Part 2

Hillitse intosi, saatpa pian nähdä, kuinka ajattelematonta se on. Kertova taide esittää menneitä tapahtumia. Se koskee sitä, mitä on eletty, mitä on nähty, mitä on tapahtunut. Sensijaan että draama perustuu tapahtumien ja intohimojen nykyisyyteen, on eepos tai novelli taaksepäin kääntyvä, taaksepäin katsova, — luonnollisesti, ja sen muoto vaatiikin ehdottomasti suurempaa rauhaa ja täsmällisyyttä, sillä sen taiteeksi tulkitseminen edellyttää katselijaa, huomioidentekijää, arvostelijaa, yhteenliittäjää. Sensijaan että draama on näennäisesti vapaa, eristetty itsenäistuote, viittaa kertomus aina ja joka rivillä takaisin kertojaan, ja tämän suhde aineeseen määrää kaikki. Kylmyys ja rauha on siis vain näennäistä, tulisuuden hillitsemistä. Semmoisen teoksen luoja on sitä enemmän pakoitettu salaamaan omaa personallisuuttaan, kun hän lopultakin itse edustaa koko sitä maailmaa, jonka hän loihtii näkyviin. Jos hän lakkaa olemasta näkymätönnä, kärsii illusionimme siitä, ja näennäinen rauha on siis kaikkien hänen taiteensa vaikutusten ehtona. Mutta hänen olemuksestaan ja runoilijakyvystään riippuu, voimmeko me sisimmällämme kiintyä hänen teokseensa, nähdä kaikki hänen silmillään, elää hänen omissa joko iloisissa tai traagillisissa mielentiloissaan. Hänen maailmankatsomuksensa ja henkinen voimansa toiselta, ja toiselta puolelta rauha, joka tekee hänelle mahdolliseksi jakaa valoa ja varjoa, synnyttää kuvia ja luoda ajanperspektiivejä, niitä voidaan sanoa kahdeksi pääpisteeksi, joiden välillä hänen taiteensa liikkuu. Senvuoksi vaatiikin eepillinen taide täyttä hengen kypsyyttä.

NUORI:

Ei siis ole vaatimuksena, että tunne tukahutettaisiin, vaan että se hillittäisiin ja että lämpö jakaantuisi laajemmalle. Ilmeisesti kärsii teos siitä, jos liian paljon valoa lankee yksityiseen henkilöön. Miten on siis laita henkilökuvien? Miten paljon ne saavat kohota kertomuksen tasapinnasta vaikuttaakseen plastillisesti?

VANHA:

Se riippuu aineesta ja yleissävystä. Vertailkaammepa muutamien suorasanaisten eepillisten teosten kulkua tältä kannalta: Herodotoksen historiallisia kertomuksia, Cervantesin »Don Quixotea», Goethen »Wilhelm mestaria» ja Tolstoin romaania »Sota ja rauha».

Herodotoksessa on luonnollista, personallista naivisuutta, joka on sopusoinnussa sen ajan ja nuoren nousevan kultuurin kanssa. Hänellä ei ole esikuvia eikä hän niitä kaipaakaan. Hän ei pyri erityisesti teroittamaan mieleen taidemuotoa. Hän välttää korusanoja. Hän pysyttelee kaukana kaikista abstraktsioneista. Hän »kertoo». Hänen sävynsä on miehen, joka rikkaana kokemuksista ja tiedosta istuu omaistensa keskellä ja tekee selkoa kaikesta yhtä yksinkertaisesti kuin todenperäisesti. Kuitenkin vallitsee hänen teoksissaan luja tyylinyhteys eikä yksinomaan ulkonaisesti, vaan sisäisestikin. Ihmisen tekoja ohjaa Nemesis (kohtalo). Tämän maailmankatsomuksen läpitunkemana on hänen luomuksensa saavuttanut ei ainoastaan siveellistä suuruutta, vaan taiteellisen voimankin.

