Chapter 19

"Kun ensi kerran taas tulin käymään salomailta kotona, puuhattiin Ilolassa häitä parhaillaan ja tietysti piti minunkin jäädä niihin. Muhkeat häät niistä piti tullakin, ja mikä ihmeintä, Tilda oli epäilemättä innokkain niitä valmistamassa, mutta emäntä, vanhuuttaan syyttäen, ei pannut rikkaa ristiin. Sen vuoksi joutui vanha isäntä hyvin paljo tekemisiin Tildan kanssa ja päivä päivältä näytti hän aina enemmän mielistyvän tyttöön.

"Viimein joutui hääpäivä ja kaikki oli valmista. Kun Kivelästä oli talvella palanut kartano, täytyi vihkiminenkin toimittaa Ilolassa ja sinne sitten kerääntyi väkeä joka ilman suunnalta ja oikein monesta ulkopitäjäästäkin. Rovasti ja ruununvouti perheineen tulivat vaunuilla ja heidän saavuttuansa laitettiin heti, isoon tupaan, vihkituoli kuntoon.

"Rovasti asettui paikalleen pitkän pöydän eteen ja lukkari auttoi hänelle kapan hartioille. Tuvassa oli väkeä kutsutuita ja kuokkavieraita, niin että hätimiten morsiusjoukko sisään sopi. Morsian oli puettu jos kuinka koreaksi ja näytti olevan 'seitsemännessä taivaassa', niinkuin sitä sanotaan. Sulhanen oli myös aika uljaan ja ryhdikkään näköinen. Toimitus alkoi pienellä puheella, jonka rovasti, juhlan kunniaksi, oli suomentanut jostain vanhasta saksalaisesta kirjasta ja jossa erittäin liikuttavasti, Tobian kirjan johdolla, kuvattiin avio-onnea niin, että naisten puolelta tupaa alkoi kuulua niiskutusta.

"Viimein kysyi hän tahtoiko sulhanen ottaa 'tämän ihmisen Katariina Kivelän aviovaimokseen rakastaaksensa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.'

"Lujalla ja vapisemattomalla äänellä vastasi Matti: 'en.' Kaisa nyhkäsi Mattia kylkeen ja rovasti, hiukan toinnuttuaan ensi hämmästyksestään, uudisti kysymyksen alusta alkaen. Sama vastaus seurasi, jolloin Kaisa taas nykäsi Mattia ja sanoi: 'eihän sitä niin, -- vaan sano sinä: jaa, herra rovasti'; ja Kaisa itse niiasi jo valmiiksi.

"Matti pysyi vaiti ja hämmästys valtasi koko hääjoukon. Silloin kuului oven suusta pehmeä naisääni: 'Matti, Matti! Sano toki jotta otat; sano minun tähteni, sillä en minä vasten vanhempaisi tahtoa --.'

"'En', sanoi Matti äänellä semmoisella, että rovastikin tuli asiasta vakuutetuksi. Hän lisäsi vielä: 'niin olisin sanonut ennenkin, jos minulta olisi kysytty -- -- -- mutta sitä ei, häpeä kyllä, ole tehty.'

"Väki alkoi jokseenkin nolona virtailla ulos tuvasta ja pian oli talo tyhjänä vieraista. Isäntä sulkeutui siksi päiväksi kammariinsa ja emäntä oli ainoa, joka nyt osoitti tavatonta intoa taloa takaisin arkikuntoon asetettaessa.

"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä sallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän jäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet toisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi oli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.

"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää niin joka päivä voinut asioita seurata. -- Mattia nuhtelin kuitenkin ennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja häväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi isälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota vaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut sanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda raukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä päivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset ihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin, Tildaa kohtelivat.

'Ylpeys se estää Ilolaista, Jott'ei kärsi torpan naista Miniänänsä milloinkaan';

laulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota vuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista laskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että ehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei maailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä paljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen kuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen olevan hamevallan alla.

"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin hautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin kotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa kyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta kun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti isäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä siihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi sormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden nimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia mietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.

"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä sanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja hiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut entisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin asioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän tyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.

"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa, sillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen puoleensa.

"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen vieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta Matti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti ikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein seisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.

"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen puhumaan. -- 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän minä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi -- edes te -- -- -- vaikka Jumala niin tehneekin.'

"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään ja minä jäin.

"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä nuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä, jotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään minua. -- --'

"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan olevan sisaresi -- -- --'

"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin tällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta huoneessa.

"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on maailma -- -- -- ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'

"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä onttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi puhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa rakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta, anteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen veri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.

"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta tuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen puolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan: 'kaikistako synneistä, -- näinköhän ihan kaikista? -- Niistäkin, joista on helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'

"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen puhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja peittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton isäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'

"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja vanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren värssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos Manassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel hänen silmässään.

"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle lankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli joutunut talolle. -- Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin tavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy kuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin toinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan ja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen, toisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia mihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee tänne."

"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan", lausui ylioppilas päättävästi. "Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin, ettemme pääse tänä päivänä lähtemään!"

"Älä mene", varoitti vanha herra. "Haudankaivaja oli kerran häirinnyt häntä hänen tuolla päällä ollessaan, mutta sai monta viikkoa katua tekoansa, sillä Matti oli heittänyt hänet niin kovasti avonaiseen hautaan, että pari kylkiluuta katkesi. -- Kerran kävin minäkin häntä, siellä istuessaan, katsomassa, mutta en hirvinnyt ääntäkään päästää, sillä todella jotakin petomaista julmuutta ilmestyi hänen kasvoissansa ja silmissä paloi outo liekki, vaikka hän muutoin on viisas mies ja rauhallisin ihminen maailmassa. Jokaisen sielussa on tutkimattomia kuiluja ja parasta on, että pysyvätkin semmoisina."

"Saattaa olla", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti ja sulki akkunan yöksi.

SURMA-OLLI.

Vanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan takana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan moinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku sattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: "mitä tirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän näköinen."

Todella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen, leveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan vähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren leski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta peräkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä oikein kehui kaikille.

"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin raskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!", sanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta tytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.

Lampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan, että Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan teettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. -- Sen aviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä "palkkansa päälle" paitavaatteen ja pitkät sukat, "jotka rovastille kuuluu pitävän kapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa", selitti Olli, "mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan sidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla valmistaa."

Puhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet siinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien puhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia pappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin haudankaivaja. -- Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna liikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona käydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa vesitietä. -- "Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa Riuttalan herrastuomarilta", sanoi Viiliäis-Risto. "Ja onhan sitä Riuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä."

Senpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin, jotta "jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin", eikä hän sittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli päivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän aitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija vaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa, ennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi joutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: "itke viimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos kerran lähteä aiot!"

Viiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli Ollille: "kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te vaan riskisti soudatte."

Tuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin helteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä taivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan sulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään Rastaskallion siimeksessä, "mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies, kun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain paidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan märkänä."

Siksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut päivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui pappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin hakemassa.

Riuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle: "naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä kartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta vanha mies, kun minä oikein huippasin."

"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku", arveli Viiliäis-Risto. "Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta kukapa tuolle uskaltanee enää mennä."

"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas", sanoi Maijakin. "Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja tulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta."

"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan minullekaan ryyppyä tarjonnut", todisti puhemies. --

"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan tässä jo muitakin rupeaa", tuumaili Olli.

"Kauan nukkuu", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.

"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle", kehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa liikettä kuulua."

"Eipä taida olla pahemmaksi", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston kanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo alkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin, sitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin, että Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos jossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs unta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi suoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi sysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä kuiskaistavan: "isäntä! -- Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne portaille Maijan luokse?"

Se oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa jo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.

Viiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: "saattaahan tuota tulla, vaikka mitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi."

"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi", kuiski mylläri.

Pappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen: mitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein vakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: "jos Leena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina syödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin keitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan käydä aivan itsekseen aitassakin."

Lopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: "kyllä se minusta kumminkin on vähän synti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta myllärillä on hevoset ja raavaat -- -- eikähän ne myllärin hampaat ensiksi ruostumaan jouda."

Nyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia herättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin puheille ja Maija arveli: "mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää kuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta herättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?"

"Mitäs joutavia", naurahti mylläri. "Pilkkaisihan sinua vanhat variksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen paholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn emännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt Viiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin."

Kohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja sanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla "on meininki luettaakin." Olli siihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten kauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut aidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi, ennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän muisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä missään.

"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat", sanoi Olli ääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen Ollin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei sanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään, mutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan "tekeillä, koska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran siunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään."

"Kukahan tuonne jo nyt ennätti", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai nähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.

"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?" uteli Olli Viiliäis-Ristolta.

"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan", sanoi mylläri ilkkuen Ollille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin. Maijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa jälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja tuumaili: "mennään nyt sisään. -- Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt tuli?"

Silloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: "Maijalle tehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo kuulutetaan."

"Mitäs peliä se sitten on -- myllyn Vilpunko kanssa?"

"Niin -- niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun sillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa pulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen."

"Olkoonpa vaan sileä-naamainen", sanoi Olli, "mutta miksi sitten minulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne nyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää."

"Olikos se sitten Maijan syy?" sanoi Viiliäis-Risto. "Mistäs se Maijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa -- ja voithan sinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi jää."

"Kenenkäs kanssa minä tulisin?"

"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin soma tytön kepsaus."

"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä."

"Voithan tuolta ainakin kysyä, -- ja tuskinpa se seppä on siksikään saanut suutansa auki."

Olli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta olihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina säilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo nyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida piika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa pois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen arkkuunsa katsoa. -- Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari päivää.

Aivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä leikillä Ollilta kysäsi: "no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen, Maijan kanssa kihloissa ollessasi?"

"Tuntuu se paremmaltakin", hymyili Olli vastaukseksi. "Saapi nyt seppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan ihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä."

Silloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti muurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa seppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, "ettei Olli ollut vielä Riittaan vihitty -- tuskinpa vihittäneenkään."

Sattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni menemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti. Päiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei ollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari tuumaili: "kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin, joista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia saanutkaan."

Kun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan alustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin alakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi toimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja muun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat pitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian entiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin. Mylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui samaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli ja Riitta ilkamoivat.

Myllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä säilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä kävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun hänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla ilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä kanssa.

Leikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa pappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki kokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan ison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat. Mylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä tuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri vähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän nukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan suussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.

Tyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla lehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili hänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän lyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä sopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.

"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!" sanoi Riitta ja torjui pois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan tunkihe lähelle. "Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti", tiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon, mutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se kiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan käsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.

"Tuostapahan nyt kiusan heitti", tuskitteli Riitta, "kun ei saa rauhassa hetkeäkään olla."

"Kyllä minä sen opetan", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin ikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja myllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: "jo vie, jo vie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten herttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!"

Kaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan nähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin vimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä, mutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.

"Kyllä minä sen opetan", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski astalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä lyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet hillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan aikaa.