Chapter 25

Katsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin heikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen tapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä enempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei vaan liene ollut paremmin paranemaan päin.

Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista." Siitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä teki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut yksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.

Nokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei ruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt taipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen tenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit ja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään pakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa vetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen "koko maailma" oli noussut kapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton oli hänet kerran masentumaan saanut.

"Kova onni", ajatteli Kaisa, "kova onni, kun minun poikani piti kuolla niin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin synnin lapsi."

Poika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. -- Harmillista se oli, varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista, sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan, vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.

Sekin toivo petti, kun jo keväthölseissä rupesi Laukkalainen, jolle omistaja oli lähettänyt sitä varten rahaa, parannuttelemaan Harjulaa. Laukkalainen kertoi vielä omistajan itsensäkin muuttavan Harjulaan, kun vaan saa asiansa kaupungissa järjestetyiksi. Ei sitte kovin kaukaa kulunutkaan, kuin Harjulan omistaja jo muutti taloonsa asumaan ja innolla ryhtyi sitä korjailemaan.

Melkein ensimmäisiksi töikseen pani tuo uusi isäntä miehiä purkamaan peltojensa välitse kulkevia Rekulan karjakujoisten vierusaitoja. Nähtävästi oli sillä aikomus tuketa koko kujoiset.

Tavallista joutuisammin kiiruhti Rekulan Kaisa aidan purkajain luo ja kysyi heiltä, kenen luvalla he hänen karjaltansa tietä tukkesivat. Miehet vain nauroivat Kaisan kiivaudelle ja pilkallisesti käskivät hänen menemään "äystäämään" Harjulan isännälle itselleen, se ehkä pelkäisi "eukkojen toria", mutta heidän täytyi tehdä työtä käskettyä ja syyttömiähän he siihen olivat.

"Mutta mistäs kautta minä sitte karjani kuletan?" tiuski Kaisa.

"Luultavasti ympäri järven eli minusta nähden vaikka venheellä", vastasi muuan vintiö miehistä.

"Ympäri järven? Kuusi pitkää virstaa? Hulluk--" Kaisa huomasi olevansa pilan esineenä ja lähti nolona kotiinsa.

Hetken perästä nähtiin Rekulan emäntä taas matkalla Harjulaan, mutta nyt hän oli kirkkovaatteissaan. Perille päästyänsä ei Kaisa tahtonut uskoa silmiänsäkään, sillä portaille häntä tervehtimään tuli tuo jo aikoja sitte kadonnut Kalle Kelvoton ja ihan ilmielävänä. -- Millaiseksi se sitte vielä oli paisunut tuo Kalle! Nyt hän ei enää ollutkaan mikään humalaseiväs, vaan harteva ja tukeva kuin kangashonka ja kuitenkin solakka. Kasvoilta oli kadonnut niiden entinen kalpeus ja nyt niillä näkyi miellyttävä ruskeus. Kaikki hänen liikkeensäkin olivat niin mahtavia, että Kaisakin ikäänkuin sisällisestä pakosta totteli, kun Kalle viitaten käski häntä vierashuoneesen. Kaisa tunsi, että Harjulan uusi isäntä oli jäykkä naapuri, mutta samalla oikea isännän malli, eikä hänellä ollut vähääkään voimaa vastustamaan tuota miestä.

Ennenkuin emäntä ehti asiaansa alottaakaan, sanoi jo Kalle: "minä juuri odottelinkin emäntää tänne?"

"Minua? Mistä sinä minua tiesit odottaa?"

"No tuon kujoisjutun tautta --"

"Niin, niitä sinä et saa tuketa", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen haihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.

"Kyllä minä saan", naurahti Kalle. "Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en koskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse riitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä riidassa te varmaankin tappaisitte."

Kalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin pöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän paperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.

"Katsokaas", sanoi hän, "tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan kartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla ole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän kirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi riihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on teidän heti siirrettävä pois --"

Se oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: "sinunko tähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh -- en kuuna päivänä!"

"Kyllä teidän pitää", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti, "kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan teille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja nämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen."

"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?"

"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa antamaan sen rahattakin, jos tahtoisin", vastasi Kalle. Osoittaen pöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: "jo tuossa esiliinassakin luulisin olevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan ostoksi."

Kaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan kummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.

Kalle katkasi äänettömyyden kysymällä: "paljoko te vaaditte Rekulasta?"

"Mutta en minä ymmärrä", vastasi Kaisa kierrellen, "en kuolemakseni ymmärrä, miten sinä puoleen kymmeneen vuoteen olet voinut niin paljo rahaa säästää?"

"Siitähän onkin jo lähes kymmenen vuotta, sillä kohtahan teidän Riittanne täyttää seitsemänkolmatta", selitti Kalle. "Enkä minä muutoin ole säästänytkään, vaan ansainnut." Sitte kertoi hän vielä emännälle laukkuvenäläisten tavoin ruvenneensa kyläkauppiaaksi ja kulkeneensa ympäri maata. Vähitellen oli hän saanut niin paljon kokoon, että voi ruveta pitämään teurastajan tointa ja hevoskauppaa.