Cervantes seisoo jo luonnollisesti traditsionien pohjalla. Mutta hän murtaa ne kokonaan, käyttäessään niitä hyväkseen. Tapainkuvaus järjestyy ulkonaisesti suunnitelman ja henkisesti aatteen johdon alle. Ryhtyessään taistelemaan katoolisuuden pateettista sankaria vastaan, hän tapaa sen korkean esitysmuodon, jota me nimitämme huumoriksi ja joka antaa hänen henkilöilleen paljoa tuntuvammat ääriviivat kuin heidän olemuksellaan todellisuudessa näyttää olevan. Cervanteskin on (banaalisessa merkityksessä) naivi kertoja; mutta hänen naivisuudessaan on taideymmärryksellä jo melkoinen sija. Se onkin selvää: hän ei ole enää tositapahtumien selostelija. Samalla kun luotiin mielikuvitusmaailma, kuihtui kokonaan se vilpitön ilo, jonka synnyttivät tapahtumat ja niiden esille tuominen. Kertojan rinnalle astuu nyt juttelija, kysymykset tekotavasta syntyvät kuin itsestään. Cervantesilla on kaikki jo _taidetta_: luonteet ja niiden muovailu, suunnitelman mukaan solmitut toiminnan langat, vuoropuhelu ja sen motoorinen merkitys. Mutta ihmeteltävän vaiston avulla on kaikki tämä taas saanut luonnollisen värin ja puvun, joka on hairahduttavan todenmukainen.

Goethen romaani on ensi sijassa suuren personallisuuden ilmaus. Kun espanjalainen runoilija kehitti eteemme kuva, joiden taakse hän itse sanatonna katosi, niin jää saksalainen seisomaan oman luomansa eteen ja kohottaa sen vasta oman olemuksensa, omien liikkeidensä ja ohjaavien sanojensa avulla oikeaan valoon ja oikeaan arvoon. Hänen esityksensä on viileätä ja harkittua, filosofisen täsmällistä, emmekä henkilökuvien yläpuolella koskaan unohda sitä taikamestaria, joka pystyy panemaan ne liikkeelle. Cervantes on suuri »Don Quixotensa» vuoksi; »Wilhelm mestari» on suuri Goethen vuoksi.

Venäläisen runoilijan runoelmassa vihdoin ovat aihe ja esitystapa liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi. Sen sepittäjä itse muuttuu joksikin luonnonvoiman kaltaiseksi äärettömyydeksi, joka johtaa virran uomaansa. Tämän romaanin sävy on homerolainen. Siinä kuvatut ihmiset ovat niin voimakkaasti yksilöllisiä ja toiselta puolen siinä määrin oman temperamenttinsa kohtalon vallassa, että näyttää siltä kuin täytyisi heidän siitä ympäristöstä ja toiminnasta irtitemmattuinakin joutua samojen elämänvaiheiden ja kokemusten alaisiksi, joihin heidät runoelmassa johtaa runoilijan tahto. Tapainkuvaus, kansallinen erikoisuus, inhimillinen tärkeäarvoisuus, taiteellinen rauha, yksinkertaisuus ja suuruus, kaikki yhtyy mitä kirkkaimmaksi vaikutukseksi. Vuoropuhelulla ei ole enää mitään motoorista tarkoitusta, eikä filosofista tai tendenssimäistäkään, vaan se on yksistään luonteita kuvaava.

NUORI:

»Aihe ja esitystapa ovat liittyneet eroittamattomaksi yhteydeksi», sanoit sinä. Minä tahtoisin mieluummin sanoa: aihe ja taiteilija. Mutta mitä on aihe? Milloin saavuttaa aihe »olemassaolon välttämättömyyden»? Milloin se muuttuu yhtä vääjäämättömäksi kuin luonnon omat luomat? Todennäköisesti tulee jonkun elää se ensin, toisen keksiä, kolmannen ottaa se historiasta. Jälkimäinen käyttää valmista tarinaa, edellinen kutoo kuvansa ikäänkuin unelmien säikeistä, joissa on elämän liikettä ja tunnelmaa sekä runouden eheyttä. Niinmuodoin ei aiheen laatu itsessään ole tärkeä, vaan runoilijanäkemyksen intensiivisyys, näkemyksen, jonka aihe herättää ja jonka ei tarvitse perustua yhteen ainoaan kuvaan, vaan joka usein, alkumaailmoiden sumupallon tavoin, saattaa kätkeä itseensä tulen sekä kasvuvoiman.

