Chapter 26

"Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi samaa puhtautta ja rauhaa! tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko lahjan! Ha ha ha -- -- -- pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan häntä lihota.

"Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on hermostoni jollakin tavoin vialla. -- Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja. Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!"

Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä lasipyydyksessä, ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä, ja katse alkoi harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Alas huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta minkä? "Capparis -- capparis" -- -- -- Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi, ja kukista muodostuivat ensiksi silmät, suuret, harmaat ihmissilmät -- tyynet, kuni umpilammin pinta kesäisenä iltana.

Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot; ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi vaan silmiänsä siinä kohden pitää, ja pahalta olisi tuntunut, jos ne olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt kerran aikuinenkin mies.

Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks -- kaks -- kolme --." Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. -- Siis neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.

Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä. Lapsellista, narrimaista, -- -- mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi! Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra -- -- ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin -- -- -- ei, kuka sitä sitte uskoisi, ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös, ja jotakin hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan säännölliset aivot, mutta kennelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva lähtee.

Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä oleva kellon nastaa, ja heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle. "Kahvia, olkaa hyvä." "Paikalla, hyvä herra."

Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa, ja siinä näkyi olevan tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen ja kohta aukeni taas ovi.

"Hyvää huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?" lausui teeskentelevä nainen, imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.

"Jo, niinkuin näette", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä näin päivänäöllä inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.

"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?"

"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja se on kerrassaan fiini laiva."

"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?" kysäsi Iisakki.

"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12 päivällä."

"Vai ette te olekaan rouva", lausui Iisakki. "Olisihan minun pitänyt se huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi."

Ovi paiskattiin kiini vihaisesti, ja Iisakki hymähti itsekseen. "Toista oli tuon lapsen käytös", ajatteli hän sitte. "Niin pehmeää, niin kainoa ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi kävelemään kaupungille."

Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan kierretyn silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta. Oli näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta, ja mielessään täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia. Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.

Tuolla se näkyi kirkon torni törröttävän kellotauluineen ja sen kullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä kuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin kipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki käveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yht'äkkiä hän kumminkin muutti matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut erään vaatepussia kantavan naisen, ja kulkukin hidastui taas. Umpimähkään hän sitte kulki katuja pitkin ja tarkkaan tähysteli jokaista hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui. Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui se taas ja silmät ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta.

Viimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi elämä kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli kiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä, ja äänetön, unisen näköinen poliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi nainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen talonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää kehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin kehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti repaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja "varmaankin jo viikkokauden vanhoja."

"Ovat ne vanhempiakin", myönsi mies tyynesti. "Ainakin tuo hauki, joka tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee." Ympärillä olevat remahtivat äänekkääsen nauruun, ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi naulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.

"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita itse pormestarikin polttaa", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.

"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi," mutisi Iisakki jatkaen matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: "vaan onpas siinä kerrassaan pulska poika!"

"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupunkilaisia, jos ei liene se Wahlmannin uusi konttoristi", sanoi toinen. Iisakki ei ollut niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa. Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen vihellys.

Laivasillalla oli "koko kaupunki" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota ei saanut nähdäkään kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.

"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan katsottavaa", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö. -- -- -- Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.

Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan, ja iloista, sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti, mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua, tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.

Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa, ja näyttivät tuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen, jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi tutunomaisesti. Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon ja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin väkijoukossa yhdestä toiseen.

"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?"

"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy mennä, ennenkuin muut ennättävät."

"Niin -- maisterihan onkin medisiinari", sanoi ylioppilas.

"Niinhän minä olen", myönsi Iisakki.

Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että "oikein nyt onkin kaunis matka-ilma."

"Kaunishan nyt ilma on", vastasi Iisakki yksikantaan.

Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi puhelemaan kumppaniensa kanssa.

Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut, mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat silmät aivan lähelle sen laitaa, ja siinähän, lyhtytolpan vieressä se seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä, ja hieno punerrus peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois hatun päästään, ja hänestä näytti siltä kuin olisi tyttökin nyykistänyt vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.

Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan tyttöä. -- Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa innokkaasti, ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.

"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, -- ja aika koiranhammas", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen. "Näittekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin hupsut rouvasihmiset tuolla komentoräkillä toisilleen ja jääville nakkelevat?"

"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän suoraan Maikkiin katsovan silloin", sanoi toinen ylioppilas. "Maikki se onkin niin olevinaan uudessa hatussaan."

"Mieleen kai se Maikista olisi ollut", lausui Iisakin tuttu, "mutta minulle se veitikka muiskun heitti."

Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien lomitse, ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja murheelliselta.

Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisinsä vajonneena. Hän näki, kuin unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin tovereita. Hän ei kuitenkaan huomannut niitä enempää kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean, pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.

Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella, että ne eivät toteutuisikaan koskaan.

Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä yhtä ja samaa aina ajatellessaan.

Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. -- Tuo niistä on mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan? Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.

Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa. Soma olisi nähdä rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun valahtavan takaraivalle, ett'ei olisi tiellä suudellessa ja hyväillessä.

Ei -- ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. -- Tämä se nyt mahtoi olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri -- suora narri.

Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. -- Iisakki tottuikin kuvaan, eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi vuodelta mielistyi hän yhä enemmän tyttöönsä. -- Toiset toverit menivät naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman tyttönsä" kanssa eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan valittavan piioista eikä palvelijoista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea naisen perikuva, ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan. -- Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut ikipäiviksi rikkaantua, ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä erota.

Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä, että "tyttö", se oikea laulava tyttö oli suostunut koko iäkseen rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan paikkaan, jossa "tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti kuvaili, "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi tehnyt."

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen, ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista, mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille. Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä. Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä aina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa kuin potkaista onnensa soppeen, mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.

KUMISEVANMÄEN MÖKKI.

"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyt, ja minä jo olen astunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin ostossa!"

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen, jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta, seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja, ja ne panivat noesta mustuneet katon alaiset paikoitellen oikein kiittelemään. Ikäänkuin pikkuisen suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikeiksi sekin, ja säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään. Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti häärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa, ja kekseliäs se on kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka koko talossa ei ole niin penniä, rahan tapaista.

Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä, ja hampaat ovat terveet niin jotta saavat selvän kovastakin kannikasta. Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä kahvia hakemaan?"

"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, jotta eivät kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi Maija Liisa.

"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?"

"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin."

"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"

"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi soutamaan hänen viinavenettään Kiirkiniemestä."

"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."

"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."

"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.

"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"

"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde", tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin suotta."

"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin, niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin kuin Kulmalainen siitä puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit jonkun ankkurin itsellesikin."

"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."

"Niin, ja kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, -- vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."

Ensimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: "miltäs maistui?"

"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä", sanoi mies.

"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan --."

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sentähden jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan, ja tietäähän, sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!"

"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii. Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on jouten joulunakaan."

"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit, kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myöns vaimo. "Mutta surkealta se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa. Ei ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen täytyy linnaan lähteä siitä, jos on jos lähimmäistään auttanut, kun siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa kestiä käyvät eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."

"Mitäs kun ei saada toteen", selitti mies keskeyttäen.

"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --"

"Mutta kun sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää popsimassa", pisti mies taas väliin.

"En kies'avita olisi käynytkään!" penäsi vaimo vastaan.

"Ethän vain," lausui mies epäillen, "minkäpäs siinä olisi auttanut muu kuin totuus."

"Sepähän sitte olisi nähty. Minä kun olisin Pertun opettanut viinaa antamaan, niin minkä selvän olisivat ottaneet."

"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin jotta ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies vastaan.

"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan pojalle, ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin äänettömäksi käynyttä miestään.