Part 8

Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne ja melkein unohdin -- niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria tyttöjä, kuin te olette --, että olin kihloissa Köpenhaminassa. Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi; vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista, että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua kototienoolleen, Taarnby'hyn Amager'issa, lasimestariksi, jos minäkin siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.

Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin heti, ett'en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen perheensä luona Taarnby'ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.

Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli, miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä; mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta hiukan raa'alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager'in Taarnby'n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?

Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna, juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis, vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin häntä, vaan ett'emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.

Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi, ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä, että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett'emme saaneet tulla sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat puolta vuotta myöhemmin.

Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne sisältivätkään.

Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen ansaitsemattomasta armosta. -- Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän ennen yhdeksää.

Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti, satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu. Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä, ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.

Anna.

I.

Oli kylmä ja ankara marraskuun ilta; jää ja lumi olivat jo talven tuloa ilmoittaneet; suuret, vaaleanharmaat pilvet käsittivät toisiaan taivaalla, ja kuu sai vain poikkeustapauksissa luvan silmänräpäyksen silmäillä valkeita kenttiä.

Tuuli vinkui ja vonkui poppelikäytävässä, joka johti everstin kaunaisen maataloon; se pyöritti keltaisia lehtiä korkealla ilmassa, ja vieniläisvaunujen eteen hevosia valjastavan miehen päästä se puhalsi hatun. Valo työhuoneen akkunoista levisi ulos lumelle; tuo näytti niin hauskalta, niin viehättävältä, ja sisällä myöskin oli hauskaa; siellä oli rikasta ja aistillista, valoista ja lämpöistä, tyytyväisiä kasvoja ja hyvä mieli.

Eversti käveli vakavin, tyvenin askelin edestakaisin lattialla. Hän oli lähes kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jotenkin laiha, varteva ja hoikka, harmahtavin hapsin, jaloin, säännöllisin kasvoin ja jokseenkin käskevin katsein. Se oli oikein hallitsijan katse; näki heti, ett'ei hän kärsinyt vastarintaa, tahi oikeammin, ett'ei hän tietänyt siitä ollenkaan. Samalla taipumattomalla tahdon voimalla hän hallitsi itseään ja muita ja piti yhtä tunnollisesti sekä lupauksen että uhkauksen. Päätöksissään hän ei milloinkaan järkähtänyt, kun hän päätti vasta sitte, kun hän oli kysynyt itseltään, mikä oli oikeimmin, eikä sitä, mikä mieluisinta oli. Hänen mieleensä ei johtunut, että hänkin saattaisi erehtyä; hän uskoi täydellisesti ja lujasti omaan ymmärrykseensä ja oikeudentuntoonsa. Muuten hän oli hellä ja hyvä perheenisä, ja lempeästipä hän silmäili puolisoaan, joka kakluunin edessä puoliksi matkapuvussa seisoi, sekä nuoria tyttäriään, joista toinen lakkasi kirjettä ja toinen katsoi ulos akkunasta, pitäen pientä nupinaa ilman tähden.

Everstinnalla oli oikein rakastettava, rehellinen kasvonmuoto, johon hänen hellä, uskollinen, lemmekäs sielunsa uskollisesti kuvastui. Vaikk'ei hän välittömästi vaikuttanut mieheensä, niin hänen läsnäolollansa oli toki, kumpaisenkaan siitä tietämättä, pehmittävä ja huojentava vaikutus. Hän oli juuri se vaimo, joka everstille oli sopiva. Miten oivallisesti hän osasi pienet mielipahat poistaa, pienet vastukset tasoittaa ja taloudelliset asiat järjestää ilman miehensä huomaamatta ja omisti mielellään ja alttiisti kaikki miehensä tuumat ja aatteet. Mutta entä mies, omistiko hän vaimonsa mielipiteet? Sitä hän ei ajatellut; vaimon suun ympärillä asuva, vieno mielenmaltin ilmaus jäi häneltä huomaamatta; vaimo eli omaa, yksinäistä, sisällistä elämäänsä, murehti, toivoi, taisteli ja kasvoi kestäväisyydessä ja uskossa.