VANHA:

Epäilemättä. Runoilijanäkemyksen voimakkuus määrää teoksen voiman, mutta sen sopusuhtaisuus taas sen kestävyyden ja unohtumattomuuden. Muulla millään ei ole enää mitään tekemistä inspiratooristen seikkojen kanssa, vaan se on kehityksenlakien alaista. Siinä missä runoilijanäkemys loppuu, alkaa henkinen työ, aistin, arvioimisen ja valinnan piiri. Siinä onkin raja runoilijan ja kirjailijan välillä. Runoilijan suhde aiheeseensa on sama kuin puun lehtiin, kirjailijan aiheet taas muistuttavat mielivaltaisesti kokoonhaalittua, köyhää tai ylellistä kamarin kalustoa. Edellisessä tapauksessa on jokainen puute vain edun varjopuoli, jälkimäisessä johtuvat kaikki edutkin yhdestä ainoasta puutteesta. Edellisessä tapauksessa on teos elävä elimistö, joko sitten sairaalloinen tai luja, jälkimäisessä koneisto, joko hutiloitu taikka laatuaan täydellinen.

NUORI:

Senmukaan siis runoilija oikeastaan eläisi omat aiheensa, kirjailija taas keksisi ne.

VANHA:

Niin jyrkkää eroitusta ei käy tekeminen. Meidän olisi ensin määrättävä, mitä tarkoitetaan lauseella, että aihe on eletty. Olisi hyvin lyhyesti ajateltu, jos sillä tarkoitettaisiin vain ulkonaista tekoa, sillä huonosti olisivat silloin niiden asiat, joita sattumus tai yhteiskunnallinen asema tai personallinen erikoisuus estää pääsemästä yhteiskunnan suureen koneistoon. Siitä johtuisi, että vain se, joka on tehnyt murhan, voi paljastaa murhaajan sieluntilan, ja nainen erikoismaailmana olisi runoilijalle kerrassaan suljettu ala. En kiellä, ettei välttämättä tarvittaisi joku määrä yleistä elämänkokemusta, mutta sille, joka ei elä syvästi sielussaan maailman ja sen luomakunnan tuskaa, on hyvin vähän hyötyä siitä, vaikkapa hän viettäisi kaikki päivänsä seikkailuissa ja vaikka hänelle siten selviäisivätkin ihmisluonnon salatuimmat sopet. Siinä onkin runoilijan luonteen erikoisuus, että siihen ikäänkuin kokoontuvat kaikkien muiden kokemukset ja saavuttavat siinä korkean tietoisuuden; on, niinkuin antaisi hänelle Jumala viittauksia ja merkkisanoja, joista hän luopi toisen, kauneudeksi tihentyneen maailman pohjakuteet. Hän se asuu kaiken keskipisteessä, hän on kansojen elävänä omanatuntona, hän elää ei yksistään nykyajassa, ei, vaan hänelle on kaikki menneisyyskin samalla nykyisyyttä. Ja sitten aihe.

NUORI:

Luulen olevan yhdentekevää, valitseeko hän räätälin tai maailmanvalloittajan historian. Ja ympäristö voi ainoastaan helpottaa luonteiden kehittämistä ja kohtaloiden motiveeraamista.

VANHA:

Niinpä kyllä.

NUORI:

Ja kuitenkin puhuimme äsken aiheen olemassaolon välttämättömyydestä.

VANHA:

Kyllin usein on mainittu, että runoilija luopi voittamattomasta sisäisestä pakosta. Usein taistellen ulkonaisia olosuhteita vastaan, usein, melkeinpä aina sisäistä sotaa käyden. Senvuoksi on puhe luomisen onnesta vain kulunut puheenparsi. On ainoastaan luomisen epätoivo ja sangen lyhyt onnestajuopuminen luomistyön jälkeen. Ja sitten tulee runoilijan oppia vihaamaan teostansa, jotta hän oppisi tuntemaan sen viat, ja kuta voimakkaammin hän vihaa teostaan, sitä syvemmin hän rakastaa taidetta. Selvää on, että sillä, mikä semmoisten esteiden vallitessa syntyy ja muodoksi pukeutuu, ehdottomasti on elämisenmahdollisuus ja -välttämättömyys, ainakin oman luojansa silmissä. Kysymyksessä vain on, puhuuko ja missä määrin teos puhuu muille ihmisille, kuinka monta elämänpiiriä se koskettaa olemassaolollaan, kuinka monelle muulle olennolle se samaten on välttämätön. Se riippuu aiheesta. Tekisi mieleni väittää, että aihe on sitä suurempi ja yleispätevämpi, kuta enemmän siihen sisältyy myyttiä, s.o. kuta syvemmälle se upottaa juurensa jonkun kansan ja samalla koko ihmiskunnan olemuksen salaperäisiin, tiedottomiin, uskonnollisiin, mielikuvituksellisiin syvyyksiin. Onhan runoilija vaitiolevien tulkki. Kuta suurempi runoilija, sitä useammat vaitiolevat puhuvat hänen suunsa kautta. Ei hän valitse aihettaan, vaan aihe valitsee hänet. Se tapaa hänet, kuin salama taivaalta se iskee häneen. Senvuoksi voidaan yhtä vähän puhua aiheen keksimisestä kuin sen elämisestä, nimittäin korkeimmassa merkityksessä. Runoilijoilla, jotka — sanokaamme — runoilevat omia elämyksiänsä, on aina se vaara tarjolla, että he joutuvat pitämään niitä liian suuressa arvossa, ellei niiden takana tunnu suuri tyypillinen kohtalo. Runoilijanäkemys on kaikki kaikessa. Se saattaa kirkastaa ja korottaa tuhansia kertoja käsitellyn aiheen, niin että siitä tulee arvaamattoman tärkeä tapahtuma. Kuta enemmän sinä tunnoissasi laajenet ja syvennyt oman ahdasalaisen ja joka tapauksessa vaatimattoman kohtalosi kautta avaraksi, inhimilliseksi ja myyttiseksi, sitä vähemmän sinun tarvitsee oikeastaan »elää», sitä vapaamman liikkumisalan saat taiteellesi.