"Niillä toimilla en minä kuitenkaan olisi aivan äkkiä päässyt vaurastumaan, kun piti voidella kruunun miehiä ja senkin seitsemiä, vaan sitte sain urakkatöitä sekä kruunulta että yksityisiltä ja niissä voitin enemmän kuin edeltäpäin aavistinkaan. Sillä tavoin kertyi siksi varoja, että nyt tuota jo pääsee rauhassa leipäänsä syömään."

"Varmaan olet sinä ryyppimisenkin jo pois heittänyt?" sanoi Kaisa ja katsoi terävästi Kallea silmiin.

Kalle naurahti hiukan ja tuumaili: "konstikos sitä oli heittää, niinkuin muutakin vallattomuutta, sillä en suinkaan minä ryyppimällä olisi tarkoitusteni perille päässyt."

"Et -- et suinkaan! -- -- Kyllä sinä Kalle näyt olevan toimen mies, mutta etköhän kuitenkin heittäisi noita kujoisia auki?"

"Ei se oikein kannata, sillä pelto menee hukkaan", vastasi Kalle, mutta vähän mietittyään jatkoi: "naapurisovun vuoksi olkoon auki siksi kuin ehditte teettää takapalstallenne karjamökin, esimerkiksi yhden kuukauden."

"Yhden kuukauden!" huudahti emäntä, "eihän siihen ehdi mitään --"

"Siihen ehtii hyvinkin paljo," sanoi Kalle, "kun vaan ihmisellä on hyvä tahto."

Kotiin tultuansa ei Rekulan emäntä enää oikein itseänsä ymmärtänyt. Tavallansa häntä harmitti ja tavallansa oli hän iloinenkin. Pitkiksi ajoiksi jäi hän sitte yhteen kohti istumaan, eikä pannut rikkaa ristiin pitkinä päivinä, van näytti miettivän, -- mitähän lienee miettinytkään. Ei hän edes väelleenkään virkkanut hyvää, ei pahaa, vaan jokainen sai tehdä, mitä itse tahtoi. Riittaa hän usein katseli pitkään, kun luuli, ettei tyttö huomaisi. Silloin näki hän tytön kokonaan vieraantuneen hänestä, ja se koski äidin sydämelle. Juohtui mieleen paljon kaikenlaisia pikku tapahtumia menneiltä ajoilta, ja silloin selvisi Kaisalle, että hän oli elänyt ikänsä pelkkänä Rekulan emäntänä, kylmänä, kolkkona käskijänä. Kuulipa vieläkin talossa oleva piika Leena emännän kerran itsekseen puhelevan "jotain semmoista, ettei hän ollut rakastanut mitään eikä ketään." Ei kukaan rakastanut häntäkään, vaan sama jäykkyys, jota hän oli ympäristöönsä levittänyt, henki nyt häntä itseäänkin kohtaan. Perheensä keskellä tunsi hän olevansa kuin yksinänsä kaukana synkässä erämaassa. Niin kertoi Leena Oksa-Heikille ja sanoi: "ihan varmaan emäntä nyt tulee hulluksi, kun on ollut niin hyvä meille kaikille."

Ikävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka jo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin tuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä. Niissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen, eikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä tuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota Kaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä muuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan sydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa. Olisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan selvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä eikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan enää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä tytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan tuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja kuihtumaan.

Kaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja taisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.

Renki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt arvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut Kalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin muita. "Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan", lisäksi joku.

Siitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän useinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. -- Sillä tavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta päivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen määräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin olisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen vuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja pyytää "Harjulan isäntää" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen katsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä, lähti hän sitä täyttämään. -- Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat isännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät niin somasti nähdessään heidän tulevan.

"Nyt kohta jyrisee", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä meni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt vierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän välillä.

Eipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä vieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja vaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus, niinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei siitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi lähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä kuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: "meidän pitäisi rakentaa Juokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin."

"Rakenna sinä vaan, jos tahdot", lausui Kaisa.

"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa."

"Sinä näyt kostavan ankarasti", lausui Kaisa, "sinä saatat onnettomaksi meidät -- -- vaan, se -- -- onkin minulle parahiksi." --

"Minäkö, ja miten?" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.

Vastaamatta pistäytyi Kaisa ulos, josta vähän ajan perästä palasi Riitan kanssa.

"Jos et todella tahdo meitä onnettomiksi, jos et ole kokonaan unhottanut entisiä aikoja, niin tuossa on Riitta", soperteli Kaisa melkein pyörtyneenä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Nyt äitisi antaa sinut minulle, niinkuin sinä tahdoitkin", sanoi Kalle iloisesti puristaessaan Riittaa rintaansa vasten.

"Enhän minä aivan näin perinpohjaista antamista tarkoittanutkaan", sanoi Riitta lempeästi, onnellisena katsoen Kallea silmiin. "Vaan tämä on vieläkin parempi."

Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat Rekulan isäntä ja piikatytöt nähdä mielestänsä ihan ilmeisen ihmeen. Kaisa-emäntä itse näet riippui Kalle Kelvottoman kaulassa ja itki, itki ihan kuin pieni lapsi.

