllänsä. Tosin ei kupparin palkka ole suuri, mutta Maija oli semmoinen, ettei hän mielestänsä saanut koskaan kyllin palkkaa, vaikka olisi hyvinkin maksettu. Panetteli aina selän takana, että niin ja niin vähän se ja se antoi, ja se on semmoinen... niin että ihmiset koettivat tukkia hänen suutansa, maksamalla palkkansa kaksinkertaisesti.

Mäkitupalaiset eivät huolineet enempää kuin moni muukaan säästää, silloin kun olisi ollut säästämistä. Vähän niinkuin herroiksi elettiin silloin kun oli varoja, mutta niiden loputtua täytyi panna "suu säkkiä myöten". Luonteeltansa olivat he tuommoisia maailman kunnian pyytäjiä, jotka tahtovat sen saavuttaa ainoastaan puheillansa eikä − niinkuin se tavallisesti saavutetaan, − kiitettävillä töillä.

* * * * *

"Nyt sataa... Mennäänkö tänäpäivänä ollenkaan Rantalaan heinäntekoon?" kysyi Maija eräänä heinäkuun aamuna, tullessaan ulkoa.

Hemppa makasi vielä kaikessa rauhassa vuoteellansa. Kuultuansa Maijan puheen, kohotti hän äkkiä päänsä vällyistä ja virkkoi:

"Sataa?"...

"Niin... tuollaista tihua... ei se oikeaa sadetta ole, ja minä luulen, että se pian lakkaa."

Hemppa painoi taas päänsä tyynyihin ja veti vällyt korvillensa. Tupa tuntui niin kolkolta ja kylmältä, mutta vällyjen alla oli lämmin ja hyvä olla, niin ettei Hempalla ollut yhtään halua sieltä lähteä.

"Jääköön siksensä se meno tältä päivältä... kun sataakin ja... nuo kenkänikin on niin rikki, että tarvitsevat paikkaamista, ja..." puheli Hemppa puolinukuksissa sängystä. "Keitä nyt sitä kahvia... kyllähän niitä on muitakin päiviä... työhön mennä."

"Kahvit on kaikki... mistä sitä keitetään?" muistutti Maija.

"Kaikki... Mikä ne on lopettanut ja minä hiljan olen naulan tuonut?"

"Juotu ne on... ei niitä muualle ole pantu. Eilen illalla keitin viimeiset."

"Jussin pitää lähteä sitte kohta hakemaan... Jussi, nouse ylös!"

"Mutta onko sitä rahaakaan enää?...

"Onhan sitä vielä viisikolmatta penniä, en minä ainakaan ole sitä mihinkään pannut."

"No en minä ainakaan... saattaa se olla..."

Ja Maija meni etsimään pöydän laatikosta rahakukkaron, josta löysi kun löysikin viisikolmatta penniä.

"Kuuletko Jussi?... nouse ylös, sun pitää lähteä porvariin!" karjui Hemppa.

Jussi heräsi sekä alkoi hieroa silmiänsä.

"En minä mene... menköön Niiles urisi Jussi.

"Niiles!... vai Niiles siinä taas pitäisi olla... Laita joutuun sieltä ylös, tahi tulen ja annan tuota kohennusta kalloosi!..."

Maija seisoi takan luona ja heristi kohennusta kädessään sekä katseli tuikein silmin Jussia.

Jussi nousi ähkyen vuoteeltansa sekä alkoi pukea vaatteita päällensä. Maija antoi hänelle viisikolmatta penniä sekä käski tuoda sillä kahvea ja sokeria ja; "käy pian", huusi vielä hänen peräänsä.

* * * * *

"Nyt on sade pian kaikki... tuolta on jo taivaan ranta aivan selkeä", ilmoitti Maija katsellessaan ulos ikkunasta.

"Olkoon... en minä kehtaa ainakaan Rantalaan lähteä."

"Mutta jos isäntä suuttuu, kun ei mennä vaikka niin varmaan lupasit?"

"Suuttukoon. En minä ole hänen kanssansa mitään varmaa kauppaa tehnyt, että pitäisi joka päivä työssä olla kuin rengin", vastasi Hemppa äreästi ja nousi ylös.

Samassa tuli Jussi porvarista. Hänellä oli toisessa kädessä kahvit ja sokerit, toisessa kirje.

"Katsokaa, mikä porvarista annettiin", sanoi hän, näyttäen isällensä kirjettä.

"Mikä se on, mistä se tulee?"

"Suu−suu−tari Herman−manni Mä−mäki−tupa", tavasi Hemppa kirjekuoresta.

"Sinulle kirje... mistä se tulee?" ja Maijakin tuli katsomaan tuota ihmettä.

Tuskinpa oli Mäkitupalaisille tullut koskaan ennen kirjettä ja sentähden oli se nyt niin uutta ja merkillistä. Sykkivällä sydämmellä alkoi Hemppa repiä kirjettä auki ja yksissä mielin alettiin sitte tavata sen sisältöä.

Pitkän tavaamisen jälkeen tulikin se selville. Se tuli Hempan veljentyttäreltä, joka oli jossakin kaukana ulkoseurakunnassa ollut jo monta vuotta palveluksessa. Nyt oli hänelle tulossa häät ja kaikkein nöyrimmästi pyysi setäänsä ja hänen vaimoansa niitä läsnäolollaan kunnioittamaan.

Aatelkaas, mikä kunnia köyhälle mökkiläiselle.

"Vai jo Saima nyt ottaa miehen... ja niin pieni tyttönen oli kun sinne lähti... Noo, kyllähän se taitaa olla jo kolmannella tai neljännelläkolmatta... ei se niin varhaista..." paneskeli Maija mielihyvissään ja rupesi polttamaan kahvia.

Hemppa tarkasteli yhä vielä kirjettä.

"Yhdeskolmatta päivä... nyt on seitsemästoista. Kolme päivää on meillä valmistusaikaa... Kyllä sinne ehditään", päätti hän, laskien kirjeen pöydälle. "Kyllä nyt vielä aikaa on, mutta mistä saadaan rahaa?" huomautti Maija.

"Niin... rahaa pitää olla. Minä tarvitsen uudet vaatteetkin, sillä pyhävaatteeni ovat niin kuluneet."

"Ja minä tarvitsisin myöskin uuden hameen ja kengät."

"Ja sitte pitäisi vielä olla häihinkin rahaa, ei sinne muuten kehtaa mennä."

"Jussin-Kreetalla on hyvä 'tiipettitanttu', joka on niinkuin tehty minulle; kun saisin sen häneltä lainaksi."

"Miks'ei saa, kun menee pyytämään. Mutta mistä helkkarista saadaan rahaa vaatteiden ja kenkäin ostoon?"

Hemppa kynsi tuskaisena päätänsä.

Heillä oli lehmä, jonka olivat ennen parempina päivinänsä ostaneet. Tämä nyt muistui Maijan mieleen ja hän virkkoi:

"Eikö myödä tuota lehmää, ei me sitä niin kipeästi tarvita, on vaan niin paljon vaivaa sen elättämisessä?"

"Jaa, se lehmä!... sen sopisi myödä... mutta kuka sen nyt sitte ostaisi tässä hädässä?"

"Jussin-Kreeta on ollut lehmää vailla, eikä tuo ostaisi, varsinkin jos antaa vähän huokeammalla."