NUORI:

Ajemmat esteetikot ovat nimittäneet ideaksi sen, mitä sinä sanot myytiksi.

VANHA:

Anna sille mikä nimi tahansa. Aina puhutaan siitä, ettei taiteella muka ole mitään tendenssejä ja ettei se saa tavoitella mitään hyödyllisyyspäämääriä. Mutta toisessa korkeammassa merkityksessä tulee kuitenkin jokaisen taideteoksen todistaa jotakin, ellei se tahdo kerrassaan vetää päällensä sitä kirousta, että se on vain pelkkää leikittelyä. Tosin tulee sen syntyä oman itsensä vuoksi. Mutta sen ei tarvitse olla olemassa ainoastaan itsensä vuoksi, yhtä vähän kuin minkään elävän olennon. Pitemmälle tuskin voimme päästä tarkastelussamme. Olemme jo saapuneet unelman ja unelmoimisen rajamaille.

(Viisi vuotta myöhemmin.)

VANHA:

Sattumus on johtanut meidät matkalla yhteen!

NUORI:

Voisi luulla, että sinä olet aina tähän asti tahallasi karttanut tapaamasta minua.

VANHA:

Kuinka olisin rohjennutkaan! Sinusta on tullut kuuluisa mies, minä vaivun yhä enemmän takaisin varjoon.

NUORI:

Toivoakseni ei tuo niin sanottu maine ole riistänyt minulta sinun suosiotasi.

VANHA:

Se tapahtuisi vasta silloin, jos se viettelisi sinut itsekylläisyyteen. Sellaiset ihmiset seisovat kuin kuolleet teostensa keskellä ja heidän teoksensa ovat sairaina syntyneitä lapsia, joita odottaa aikainen kuolema.

NUORI:

Ennen kaikkea on olemassa kahta lajia mainetta. Toinen johtuu tekojemme ajallisesta, satunnaisesta, silmänräpäyksellisestä, arvoituksellisesta luonteesta; se voi tulla yhtä hyvin oikean kuin valheellisen teoksen osaksi ja sillä on vähän tekemistä sen maineen kanssa, jonka määrää koko meidän olemuksemme ja joka riippuu teostemme sisäisestä kokonaissummasta. Edellinen on kuin jonkun leikinlaskijan tai hyvän juttelijan lyhytikäinen menestys jossakin seurapiirissä, jälkimäinen kuin papin tai ihmisystävän syvä, hiljainen, pitkällinen vaikutus; edellistä toitottavat muut julki ja sen syntyminen usein hämmästyttää meitä itseämme, jälkimäinen taas säteilee sisimmästä sielustamme, personallisuudestamme ja se saattaa esiintyä joka tapauksessa vasta kuolemamme jälkeen tai elämäntyömme päätyttyä; edellisen tulee pitää huolta jokaisen sanomalehtimiehen suosioista, jälkimäisellä ei ole muuta tuomaria kuin oma sydämemme.

VANHA:

Minua ilahduttaa, että niin ajattelet. Mutta oletko aina elänyt ja runoillut siinä mielessä? Arvelet minun tahallani karttaneen sinua vuodet pitkät; tuntosi ei ole aivan väärä. Suoraan sanoen: menestyksesi on tehnyt minut levottomaksi. Se oli minusta liian nopea, liian meluisa, siinä oli mielestäni liian vähän asiallista ja se saattoi liian vähän vedota taiteeseen. Mieleni teki odottaa ja minä odotin seuraavaa kirjaasi. Se oli pettymys. Ei niin, että olisit siinä ollut uskoton itsellesi, vaan olit levoton itsessäsi. Runoilijanäkemyksesi ei ollut puhdas, vaan sinä näit siinä ikäänkuin lukijoittesi ja ystäviesi uteliaat kasvot. Sinä pyrit tyydyttämään niitä etkä itseäsi.

NUORI:

Toden totta. Mutta olen kärsinyt rangaistukseni. Olen saanut rangaistukseni, oppiessani halveksimaan. Olen kärsinyt rangaistukseni, kun sieluni yhä tuskallisemmin huusi minua takaisin. Tunnetko sen kummallisen mielialan, joka tekee jokaisen viipymisen rauhattomaksi, jokaisen miettimisen katkeraksi? On ikäänkuin tekisi mieli matkustaa kotiin ja hurjistuneet hevoset lennättäisivät kohti kaukaisia autioita seutuja. Millainen arvoituksellinen olento asuukaan ihmissielun sisimmässä. Sen ääni voittaa räikeimmänkin markkinamelun, ja jos kohta senjälkeen olet yksinäsi, niin se äkkiarvaamatta vaikenee ikäänkuin tahtoen kostoa, kun et sen sointua ennemmin totellut. Yhä tarkkaavammaksi, yhä hiljaisemmaksi tulee sinun muuttua, ellet tahdo muuttua kuuroksi sille äänelle, ja jos se vaatii, niin sinun tulee luopua vaimosta, lapsista, rahasta tai omaisuudesta.

VANHA:

Niin paljon ymmärrystä niin suuren erehdyksen ohella!

NUORI:

Kuinka voitaisiinkaan viisastua ilman erehtymättä? Muistatko vielä silloista keskusteluamme kertomisen taidon olemuksesta ja laeista? Olen paljon ja usein sitä ajatellut Olen päässyt sen pääkohdista selvyyteen, joka ei enää voi himmentyä. Ja kuitenkin, heti kun aioin sovelluttaa yhdenkään näistä laeista, vaikka se olisikin lapidaarisin, teokseeni, niin haihtui se pelkäksi sumuksi. Käy aivan samoinkuin kirjoitetuille lakipykäläkokoelmille elävän ihmismaailman ääressä. Itsessään: tosia, oikeita ja selviä. Sovitettuina siihen tekoon, siihen ja siihen silmänräpäykseen: mitättömiä, mielettömiä, kuolleita. Tästä tulin vähitellen siihen johtopäätökseen, ettei ole mitään muuta lakia paitsi se, minkä me itse oman teoksemme voimalla esikuvaksi korotamme. Jokaisen on lupa tehdä, minkä hän voipi.

VANHA:

Mutta ethän kieltäne, ettei silloinen keskustelumme ollut sinulle hyödyllinen ja välttämätön?

NUORI:

En suinkaan.

VANHA:

Se on kasvatuksen probleemi. Ihmisessä on hyvää sekä pahaa. Esimerkki herättää voimat. Opetus viitoittaa tien, näyttää rajat. Poroporvari, joka aina valitsee valtatien, ja taiteilijakulkuri, joka jää risukkoon kompuroimaan — ei kummastakaan niistä ole johtajaksi, edellinen on tarpeeton, jälkimäinen vahingollinen. Niinpä taidekin ja sen lainlaatijat. Olen tosiaan nähnyt ja surukseni huomannut, että sinä olet halveksien sysännyt syrjään kaiken sen, mihin silloin näytit niin kiihkeästi, niin intohimoisesti tarttuvan. No, oletpa usein takertunut risukkoon, enkä vielä tänä päivänä näe sinulle olevan selvillä tien ja päämäärän; niin kovalta kuin se kuuluneekin, täytyy minun se sanoa.

NUORI:

Ei se kuulu minusta kovalta. Semmoiselta kai minä sinusta näytän. Sinä katsot tien päästä jäljellesi minuun. Sinä luonnollisesti tiedät kulkemasi matkan, minun matkani menon sinä vain luulottelet tietäväsi. Kullekin on oma tuskansa, oma kaipauksensa, oma etsimisensä välttämätön, ja siinä missä minua sinun mielestäsi odottaa turmio, kenties onkin minun pelastukseni. Kun kerrankin jätettäisiin kaikki kritiseeraaminen, joka ei rajoitu kaikista ahtaimpaan, käsinkoskettavaan, kouraantuntuvaan! Inhimillinen olemassaolo ei ole mikään lautakehikko, eikä sitä voida mitata ojennuspuulla, eikä määrätä näpöttimillä ja sinkilöillä, milloin se on tarkoitukseensa sopiva. Jospa ei enää olisi yhtään koulumestaria! Jokaisessa opettajassa piilee niin paljon kovuutta ja kovettuneisuutta, ja mitähän oikeastaan onkaan sanottava niille, jotka pelkästä hyljättävästä ylemmyydenhalusta kieltävät kaiken olemassaolon oikeuden elimistöltä, jonka luonto on luonut.

VANHA:

Nyt sinä puhut omaan pussiisi. Mutta etkö sinä puolustaudu itse taitamattomia tuhrijoita ja noita röyhkeitä tulokkaita vastaan, jotka tungettelevat taiteen temppelin alueelle? Ja menetteletkö aina oikeudenmukaisesti arvostelussasi? Eikö sinua milloinkaan johda harhaan ennakkoluulo, ja koetatko ymmärtää luonteellesi ventovierasta ilmiötä vai etkö hylkää sitä usein yksistään senvuoksi, että se on sinulle vieras?

NUORI:

Olet oikeassa. Mutta suuttumuksessa, jota tunnen suunpieksäjiä ja pöyhkeilijöitä vastaan, on usein toivottavaa suopeutta vielä aukenemattomia ja taistelevia voimia kohtaan. Meillä Saksassa ovat olot hyvin surulliset. Sadan taideteoksentarkastajan ja -arvostelijan joukossa on tuskin yhtään, joka edes pystyisi, sanokaamme: käsittämään sitä jalustaa, jolla se lepää. Turhamaisuus ja henkinen kuivuus määräävät heille heidän innostuneen tai hylkäävän tuomionsa. Kaikkialla pilkistää esiin koulumestari, ja ollessaan hyvänsuopia, he jo luulevat menevänsä liian pitkälle. Anna anteeksi, että tulistun ja muutun katkeraksi: mutta sinäkin pidät parempana ruveta diktaattoriksi kuin olla ystävä, ymmärtäjä, hyväksyjä, selittäjätoveri. Miksi et suostu tunnustamaan oikeaksi sitä välttämättömyyttä, joka _minut_ täyttää? Kenties ei se, mitä minä luon voittamattomasta pakosta, eroakaan niin suuresti kuin sinä luulet siitä, mitä oppilauselmat vaativat? Ja ken ei koskaan loukkaa yhtään noista päältä katsoen rautaisista säännöistä eikä saa itse teräväpäisintä arvostelijaa pudistamaan päätään, hän ei ole mikään luoja, vaan jääpi ikipäiviksi tuhertajaksi.

VANHA:

Sinulla on aina ollut korkeammat ajatukset itsestäsi kuin muista. Mutta en sinua lainkaan moiti. Päinvastoin täytyy minun tunnustaa, että intosi tuli lämmittää minua omituisesti ja että minussa sitä nähdessä syntyy ajatus, kuinka joutavaa, kaukaista ja voimatonta on kaikki tuo kiihkeä hoppuaminen asioista, jotka kuitenkin — melkeinpä ivahymy huulilla — kulkevat omia teitään. Ihminen on kaikki kaikessa, eloisuus on kaikki kaikessa ja aina saattaa luonto, joka on varustettu parempaan pyrkivällä kaipauksella, rohkeudella ja luomistahdolla, olkoonpa sitten vaikka kuinka ahdas, nurisijansa häpeään. Mutta haluaisinpa tietää, mitä ajattelet taiteesi tulevaisuudesta, sillä puheistasi huokuu vallankumouksellisia aatteita.

NUORI:

Rakas ystävä, miten nopeasti opimme ymmärtämään toisiamme, jos niin puhut.

