Part 7

"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."

"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."

"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."

"Hiljaa, setä, hiljaa!"

Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.

"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. -- Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"

"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"

Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"

Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!

"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."

"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett'ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."

"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! -- Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."

"Enemmän?"

"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde -- mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää -- sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. -- Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"

Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.

"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. -- No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"

"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! -- Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista --"

"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä. Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu päällekirjoituksella 'kadonnut'. -- Jos sinä, Juliani, olisit ollut oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun, niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän ei tule sinutta toimeen."

"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"

Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna, niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri, yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä vanha pumppukin, -- kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti, sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!

Biina neitsyt.

"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut", sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.

"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä lykkäävä ukko sanoi?"

"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"

"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti, kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"

"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"

"Aivan hyvästi! Mitä näet?"

"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia, asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu; sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."

"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä; he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa, vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"

"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"

"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle taikka vasemmalle?"

"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett'ei se tapahtuisi. Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein somilta."

"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta, joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."

"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa, likaista kakaraa suudella."

"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä. Pidäthän sinä kirkkomaasta -- menemmekö sinne?"

"Pysähdy hiukkasen, serkku, -- oikein muhkea riippusaarni, ja kas, kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"

"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin, ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"

"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"

"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä, kun et tunne häntä."

"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen, niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun ääntä?"

"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."

"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen, tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"

Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.

"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät ovat juuri vast'ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa? Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."

"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt, kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta. Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"

Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.

Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan, joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan -- tuommoisena hän näytti henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita taideteoksia.

"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän -- suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus -- "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."

"Vaimojen päivä?" kysyin minä.

"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."

"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"

"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"

"Yhdeksänkolmatta."

"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok'ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett'ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett'ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."

"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."

"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen, Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."

Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.

Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle, kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.

"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten. Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan ponnisteleminen ei auta mihinkään."

Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä; minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan ja sanoi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö, kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa saattaa tehdä ihmeitä."

Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo. Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui, kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä vakuutusta Jumalan rakkaudesta.

Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte, vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.

Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.

Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni; mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.