Part 6

Herra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus kyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja Tiinan hätäytynyt puolustus:

"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!"

"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä tillitä nyt, siitä kai lähtee apua!"

Sellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia rauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett'ei Lassin täytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse milloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas askareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi olisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen, kuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien peseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan päässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin kuului pian roiskis, räiskis.

Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen; mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?

"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"

"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.

"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla. "Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla: "Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."

Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän malttui toki pian.

"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä iloista iltaa."

Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.

"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"

"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."

"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille. -- Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."

"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska olla."

"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."

Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:

"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; -- mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."

"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."

Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett'ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:

"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."

"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett'en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."

"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! -- Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.

"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"

"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."

"Mutta kohtalo on ollut kova?"

"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. -- Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"

"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"

"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."

"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett'ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."

"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."

"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"

"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."

"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! -- Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."

Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.

"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire. Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."

"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"

Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:

"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."

"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! -- Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"

"En!"

Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.

Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.

Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett'ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.

"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin, voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia; nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"

Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan, jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana toisen kuoren sisälle.

"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai luuletteko, ett'ei se hänelle tuskaa tuota?"

"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."

Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus; toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja loukattu mahtavuus.

"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."

Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.

"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa valtaan, hän itki.

Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi? Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!

"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla päättäväisyydellä.

Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.

"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut, en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa, mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua, sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. -- Luuletko, Julia, minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi. Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa, niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi; me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta en jaksa; sitä en jaksa, Julia."

"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. -- Jumala siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"

"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."

"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän -- hänen ja sinun -- välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden, antaa myöten sekä palata hänen luoksensa -- kukaties hän sitte toki lopullisesti taipuisi!"

"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen mielensä taipuu. -- Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon, että Herra suo minulle aikaisen haudan."

"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen, taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä, jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä, eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan; mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! -- Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"

"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"

"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa -- se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu -- yhtyisit uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat suuren kuorman sielultani."

"En, en, minä vannon!"

Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa. Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.

"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä luulin teidän nukkuneen."

"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"

"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on joka päivä häntä tuskastuttava. -- Nyt minun täytyy mennä; minä tulen heti takaisin."

"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett'ei kuolemakaan tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."

"Älkää puhuko niin jumalattomasti! -- Jos olisin suostunut rupeamaan Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä säästää. -- Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"

"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi ylipuhutuksi."

"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen tuskin, kosk'en minä saa häntä taipumaan --"

"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."

Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin, joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:

"Herrani, mitä minusta tahdotte?"

"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. -- Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"

"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin? Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."

"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. -- Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. -- Julia neiti, nyt saatte tulla!"

Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.

"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"

Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:

"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."

"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."

"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, -- kukaties?, -- Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."

"Niin on."

"Mutta hän on myöskin armollinen."

"Äärettömän armollinen."

"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän murheen jälkeen?"

"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett'en antanut myöten."

"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin myöten-antavaisuus toiselle. -- Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään teidän täytyy siitä päästä."

"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi sydäntäni."

"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"

"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani maksamaan."

"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen, joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä ensi kerran vuoteelta nousen."

Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.

Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.

Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.