VANHA:

Ja kuinka suuresti hämmästymmekään huomatessamme, ettei toinen olekaan taistellut toista vastaan, vaan kolhinut omaa väärinkäsitystään, omaa kärsimättömyyttään, omaa epävarmuuttaan. Jättäkäämme siis kaikki yleismietteet tällä kertaa syrjään ja kerro minulle itsestäsi, vain itsestäsi. Luulen siten saavani tietää kaikista enimmän sinun taiteestasikin.

NUORI:

Minun taiteestani! Tunnustan sinulle, että tämä possessiivipronomini tuntuu minusta vähän oudolta ja odottamattomalta. Jos rehellisesti tutkin itseäni, niin ei minulla oikeastaan ole lainkaan taidetta. Se mikä minua ajaa työhön, ei ole pyrkimys luoda jotakin täydellistä, eikä toivo päästä omistamaan jotakin alani ulkopuolelta, eikä ainakaan ensi sijassa halu muovailla värikkäitä kuvia tai plastillisia henkilökuvia tai selittää kohtaloita, vaan minua ajaa jokin muu, ihmeellinen voima. Se on syvä, yhäti kasvava levottomuus sielussani; tuntuu kuin olisi rinnassani kätkettynä olento, joka tahtoo päästä tuntemaan itsensä, päästä itsestänsä selvyyteen ja totuuteen, ja jonka edessä käteni työ, luotu teos, on vain peili, josta hän voi katsella kuvaansa ja joka tekee hänet sitä tyytyväisemmäksi ja onnellisemmaksi, kuta rauhallisemmin ja selvemmin se heijastaa ympärilleen hänen ajemman epätoivonsa kuvaa.

VANHA:

Niin on nykyjään monella runoilijalla. Senvuoksi he eivät enää pystykään käsittelemään sisäistä maailmaansa kyllin objektiivisesti.

NUORI:

Jo taaskin koulumestari. Moitteesi koskee vain niitä, jotka eivät vielä ole kyllin vahvoja ihmisiä, tai kyllin vahvoja taiteilijoita (sillä mielestäni se on sama asia), tyydyttääkseen tuota demoonia, tuota peikkoa, tuota olemuksensa levottomuutta. Heidän kuvastimensa tausta ei ole puhdasta metalliseosta. Juuri se onkin uutta: yhä tärkeämmäksi, suuriarvoisemmaksi, saattaisinpa sanoa jumalallisemmaksi kehittyy ihminen ja ihmissielu. Kaikki eletyt tunnot tihentyvät sisäänpäin, kaikki kireät solmut koskevat vain sydämeen tai sitten niiltä puuttuu olemus ja ne ovat runoilijan käytettäviksi kelpaamattomia. Miksi kaikki on niin ja miten siihen on tultu, sitä selittämään en tunne itseäni kyllin rauhalliseksi enkä kykeneväksi, mutta että asianlaita on niin, sitä todistavat tuhannet merkit. Karkeista silmistä ja karkeista aisteista näyttää semmoisessa ilmapiirissä muovailtu ja luotu taide vielä varjomaiselta, mutta aikaa voittaen ne oppivat kyllä näkemään ja tuntemaan.

VANHA:

Kaikki tuo ei kuulu minusta laisinkaan niin uudelta eikä yllätä minua niin suuresti kuin sinä näytit otaksuvan. Luulenpa, että hiukan runsas sanatulvasi on täydelleen korvattavissa, jos sanomme, että sinä olet antautunut tunnelmataiteen valtaan.

NUORI:

Ja luuletko sillä jotakin sanoneesi? Olkoon menneeksi. Kyllä minun puolestani. Jos se sinua rauhoittaa, että tiedät sille nimen, — minun puolestani. Yhtä hyvällä syyllä kuin tunnelmataiteeksi voitaisiin sitä sanoa sydämentaiteeksi. Ja ken antautuu sitä palvelemaan, hän älköön enää piirtäkö tavuakaan paperille sydämensä sykähtämättä, muuten hänet potkitaan pois kutsuttujen joukosta. Luuletko siis oikun tai uhman tai turhamaisen petkuttamishalun ohjaavan parhaiden miestemme tekoja heidän parhaina hetkinään? He eivät ole itsepäisiä, he ovat aikansa lapsia, heissä kiteytyy ihmiskunnan kaipaus ja henkinen tarve.

VANHA:

_Sinusta_ tahtoisin jotakin tietää, _sinun_ erikoisuudestasi jotakin kuulla.

NUORI: