Chapter 18

"Hva fan säijer han?" tokasi nuori tuomari ja Jussikin oli hyvin uteliaan näköisenä. Sen huomattuaan vakuutteli Kalle: "ei se vahtimestari määrännyt enempää, vaikka näytteli joka huoneen ja selitteli kaikki."

Molemmat herrat purskahtivat nauramaan ja lähtivät toisten herrain luo, joille varmaan kertoivat asian, koska ne rupesivat kohti kurkkuaan nauraa hohottamaan ja kääntyivät Kalleen päin. Kallea suututti herrain käytös ja hän lähti verkalleen kävellä lönksimään poispäin. Mennessään arveli Kalle, jotta ihan ovat samallaisia nuo herrat kuin muutkin. Toisista ihmisistä puhuvat kuin pahat akat ja ihan mitättömille kaskuille nauraa hohottavat, että vatsa hytisee -- -- Ja entäs tuo tuomari ja ne muut nuoret herrat! -- Niin kiertelevät tyttöjä kuin teeri keväällä koppeloa ja kyllä kieli laulaa; mutta ehkäpä ne paremmat asiansa puhuvatkin ruotsiksi, jottei muutkin viisastuisi.

Semmoisissa mietteissä kulki Kalle Kuokkalan kohdalle, mutta kun sieltä kuului korvaan tutun virren nuotti, arveli hän: "pitää sitä vielä käydä noidenkin juhlia katsomassa, kun on nyt muidenkin ilon nähnyt."

Hiljaa, kuni varas ikään, hiivi Kalle sitten pihan poikki Kuokkalan eteiseen. Veisaamasta tauottiin juuri silloin kuin hän pääsi pirtin ovelle. Siitä, avonaisesta ovesta, oli hyvä silmäillä huoneessa olevaa seuraa. Puhtaaksi pestyillä penkeillä istui siellä sekaisin yhdellä puolella huonetta noin kolminen kymmentä vanhaa ja keski-ikäistä naista. Pari nuorempaa herras-ihmistäkin oli joukossa, naisten puolella eri päällään, mutta miesten puolella olivat kaikki talonpoikaista väkeä. Pari oli vanhusta, vaan muut, joita saattoi olla kymmenkunta, olivat vielä nuoria ja tanakoita miehiä. -- Huoneen seinät ja katto olivat puhtaiksi pestyt ja kukkivia tuomen oksia oli pistelty seinän rakoihin. Lattialle siihen sijaan oli levitelty pihlajan ja haavan lehtiä niin, että huoneessa vallitsi miellyttävä tuoksu, kuin keväisessä metsässä.

Pöydän päässä istui paitahihaisillaan Kuokkalan vakava isäntä ja peräpenkillä, hänen lähellänsä, oli rovasti, selaillen raamattua, vai mikä lienee ollut muu iso kirja. Perimmäisestä sivuakkunasta levisi pöydän seuduille rusottavaa valoa, lieneekö tullut Jyskymäen kokosta, vaiko punertavalta pohjoistaivaalta. Selvällä, vaikka hiljaisella äänellä tuntuivat nuo ihmiset siinä valoisassa pirtissä puhelevan keskenään, niinkuin kaikki olisivat olleet yhden talon väkeä, eivätkä näkyneet edes kainostelevan rovastiakaan. Tohtipa vielä muudan mies häneltä kysäistä, "eikös se tuo kokon poltto ole marttyyrien luiden polttamista ja pakanallista palvelusta ja huvia?"

Kalle jäi aprikoimaan ennen kuulematontansa marttyyri-sanaa niin, ettei hoksannut, mitä rovasti vastasi, mutta kun hän taas rupesi puhetta seuraamaan, kuuli hän rovastin selittävän, että ihmisessä käy ikäänkuin kaksi virtaa. Toinen käy alaspäin, veltostaa mielen ja rauhattomissa pyörteissään pyörittelee sydäntä yhden huvin ja himon pyörteestä toiseen, kunnes viimein syöksee sen epätoivon kurimukseen. Toinen sydämen virtauksista kulkee ylöspäin, ei niin rajusti kuin tuo ensimmäinen, mutta tyynenä, voimakkaana, vaikka vaivalla, se ponnistaa ylöspäin alkuansa kohden. Siinä virtauksessa, jos sitä ihminen seuraa, sydän karaistaan ja puhdistetaan niin voimakkaaksi, että se viimein voittaa esteet ja saavuttaa rauhan, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy, ja jokainen, joka vaan itse tahtoo, saavuttaa tuommoisen rauhan uskon kalliolla.

Jotain semmoista rovasti puhui. Kalle sai niin rauhallisen mielen tuosta puheesta, vaikka hän ei sanoja täysin ymmärtänytkään, mutta tuossa tyynessä äänessä se taisi olla se rauhoittava vaikutus. Siksi Kalle astui kynnyksen yli ja hänestä tuntui kuin hän jo olisi ollut vanha tuttu täällä ja kuulunut yhteen joukkoon, sillä hän tunsi tarvitsevansa rauhaa, jota täällä näytti olevan.

Viimein lähtivät vieraat pois ja Kalle kuiskasi Katrillensa: "jäädään me tänne yöksi, täällä on niin -- -- niin --."

"Niin mitä?" kysäsi Katri ja epäillen silmäsi Kallea, "etkös sinä aikonut Kotilaan yöksi?"

"Niin -- niin rauhallista, vaan Kotilassa ei saa nukkua silmänsä täyttä ja minua jo alkaa väsyttää."

"Ka jäädään vaan", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli: "mikähän tuolla nyt on mielessä -- -- vai olisikohan tuolle tullut ikävä minua." -- Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän emännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja miehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle, tilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan toisen iltarukouksia sanoi: "ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää."

"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään", mietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä hengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria itseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät päässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen virtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli rauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se alussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät sitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja siltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa, niinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina ollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia sairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle naapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. -- -- Oikeastaan oli Kalle muulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän ollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan aina ollut tyytymätön.

Yhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa, edessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa ajanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona jo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. -- "Ja mitä tuo nyt oli, jos tyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei suinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin asiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän se Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja Jumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan." Rupesi vähitellen Katrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta, jos se hukkaan joutuu -- ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs hyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. -- -- Kyyneleet kohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli herättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta ylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin syyttämään, "sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon ja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät", oli hän ajatellut.

Katri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen puheen, jotta "vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin alkuansa kohden".

Kallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi: "no mikäs sinulla nyt on?"

Ääni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä, tuumailihan vaan: "en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä niin vaikea olla kuin minulla."

"Ole joutavia", sanoi Kalle, "varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä vankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin."

"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?" huudahteli Katri.

Kalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä Katri.

"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni", huudahteli Katri vähän väliin. "Iida parka, Iida parka -- -- tietäähän sen kun lykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään käräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! -- -- Jos minulla olisi rahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin sakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi paran tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin palanenkaan leipää itselläni olisi."

"Ei niitä ole rahoja minullakaan siihen liikenemään", puheli Kalle tyynesti piippuansa sytyttäen, "mutta mitähän, jos olisi antaa ne ilveksestä kunnalta tulevat tapporahat --"

Kyyneliensä läpi katsoi Katri pitkään Kalleen, ikäänkuin olisi epäillyt, oliko toisella tosi mielessä. Viimein hän kuitenkin epäröivällä äänellä sanoi: "mutta milläs sinä sitten lunastaisit sen Rytilahden varsan, jota niin on mielesi tehnyt?"

"Niin no -- kyllähän se on siro ja solakka varsa", sanoi Kalle, "mutta kun tuota on tähänkin asti tultu ilman oriitta toimeen, niin arvelin, jotta eiköhän tuota eteenkin päin --"

Katri ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan tarttui Kallen kaulaan ja nyyhkytti hänen rintaansa vasten, kuin lapsi.

"En minä luullut sinun niin paljoa Iidasta pitävän", sanoi Kalle hetkisen perästä, kun ei oikein tiennyt, millä vaimoansa rauhoittaa.

"Ei se ole se", vastasi Katri, aavistaen miehensä ajatusjuoksun, "mutta kun sinä minun tähteni luovut varsasta -- -- -- sitä minä en olisi sinulta ansainnut."

"Tokihan tuota nyt sen verran toisenkin mieltä noudattaa", tuumi Kalle.

"Niinhän sinä sanot -- -- -- mutta milloinka minä olen sinun mieltäsi noudattanut?"

Päivän terä pilkoitti jo tuolta kumpujen ja kunnasten takaa kullaten kastehelmiä heinikossa, ja linnut lehdossa livertelivät ensimmäisiä aamusäveliään, mutta puolisot eivät sitä huomanneet. Melkein kuiskailemalla puhelivat he keskenänsä ja yksi perhe-elämän umpisolmu toisensa perästä aukeni heille niin, että toisinaan täytyi molempain naurahtaa tyhmyydellensä, kun olivat toistensa käytöksen niin nurin kurin itseksensä selittäneet. -- Viimein kuului Kuokkalan emännän askelia keittiöstä ja Kalle niinkuin Katrikin pistivät hilpeästi vaatteet päällensä. Emäntä tuli tupaan juhlan kunniaksi kahvia perheellensä oikein pöydältä tarjoomaan, mutta vieraat eivät jääneet sitä odottamaan, vaikka se jo kuului kiehuvan. "Meidän pitää vielä ennen kirkonmenoja käydä vankihuoneella ja koettaa päästä nimismiehenkin puheille", kertoi Katri emännälle ja hyvästellessään kiitteli häntä hyvästä yö-sijasta ja muusta ystävällisyydestä.

Vankihuoneella ei vielä Kallen ja Katrin sinne tullessa oltu ylhäällä, mutta siitä huolimatta röykytti Katri ovea, kunnes pääsi sisään. Vanginvartijan vaimo laski vieraat Kekkolan Iidan luokse tyrmään ja sanoi nimismiehen käskeneen laskea tyttö aamusella pois, sittenkuin oli selvinnyt, "kun sillä kuului olevan ripille meno muka."

Tyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana yhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta, tuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä maailmasta.

Sukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan sai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että kykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei häntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei näkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja hereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.

Sairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että olisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään pakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli häpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon antamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti luuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.

Kalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen puheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä välin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista "niin jotta Iidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa menettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät, niinkuin miestenkin", sanoi hän.

Hyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota takaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, "että Kallen vuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on Kallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun pääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas."

Kalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: "tekin kuulutte saavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi nimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet semmoiseksi heittäytynyt."

Hakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta Katri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: "pane lapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa pukimessa, vaikka on ripille meno; -- ja tästä lähin saat sen pitääkin omanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin."

"Pitäkää te vaan Katri silkkinne", tarttui viimein Hakkilän Mattikin puheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. "Tuossa on tytölle kaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan akkojen lorut hyvin lyhyeen."

Kalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti sanoi: "anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä pelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän papinkirja olisi pilattu -- -- ja minun syynihän se oli, jotta Iida tämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu, niin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla." Niin sanoen lähti Matti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.

Varmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin sydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin vankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein loistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin tyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa kotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida muistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla: "tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja mitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun puhuvan."

"No viimeinkin sitä nyt ollaan kotona", sanoi Katri Kiideksen Annille, joka oli tullut rannalle talon väkeä vastaan. "Mutta kyllä se oli monimutkainen matka, et sitä usko miten monimutkainen."

"En minä sitä kumminkaan kadu", myhähti Kalle, "mutta tuskin siltä toiste yökuntiin lähtenen sinne."

"En minäkään, jos kohta tällä kertaa kaikki kävi hyvin", sanoi Katrikin.

Kuitenkin olivat he molemmat seuraavana Juhannuksena yökunnissa kirkolla, sillä he olivat silloin kummina Hakkilan nuoren isännän ja hänen vaimonsa, entisen Kekkolan Iidan, ensimmäiselle pojalle, jolle, Katrin tahdosta, pantiin oikein kaksi nimeä: Kalle Johannes, vaikka rovasti oli sitä sanonut turhaksi koreilemiseksi.

SYNKEÄN MATIN JUTTU.

Vanha maanmittari Hilvonen istui mukavassa asennossa nahkapäällyksisessä karmituolissaan ja veteli pitkiä haikuja vieläkin pitemmästä, helmiletkuisesta piipustaan, jonka hopeasilainen koppa oli lattialla tuolin jalan juuressa. Hän oli nähtävästi joko vaipunut tahi vaipumaisillaan syviin mietteisiin, koska ei näkynyt laisinkaan huomaavan hyväillä isoa ruskeaa metsäkoiraa, joka, nähtävästi hyväilyn tarpeessa, tuon tuostakin hieraisi kuonoaan herransa polvea vasten.

Toinen saman näköinen koira loikoi uunin edessä, ikäänkuin tarkastamassa tuliko kelvon kalua tuon nuoren herran työstä, joka siinä puhdisteli pyssyjä ja oli vain päältä päistärissä. -- Se nuori herra oli ukko Hilvosen sisaren poika, ylioppilas Timolin. Hän oli viime keväänä päässyt koulusta ja oli nyt Hilvosen luona opetteleimassa mittariksi, sillä ukko aikoi virkansa jättää perinnöksi sisarensa pojalle, ja oli jo tavallaan ylempää saanut siihen luvankin. Kun ei mitään varsinaisia kiireellisiä töitä tähän tekään kuitenkaan ollut, oli ukko päättänyt aluksi totuttaa sisarensa poikaa metsissä kävelemään. Sitä varten tehtiin tuhkatiheään metsästysretkiä ja semmoiselle sitä oltiin nytkin lähdössä.

"Ei se -- tuo Moppe jaksa näin lämpimällä paljoakaan jänistä ajaa", sanoi ylioppilas, hereten hetkiseksi työstään. "Mutta, jos olisi ottaa mukaan kievarin Nalle, niin siinähän nuo ei liiat lihat haittaisi. -- Haukkuukoon se otuksia?"

"Kaikkia ilman eroituksetta, aina oksalla tirskuvasta tiaisesta Torvelan pyörivään tuulimyllyyn asti."

"Sepähän sitten on monipuolinen nero."

Vanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin avonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein, saatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: "saisi se Synkeän Matti nyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään."

"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?"

"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla."

"Hm! -- Kyllä sitä sitten käskee odottaa", mutisi vanha herra, ja lisäsi heti huoaten: "se rakkaus, se rakkaus!"

"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan rakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen."

"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea romaani?"

"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä ne rakkaudesta --"

"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)", sanoi vanhus ja alkoi kertoa:

"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan talon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja muutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja sävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja lastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.

"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa poikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan tahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin vertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan kuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän itse ymmärsi ja tiesi.

"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä arvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan pitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi tuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.

"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan sitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa otettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä oli pieni, pahainen letukka.

"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin tullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan varsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla jyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli hänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen, leveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat, ei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin vetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika, usein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän rakastunutkin.

"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja samoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin peittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia Matin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä innollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.

"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin, tuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän pyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko miestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun perinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä ensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi mainittua vain korvakuulolta tunsin.

"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä kysyin vihdoinkin viimein: 'no -- kellenkäs minun sitten pitäisi sinun puolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi: 'isälleni.'

"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin katsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. -- -- Minä en sille mitään voi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan tyttö.'

"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen liittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut asiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä enemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle, kun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen ihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta kauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä hulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan, sillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.

"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari kertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus puuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä selville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti ja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja ytimiini asti.

"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin viimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä sitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.

"Tyynenä kuunteli Ilolainen minua loppuun, eikä yksikään jäntere liikahtanut hänen kasvoillaan. Niin? jo toivoin parasta, kun hän aivan omalla tavallaan, hiukan hymyillen, sanoi: 'ja sitäkö insinööri on niin kauvan hautonut, että minä monasti olen arvellut teiltä kartat kadonneen?'

"Vastausta odottamatta hän sitten huusi Mattia huoneesen ja alkoi tyynenä, kuin kivikuva, kävellä edestakaisin lattialla ja käveli kauan. Matin tultua sisään ei meistä kukaan kotvilleen virkkanut mitään ja minusta alkoi olo tuntua tuskalliselta, niinkuin aina tuommoisissa tilaisuuksissa, mutta en voinut katkaista äänettömyyttä.

"Matti rohkasi itsensä ensiksi ja lujasti katsoen suoraan isänsä silmiin sanoi: 'niin minä olen sen päättänyt, isä.'

"'Kirottu sikiö!' karjasi isä, ja kun Matti aikoi lähteä pois, tarttui hän poikansa rintapieliin ja silmänräpäyksen ajan koetti pudistaa häntä, mutta Matti seisoi jäykkänä, kuin seinä. Hirveä oli se silmäys, jonka hän sitten heitti poikaansa sanoessaan painolla: 'sinä nait Kivelän Kaisan, etkä ketään muuta.'

"'Hän-tä mi-nä en nai', vastasi poika pannen painon joka tavulle ja äänellä semmoisella, jota ei voi kuvata.

"Siinä oli nyt uhka uhkaa, tahto tahtoa vastaan ja minua pelotti, että Ilola oli tästä lähtien muuttuva Surulaksi. Ei kuitenkaan koko talvena näkynyt Ilolan elämässä mitään muutosta ja sekä isä että poika näyttivät unhottaneen koko asian. Tildan ja Matinkin väli oli aivan ennellään ja minä luulin heidän toivovan, jotta 'kyllä aika kaikki muuttaa, kaunihiksi karunkin pellon.'

"Ihmeekseni kuulin sitten, kevätkesällä kirkonkylästä pois ollessani, että Ilolan Mattia ja Kivelän Kaisaa oli kirkossa kuulutettu. -- Semmoinen mieskö se Matti onkin, ajattelin minä, mutta kotona käydessäni huomasin Matin vielä sukerehtavan Tildan kanssa ihan kuin ennenkin, milloin vaan luulivat muiden silmän välttyvän, ja minä päätin vieroittaa mielestäni koko ihmiset.

"Matille kuitenkin toivotin muutamana päivänä onnea. Naurahtaen kysäsi hän: 'mihin?'

"'Mihin? Olithan sinä käynyt pappilassa Kaisan kanssa.'

"'En ole käynyt, enkä aio käydäkään.'

"'No, mutta onhan teitä jo kuulutettu?'

"'Niin sanotaan --.' Hän rupesi puhelemaan heinänteosta ja sen semmoisista, niin ett'en minä tullut hullua hurskaammaksi ja luulin hänen vaan viisastelulla tahtovan moitteistani päästä.