Vanhempi nuorista tytöistä saattoi olla noin kahdeksantoista vuotinen; hän oli varteva, solakka ja hyvin kaunis. Vaikk'ei hän kasvonpiirteiltään rahtuakaan isänsä näköinen ollut, niin hänen muodossaan ja olennossaan oli kuitenkin jotakin, joka muistutti isästä; hänkin piti päänsä pystyssä, ja vieraat henkilöt sanoivat usein, että hän oli ylpeä, oikeinapa uhkamielinenkin. Sellainen hän olikin, vaan hän oli samassa lämminsydäminen, innokas, ylevämielinen tyttö. Nuorempi oli hento, kultakiharainen olento sinisin silmin, jotka tuikkivat kuni kaksi tähteä, kirkas, läpihohtava ruusu kummassakin poskessa, ihana ruusu, jota perhelääkäri kuitenkin tarkasti totisena ja äiti aavistavalla pelolla.

"Tuntuu niin omituiselta", sanoi everstinna, katsoen kelloaan, "matkustaa yksin pois; tämä on ensi kerta, kun lapset jätän, ja minä soisin, että rakkaan ystävättäreni hopeahäät olisivat ohitse, ja minä taas olisin onnellisesti ja hyvin kotona. Olenpa todella oikein raskaalla mielellä... niin, naura sinä, Anna, mutta se on tosi asia, lapsi."

"Meidänkö tähtemme sinä pelkäät, äiti kulta? Mitähän pahaa meille saattaisi tapahtua, kun isä kotona on?" Ja nuori tyttö loi tummat, säihkyvät silmänsä isään, ääretöntä rakkautta ja kunnioitusta ilmaisevalla katseella.

"Jumalan avulla ei mitään pahaa tapahdu", vastasi everstinna, keveästi huoahtain. "Pikku Klaarani täytyy olla varsin varovaisena, karttaa ilmanvetoa ja pukeutua hyvin, kun hän ulos menee. Anna minulle nyt kirje! Tunnustele, Hugo, kuinka paksu se on; kuinka iloiseksi rakas, rakas poika tulee, kun hän sen saa! Jos se vain ennättäisi jouluksi perille! -- Nyt, nyt on valjastettu; sinä jäät sisälle, Klaara. Hyvästi, hyvästi!"

Eversti varusti vaimoaan huolellisesti; pieni Klaara seisoi punaisten akkunaverhoin takana ja nyökkäsi alas äidille; Anna suuteli häntä hymyillen ja pyysi häntä kaikin mokomin hyvällä mielellä olemaan -- olihan se vain kolme päivää. Kolme päivää! Sitte vaunut vierivät pois, jättäen syvät, mustat jäljet pehmeään lumeen. Isä ja tytär katsoivat silmänräpäyksen niiden jälkeen, vaan sietämätön tuuli ajoi heidät pian sisälle.

"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", sanoi eversti, pari kertaa yli lattian käytyään, "enkä tahdo tulla häirityksi; pankaa kupillinen kylmää teetä ja pari leivän viipaletta ruokasaliin minua varten. Hyvää yötä, ystäväni, katsokaa nyt, ett'en minä missään tapauksessa tule häirityksi."

Hän suuteli heitä hellästi otsalle, ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään tapauksessa."

"Kas, Klaara, kuinka iloisesti kakluunissa palaa! Eikö täällä toki ole hyvin hupaista? Kun lisäksi ulkona myrskyää ja vinkuu, niin katon alla tuntuu mieli kahta vertaa paremmalle."

"Monta on kuitenkin ulkona ilman, ett'ei ole lämpöisiä vaatteita yllä eikä ystävällistä kotia näköpiirissä, usko se, Anna."

"Luonnollisesti; mutta eihän toki ole mikään synti olla iloinen ja tyytyväinen siitä, että oma olo on niin hyvä, kuin se on."

"Oi, ei; ei suinkaan! Älä vihastu, Anna; minä en voi mitään tuollaisille mietteille, ne tulevat ihan itsestään. Lassi raukka, tänään hän on saapunut kotiin äitinsä luokse Jyllantiin!"

"Se on jonkunlaista kivulloista sääliväisyyttä, jonka kanssa minä en saata samaa mieltä olla", vastasi Anna kiivaanlaisesti; "on ikäänkuin isä olisi tehnyt synnin, kun hän uskottoman palvelijan pois ajoi."