"Sinä, sinä", tyrski Kaisa-emäntä, "sinä et ole nahjus mies, vaan aukasit minun silmäni, sillä minä olin sokea, mutta kun naiselle jää kaikki hallitus, niin muuttuu hän väkisinkin 'pedoksi' -- -- ja sitte on sydän haleta -- -- mutta nyt on taas kaikki hyvin. -- -- Voi Kalle-kulta! Et usko, miten onnellinen nyt olen, niin onnellinen että -- että, -- kun taas voin luottaa johonkin."

"Niin mekin", sanoi Kalle likistäen Riittaa rintaansa. "Riitta arvasi oikein, kun sanoi, jotta te vielä suostuisitte kerran."

"Oletko sinä sitte Riittaa tavannut?"

"Enpä oikeastaan moneen vuoteen, mutta kerran kävin katoamiseni jälkeen hänen puheillansa ja silloin tuumimme kaikki valmiiksi, mutta isäntä neuvoi kovuudella pehmittämään teitä, jos mieli teitä saada taipumaan."

"Kaisa", sanoi isäntä, "anna anteeksi, mutta minä luulin, ettei sinulla enää olisi sydäntä, ja sentähden --"

"Oli sinulla siihen syytäkin", vastasi Kaisa, "mutta sinun toimeesi nähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti nähty tätä siunattua hetkeä."

"Eiköhän?" arveli Kalle.

"Tuskinpa todellakaan", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.

"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt", kuiskutti piika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen osotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen jäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.

* * * * *

Paria vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin koolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.

Vuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen rintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.

Viimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: "Kalle, kiitos, että -- otit minut tänne, -- siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja -- -- pelottikin, kun minä olen ollut -- -- -- niin ulkokullattu. -- -- Mutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?"

"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte", sanoi Kalle lohduttaen.

"Mutta minä tein niin paljo -- paljon pahaa -- -- ja olin kuin käärme --"

"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa", selitti Kalle taas.

"Sanoikos ukko-Paavokin niin?"

"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus."

"Niin, niin Hän itse sanoo, -- nyt minä sen us--kon, kun sinä -- -- sen sanot -- Kalle."

Seurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas änkyttäen: "siellä -- -- sinä tiedät -- Kalle -- siellä -- -- villasukassa -- -- on ne -- kahdeksan--toista -- -- ne -- -- ne pienelle -- -- Reetalle -- -- muis--toksi -- -- kum--mistaan. -- -- Hyvästi -- -- en jaksa -- -- kiitos! Siunatkoon teitä --"

Sairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen. Viimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän: "täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle! Tanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!"

Silmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli lopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti lukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei oikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata: "maailma, sinun jätän", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi yhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi pikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen juuressa.

IISAKIN ROMAANI.

"Taivas se on sininen, ja lintuiset on pienet: nepä ne oksilla laulelevat".

Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. -- Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.

Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta. Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja tahtoi suututtaa oikein.

"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui."

"Poissa on armas, ja siksi puhkee kaihoni kyyneliksi; siitä hiukan on toki hoivaa --"

kuului taas tuo surullinen ääni korviin.

"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku kaupunkeja! Kaupunkeja -- hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon kerällä -- mut mitähän nyt jo kello lienee?"

Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan ihan selvästi sen tikittäminen, ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.

Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin, vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen verran -- ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin. Lienee tuo ollutkin jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen, jotta -- --

No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. -- -- Onkohan tuo olevinaan virttä vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee. Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! -- Nyt kävi ovi. Hyvä -- ne ajavat sen pois nyt -- siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin suuressa avun tarpeessa, ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: "ulos, ulos!" Jos toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä kuulla että tuntea "kuka käski."

"Kiitoksen, Herra, sinull' täll' huomenhetkellä, tuon iloisella veisull' --"

"Tuo vaan", ajatteli Iisakki, "mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun minulle virren säästit. Samapa se."

"Tule sisään!" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.

Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuuttelevan lukkoa kotveroinen, mutta ei saatu auki.

"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla askeleella ovelle.

Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät korkeintaan kaksitoistavuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä -- nehän olivat siksi liian elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas. Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot. Mikähän lienee ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja niin omituisen sulouden.

Kuta kauemman Iisakki katseli outoa, hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta, sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän, ja yht'äkkiä pudotti hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.

Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.

"Älä itke, älä rakas lapsi -- -- en minä sinulle mitään pahaa tee", sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä -- --"

Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan nieli tuota tuntematonta tyttöä.

Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät Iisakin lumouksesta, ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien puikahti siitä ulos. Silmänräpäyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen hän sitten odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut kuulua tuo värähtelevä, vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.

Sitte kuului jotain räminää ulkoa, ja jo vähitellen alkoi taas kellon käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään selvästi ajattelemaan.

Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle. Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin siltä, kuin sen antaminen olisi ollut samaa kuin häväistys tytölle. Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä, ja sehän nyt toki lienee häväistystä, jos mikään. -- Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta, vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa. Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän noustessa.