"Mutta hän katui käytöstään."

"Katui! Minä en suuresti luota siihen katumukseen joka syntyy vasta rikoksen keksimisen jälkeen. Liiallinen anteeksi suominen vaikuttaa sitä paitsi tapainturmelusta muissa palkollisissa. Isän kävi sääliksi Lassia, sen havaitsin selvästi, mutta hänellä oli toki luonteenlujuutta tarpeeksi tekemään oikein."

"Mutta onko sydämen kehoitusten vastustaminen oikein? Toisinaan tulen oikein tuskalliseksi, ajatellessani, että joskus suututtaisin isän ja näkisin hänen järkähtämättömästä poiskäskevän katseensa minuun kiintyneenä. Jumalan kiitos, hänelle, meille kaikille ei Herra ole niin kova. Nyt vihastut taas, Anna, eikä minun kenties pitäisi noin puhuakkaan; mutta minä rakastan häntä niin suuresti ja sinuakin samoin, ja se vaivaa minua, että sinä näet hyveitä hänen virheissään. Vaan se oli totta, minulla on jotakin tunnollani."

"Mitä se olisi?"

"Sinä tiedät, että minä olin viimeinen, joka Kustaalle kirjoitin, ja kun kaikki kirjeet koteloon panin, niin luin isän kirjeestä muutamia rivejä, jotka minua suuresti kummastuttivat. Älä käsitä minua väärin', oli siinä, ikäänkuin mielisin esteitä tiellesi asettaa; minä toivon vain, että jättäisit rakkauden-ilmoituksesi siksi, kunnes takaisin tulet; minä toivon sitä yhtä paljon hänen kuin sinun tähtesi! Aivan siten oli siinä, minä luin sen kahdesti. Minun ei kenties olisi tullut sitä lukea, vaan minä satuin äkkiarvaamatta sen tekemään, eikä kirjeissä tavallisesti mitään salaisuuksia ole. Ken se lienee, jota Kustaa rakastaa? Ajatteleppa, että hän on sen niin hiljaisuudessa pitänyt, ett'emme me ole sitä vähintäkään aavistaneet! Kun vain saattaisin käsittää, ken se lienee! Näyttää melkein siltä, kuin jos se olisi alhaisempaa säätyä."

"Oh ei, ei suinkaan, miksikä niin?" keskeytti Anna, vastenmielisyydestä punastuen; "Kustaa ei saata halpaan ja sivistymättömään mieltyä. Sitä paitsi, Klaara, on väärin kertoa minulle sitä, joka selvällä tarkoituksella on meiltä salassa pidetty. Kenties oli niillä sanoilla joku toinen tarkoitus? Minä tahdon mielelläni uskoa, että Kustaa jo... Se huolettaa ja surettaa minua, vaan kaikissa tapauksissa olen toki vakuutettu, ett'ei hän kelvotonta valinnut ole."

"Kenkään ei voi siitä olla varmempi kuin minä, mutta hänen, valitsemansa saattaa kuitenkin..."

"Säästä minua, Klaara kulta! Kaiken tuon osaan ulkoa. Saattaahan se olla yksinkertainen ja köyhä, vaan kuitenkin oivallinen ihminen. Epäilemättä, vaan siinä tapauksessa se ei kuitenkaan. Kustaalle sovi. Vähäpätöisissä oloissa sielu helposti tulee turhamieliseksi, sanottakoon mitä tahansa, ja se, joka alati puutetta tuntee, on altis tulemaan kateelliseksi ja itsekkääksi; tiettyä on, että se on anteeksi suotava, minä en sitä tosin tuomitse, vaan se tekee ihmiset vähemmän rakastettaviksi."

"Sinulla on ihmeellinen kauhu köyhyyttä kohtaan, Anna."

"Ja sinulla merkillinen mieltymys siihen. Kun vain näet kurjuutta ja ryysyjä, niin sydämesi heti kääntyy sinne, etkä ajattele, kuinka usein kurjuus on omalla vaikutuksella syntynyt. Kun istut köyhäinhuoneelaisen sairasvuoteen ääressä, niin silloin vasta oikealla tuulella olet. Autan minäkin halusta, vaan mieluisemmin etäältä ja pyytämättä. Mutta sinä näytät oikein murheelliselta, Klaara kulta; jos olen sanonut jotakin, joka tekee mielesi karvaaksi, niin suo minulle anteeksi."

"Ainoastaan sinun tähtesi, Anna, on mieleni karvas, sangen karvas. En osaa lausua, mitä tunnen, luulen kuitenkin, että se on kärsimätöntä halua siihen, että sinä tulisit paremmaksi, että itse tulisin paremmaksi. Joskus tuskin jaksan kärsiä sitä; mutta äiti sanoo, että minun tulee vain olla levollinen, niin kaikki tulee hyväksi; vaan minä soisin -- sinä tietysti et minua käsitä -- olevani täältä tykkänään poissa, kunnes mullaksi muutun."

Anna kiirehti nopeasti sisaren luo, silitteli hyväillen hänen kutriaan, suuteli hänen poskeansa ja tarkasteli häntä hellästi ja levottomasti.

"Oi, rakas, siunattu lapsi kulta, sinä et saa tuollaisia ajatuksia pitää; sinun tulee olla iloinen elämälle ja antaa arvo sille, että meillä on kaikki hyvin. Nyt minä soitan sinulle vähän ja laulan pienen, hauskan laulun."

Klaara kuunteli tarkkaavaisena kaunista, soinnukasta ja tuntehikasta ääntä ja, ihaillen sekä iloiten tarkastellessaan sisarta, punastui häveten sitä, että hän oli niin rohkeasti ja soimaten puhunut hänelle, jota hän kuitenkin itseään etevämpänä piti.

"Hiljaa, Anna, varmaankin tulivat vaunut."

"Ken se lienee näin myöhään? Mitä nyt?"

Viimeiset sanat tulivat lausutuiksi osaksi palvelijalle, osaksi pienelle, turkkeihin kääritylle naiselle, joka heti palvelijan perästä ovesta sisälle tuli. Se oli sangen liikkuva ja ketterä pieni olento, punaverisin, mielinkielevin kasvonpiirtein ja terävin silmin, jotka tutkien kiitivät yli huoneen ja henkilöjen. Hän oli aivan innokas pääsemään puheihin ja esitteli itse itsensä:

"Rouva Klemme, ennen Kristiana Spag. Vahinko, ett'ei everstinna ole kotona; te ette kenties milloinkaan ole Kristiana Spagista puhuttavan kuulleet."

"Olemme kyllä", vastasi Klaara ystävällisesti, ojentaen pienelle rouvalle kätensä ja pyytäen häntä istumaan; "tehän hoiditte minun vanhempieni taloutta useita vuosia ja tulitte sitte erään prokuraattorin kanssa naimisiin; minä tiedän kaikkityyni. Niin ikävää, että äiti juuri matkusti pois."

"Niin, aivan ikävää! Minä olen ollut pari päivää lankoni luona, joka Suotaloa hallitsee; tiedättekö, missä Suotalo on -- vai ette tiedä? Tänä yönä matkustan kyytivaunuissa Köpenhaminaan, sillä minun pitää huomenaamulla aikaisin rautatielle päästä. Lankoni oli niin hyvä ja kyyditsi minut tänne omilla ajoneuvoillaan, kun hän kuuli, kuinka hartaasti minä teitä kaikkia halusin tavata. Kustaahan on meriupseeri, olen kuullut, ja te olette luonnollisesti Klaara. Kuinka äidinnäköinen te olette! Viimeksi, kun teidät näin, kannettiin teitä käsivarrella -- niin, kuinka aika toki kuluu. Tuo on kai, luulen ma, Anna."

Keltaisenruskeat silmät kiintyivät kummallisella katseella tuohon nuoreen tyttöön, kysyvällä, vakoilevalla katseella, joka Annaa suututti ja haittasi. Anna jatkoi kuitenkin soittamistaan, antamatta häiritä itseään, ja antoi sisaren puolestaan vastata. Rouva Klemme alkoi nyt riisua turkkejaan, laski pois kissannahkaisen käsipuuhkan ja samallaisen turkinkauluksen sekä näytti ikäänkuin odottavan, että hänelle tarjottaisiin jotakin-virvoketta.

"Ei mitään vaivaa minun tähteni", hän sanoi samassa, "kaikella muotoa, ei mitään vaivaa minun tähteni!"

"Ainoastaan pieni kuppi teetä", väitti hyvänsuopa Klaara, "se on silmänräpäyksessä valmis; niin kauan saattavat kyllä vaunut odottaa."

Ja hän riensi keveästi huoneesta, katattaakseen teepöytää. Pieni Klaara rukka!

Anna jatkoi soittamistaan; rouva Klemme nousi ja lähestyi häntä.

"Te soitatte erinomaisen hyvin", hän sanoi puoleksi tuttavallisella äänellä; "harvoin niin suuria luonnonlahjoja saa kuulla."

"Pyydän anteeksi!" vastasi Anna, nousten kiireesti ja sulkien pianon. Rouva Klemme käsitti heti tuossa anteeksipyynnössä olevan loukkauksen. Nuori tyttö ei siis ollut soittanut häntä huvittaakseen, vaan päinvastoin unohtanut hänen läsnäolonsa. Sama kummallinen katse tuli taas noihin keltaisen ruskeihin silmiin. Anna kohtasi sitä alussa pöyhkeällä ja kylmällä välinpitämättömyydellä, vaan kun se yhä jatkui, ja rouva Klemme lisäsi sen merkitystä vienolla päänpudistuksella ja hiljaisella: "hohhoh! jaa!" niin hän katsoi vihdoin sopivaksi kärsimättömällä äänellä huomauttaa:

"Te katsotte minua niin kiinteästi!"

"Teinkö niin? Saattoi olla. Minua oikein ilahduttaa, että teillä on niin hyvä olo, sillä hyvä olohan teillä on -- eikö totta?"

Hänen huulillaan, tätä sanoessaan, oli puoleksi ilkullinen, puoleksi säälivä hymyily. Anna tunsi selittämättömän väristyksen ja omituisen halun juosta tiehensä, vaan hän voitti sen heti. Mitä tarvitsi hänen välittää tuollaisesta, jokapäiväisestä pikku rouvasta, sitä vähemmän peljätä moista!

"Minulla on täydelleen hyvä olo", hän vastasi ja katsoi suoraan rouva Klemmen puoleksi kartteleviin silmiin. "Mutta teillä varmaankin on jotain sydämellänne; sanokaa se yhtä hyvin suoraan."

"En itse tähteni, Jumala varjelkoon, vaan elämässä on vastakohtia, jotka tunnollista ihmistä tuskallisesti liikuttavat. Minä puolittain toivoin, että te antaisitte minulle jotakin toimitettavaksi; teillä on tietysti runsaasti säästörahoja, ja Jumala tietää, että pieni apu olisi enemmän kuin hyvään tarpeesen; vaan se on seikka, joka luonnollisesti ei minua koske."

"Puhukaa selvemmin, minä en käsitä ainoatakaan sanaa."

"Minun on aivan vastahakoista murehduttaa teitä, rakas tyttöni, vaan toiselta puolen katson olevani velvollinen puhumaan. Toinen onnettomuus on toisen perään seurannut; ensinnä hän taittoi jalkansa, ja kun se oli jotakuinkin parantunut, jotta hän saattoi kainalosauvalla käydä, niin kaatui tuo kurja rahjus ja taittoi käsivartensa, Kehnotkin tyynynsä hänen on sairasvuoteestaan täytynyt myödä, ja lääkäri on luonnollisesti maksamatta. Hän, poloinen, ei surmikseen menisi köyhäinhuoneesen; mutta isäntä ei kauemmmin häntä maksutta pidä, joka on luonnollista, ja sinne hän siis kuitenkin joutuu, jos ei tauti hänestä ennemmin loppua tee. Ymmärtänettehän nyt, että minä sain monta ajatusta päähäni, kun näin teidät noin hienona ja iloisena, tietäissäni että hän poloinen makaa ilman hoivaa ja hoitoa hädässä ja kurjuudessa."

"Mutta, suuri, laupeas Jumala, kenestä te puhutte? Mitä koskee tuon olennon tila enemmän minuun kuin muihin?"

Rouva Klemme tuijotti kauhistuneena noita kelmeitä, tuskaisia kasvoja; hän katui nähtävästi, mitä oli sanonut, ja änkytti:

"Kukaties te ette tiedä siitä ollenkaan? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tienneen!"

"Minkä?" kysyi nuori tyttö kiivaasti. "Sanokaa, mikä se on, jota en tiedä!"

"Ei mitään, olkaa levossa, se oli erehdys, minä vakuutan sen."

Mutta nuori tyttö oli jo kuullut liian palion; hän astui aivan lähelle rouva Klemmeä ja käski hänen puhua.

"Jos olen everstin mieltä vastaan tehnyt, niin se ei ole ehdointahdoin tapahtunut. Taivas on todistajani, ett'en luullut sitä salaisuudeksi, tahi että ainakin kaikissa tapauksissa olitte saanut sen tietää ripille päästessänne, ja tahdoin siis toimittaa vähän apua isä raukallenne, joka..."

"Se ei ole totta", keskeytti hänet Anna, "te valehtelette, minä en usko teitä! Tulkaa heti isän luokse, minun oman, rakastetun isäni luokse, hän on sanova teille, että te valehtelette!"

Eversti nosti päänsä kummastuneena ja harmistuneena, kun ovi aukaistiin; mutta harmi siitä, että hän häirityksi tuli, haihtui silmänräpäyksessä, kun hän näki Annan astuvan sisälle kalmankalpeana, pientä, vastahakoista rouva Klemmeä käsiranteesta kiinni pitäen ja taluttaen isän luokse, juurikuin rikollista, joka on tuomittava.

"Hän väittää, ett'en minä ole sinua tyttäresi, vaan tiedänhän minä, että se on valhe! Sano hänelle, että se on valhe!"

Eversti katsoi nuorta tyttöä hellästi ja säälivästi; sitte hän tarttui hänen käteensä ja veti hänet luoksensa, ikäänkuin tahtoen suojella häntä koko maailmaa vastaan.

"Sinulla on samanlainen sija sydämessäni kuin Kustaalla ja Klaaralla, sen vannon Jumalan kautta!"

Sitte hän lausui vihaisella äänellä rouva Klemmeen päin kääntyneenä:

"Ken olette te, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enköhän ole noita kasvoja ennenkin nähnyt?"

"Monta kertaa, herra eversti; minä olen entinen Kristiana Spag ja olen palvellut teitä teidän mielihyväksenne, sen tiedän. Milloinkaan elämässäni en ole mitään pahaa vaikuttaa tahtonut, ja tulin aivan viattomasti tämän tehneeksi; minä luulin..."

"Oi, isäni, mikset sano hänelle, että se on valhe?"

Anna katsoi rukoillen everstiä, tuskasta vavisten, epätietoisena, mitä hänen tuli luulla. Tuo totinen mies oli syvästi liikutettuna ja puhui lempeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Oma, järkevä tyttöni, minun ylpeyteni ja iloni, pitäähän sinun olla levollinen ja malttavainen, eikö totta? Kaikki on kuin ennen, rakastammehan sinua aivan kuin omaa lastamme."

"Mutta en ole teidän oma lapsenne?"

"Et, vaan olet sen heti unohtava, samoin kuin me, sinun vanhempasi, sen unohtaneet olemme."

Anna seisoi hetkisen kuni rampaantuneena, sitte hän veti kätensä luoksensa ja astui pari askelta takaisin.

"Unohtava! En milloinkaan, milloinkaan! Kun veren siteillä olen köyhään, sairaasen, hyljättyyn vanhaan mieheen kiinnitettynä, niin paikkani on hänen luonansa. Kuinka saatatte puolustaa", hän lisäsi melkein uhaten, "että olette kasvattaneet minut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, lihallisen isäni kärsiessä nälkää! Kuinka saatatte puolustaa, että olette minulta hänen olemassa olonsakin salanneet ja varastaneet sen rakkauden, joka oikeastaan hänelle tulee!"

Eversti rypisti harmissaan kulmakarvojaan, noita odottamattomia soimauksia kuullessansa, mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä, ja hänen äänensä oli vielä yhä sääliväinen, kun hän sanoi: