Part 5

"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta nukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään. Eikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika siellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!"

"Tuli on irti kaupungissa, paras setä; katso kuinka punainen taivas on! Ole levollinen, pikku Camilla, ei se ole täällä, se on kaupungissa."

Vanha herra kiirehti ulos, ja pian seisoivat kaikki tiellä katsomassa peljättäviä liekkejä, jotka nousivat ja laskeusivat, muuttivat paikkaa ja levisivät, kellonlyöntien kumeasti ja kammottavasti kumahdellessa. Vaikka kaupunkiin oli yli neljänneksen peninkulmaa, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin tuli olisi ihan naapuritalossa ollut, ja punainen valo väikkyi kaikkein peljästyneillä kasvoilla. Palvelustyttö, pieni Tiina, oli muiden joukkoon yhtynyt; hän seisoi siinä suuri esiliina pään yli ja värisi kuin haavan lehti. Mitä Lassiin tulee, niin hänen kasvoissaan kuvastui melkein vastustamaton halu saada olla muassa, ja hänen ilonsa oli siis suuri, kun hänen isäntänsä huudahti:

"Tätä en kestä! Moista saaliinhimoista hirviötä! Minun täytyy mennä sitä vastaan taistelemaan. Vanha mies ja poika saattavat myöskin ehkä jotain hyödyllistä tehdä. Kiirehdi, Lassi! Tahi kenties oletkin arkalasta kotoisin?"

Sanat eivät saata olla niin paljon "sanovaiset" kuin se uhallinen, vaaraa halveksiva liike, jolla Lassi heitti päätänsä taaksepäin.

"Mutta, setä hyvä, tie on niin liukas ja ilma niin kylmä; muista luuvaloasi!"

"Ja me olemme puolikuolleiksi peljästynnet, jott'emme; uskalla olla yksin täällä, isä!"

"Mutta tulla poltetuksi huoneessasi, sitä kai et peljästyisi? Kas niin, ei mitään naisten loruja nyt! Tule muassa, poika!"

"Mutta sinä unohdat kalottisi, setä, ja tässä on sinun karvainen lakkisi sekä sauvasi, ja nämät mustat tallukat täytyy sulla saapasten päällä olla; senlaisten kanssa ei niin helposti luiskahda."

Julia -- sinä silmänräpäyksenä, jona hänen setänsä nosti jalkaa, polkemalla vahvistaakseen, ett'ei nuo mustat tallukat milloinkaan hänen jalkaansa tulisi -- veti ketterästi toisen niistä hänen jalkaansa, jonka jälkeen setä hyvänsävyisesti antoi toisenkin jalkaansa vetää.

Kun provessoria ja Lassia ei enää voinut nähdä, niin tytöt palasivat sisälle. Julia sytytti lampun, Camillan taukoamatta tulta tarkastaessa. Kauan ei viipynyt, ennenkuin pieni Tiina aukaisi oven. Hän oli vaalea kuin ruumis ja itki sekä valitti.

"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni sisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja minun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten tallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet tappaa. -- Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!"

"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat menneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!"

"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!" -- ja pieni Tiina väänteli epätoivoisena käsiään.

"Katso häntä, Camilla!" kuiskasi Julia. "Voi, hän on todellakin heikko turva. -- Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk'et muuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole sielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä usko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu huivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin varovasti!"

Tiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua hän kiirehti kaupunkia kohden.

"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin olla."

"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi ja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan kakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi yksin olla, niin tule muassa!"

Julia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian seisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.

Nyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello vongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle lumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin peljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti toisiaan.

"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!"

"Jos meillä vain olisi isä kotona! Jumala suokoon, että tämä ikävä, kauhea ilta kuluisi! Minusta tuntuu, ikäänhuin jotakin hirveätä olisi tulossa."

Yhä kiihtymistään kiihtyi tulipalo ja levitti kauhua kaikkialle, mihin sen saattoi nähdä. Noin puolen peninkulmaa siitä rakennuksesta, jonka asukasten kanssa olemme tutustuneet, oli saman maantien varrella vanha ravintola, jossa suuri levottomuus ja sekasorto vallitsi, kun vanha paloruisku piti vedettämän esiin säilöpaikastaan ja lähetettämän taisteluun.

Ruumiikas isäntä seisoi kädet sivuilla; kaikki piiat, rengit ja pojat olivat kokoontuneina pihalle, eikä kenkään pitänyt pienintäkään huolta vieraasta, joka kylmässä huoneessa edestakaisin asteli. Huoneen akkunat olivat jäässä, ja kurja, savuava talikynttilän kulu valaisi sitä vain niukasti.

Tuo vieras oli vielä voimakas, vanha mies, jolla olivat harmaat hiukset ja parta sekä pöyhkeä ryhti. Hänen pukunsa oli halvempi-arvoisesta kankaasta sekä vanhanaikaista kuosia. Tuuheat kulmakarvat olivat taajasti yhteenvedetyt, ja koko hänen katsannostansa kuvastui viha ja suuttumus. Oikeassa kädessä hän piti kokoonpuristettua kirjettä, jonka hän kuitenkin äkisti repi palasiksi ja tallasi niitä.

"Matkusta sinä, poika! Kauas saat matkustaa ja kauan, ennenkuin minä myöten-annan -- en milloinkaan!"

Tuon vihanpurkauksen perästä hän taas jatkoi kiivasta käyntiään, huomaamatta tulipaloa ja hälinää tahi ainakin huolimatta niistä. Hyväntahtoinen ääni porstuassa veti toki puoleensa hänen huomionsa; se oli arvattavasti emännän ääni.

"Rakas Anna Liisa", sanoi hän, "koeta nyt malttaa sen verran, että voit mennä noutamaan olutpulloa, jota tuo tuolla sisällä pyysi!"

Vanha herra otti askelen takaperin, ja hänen huulensa vetäytyivät ilkulliseen hymyyn.

"Tuo tuolla sisällä", hän toisti, "se tarkoittaa minua muka! Niin, niin, ei ole haitaksi kulkea joskus maailmalla, lainaamatta loistoansa uljasrotuisista hevosista, tupsuista ja palvelijaparvesta. -- Tuo korkeasti ylistetty, kunnioitusta herättävä ulkoasu se on, joka kaikkialla vaikutuksen tekee, ha-ha-ha! Korkeintaan luullaan minua vanhaksi alaupseeriksi. Ja kuitenkin minä kyllä saisin teidät juoksemaan, jos tahtoisin; mutta minä halveksin sellaista. Hän löi rintaansa, jossa tuo salaperäinen mahti luultavasti makasi."

Kun hän hetkisen oli odottanut olutta, jonka tuomiseen Anna Liisa ei varmaankaan ollut tarpeeksi mielenmalttia saanut, niin hän kadotti kokonaan sen rahtusenkin kärsivällisyyttä, joka hänen osakseen oli sallittu, ja jätti kovasti kiukuissaan huoneen, otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.

Tie oli liukas, ja hevonen pelkäsi punaisia liekkejä; mutta sen herra ei säästänyt sitä, vaan kannusti sitä yhä rivakkaankaan juoksuun. Vähän väliä puhkesi hänen sisässään riehuva kapina yhteen ja toiseen huudahdukseen:

"Itsekkäisyys, itsekkäisyys, sinä se olet, joka hallitset, sinä, sinä yksin! Kas, nyt juoksee kansa kaikkialta auttamaan ja pelastamaan, miten sanotaan; mutta kuinka usein riennetään vain ryöstämään sitä, jonka liekit ovat säästäneet. -- Uhkamielinen, ilkeä poika! Mutta ole varuillasi, minä olen raudasta! Minä en usko missään olevan hyvää; kaikkialla itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä; mairittelua hyvän työn edellä, kiittämättömyyttä jälkeenpäin. Mitään hyvää ei ole minussakaan, ja miksikä sitä olisikaan? Kenkään ei ole mitään uhrauksia minun tähteni tehnyt enkä minä kenenkään tähden; se lyö yhteen; itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä!"

Hän veti ohjista ja ajoi nelistä, synkkämielisenä, yhtä vääränä itseänsä kuin muitakin kohtaan.

"Uskoisinko", hän jatkoi, ottamatta vaaria hevosen kompastumisesta, "että korkeampi olento johtaa asiain menoa, huolii siitä, mitä me matoset toimimme; en, en, en, sitte ei kävisi siten kuin käy; sokea sattuma hallitsee, se ainoastaan! Eteenpäin, eläin, eteenpäin!"

Mutta hevonen ei tahtonut eteenpäin; se peräytyi siltä peilikirkkaalta jäätiköltä, joka pumpulta antautui provessorin huonetta päin. Kuun valo, tulipalo ja valo akkunasta, jonka ääressä tytöt seisoivat, teki seudun kirkkaaksi kuni keskellä päivää.

"Sokea sattuma, se ainoastaan! Eteenpäin! Minä en anna myöten!"

Nämät sanat olivat tuskin ratsastajan huulilta tulleet, ennenkuin hän makasi kivimuuria vastaan heitettynä, ja vapautunut hevonen, omasta rohkeudestaan peljästyneenä, nelisti takaisin.

Julia ja Camilla kiirehtivät ulos ja onnistuivat yhdistetyin yrityksin nostaa vieraan ylös. Hän tunsi tuimia tuskia käsivarressa ja päässä; toiselle jalalleen hän ei voinut nojata, ja ainoastaan suurella vaivalla hän, molempien tyttöjen johtamana, saattoi huoneesen hoiperrella. Siellä hän nyt virui sohvalla eikä voinut, vaikka hänellä olikin luja tahto ja suuri itsensä hillitsemisen voima, tuskanhuudahdusta estää.

"Minä en voi sitä auttaa, nuoret neitini: minun on pakko tehdä teille se haitta, että kuolen täällä."

"Voi, ei, Jumalan avulla, ei! Kun meillä vain ei olisi niin pitkää matkaa tohtorin luokse."

"Jos Tiina olisi kotiin jäänyt, Julia, niin hän olisi nyt voinut tohtorin noutaa."

"Sinä olet aivan oikeassa; se on minun vikani, ja sen vuoksi minä itse tahdon tohtorin noutaa."

"Sinä? Mistään hinnasta maailmassa en tohdi olla yksinäni täällä."

Vieno puna levisi Julian kasvoille, ja hän sanoi päättävästi:

"Jompikumpi kahdesta, serkku: toisen täytyy jäädä, toisen lähteä; sinä saatat valita!"

"Se ei tapahdu; minä en voi sallia kummankaan teistä lähtevän. Minusta loppua tekemään ei mitään lääkäriä tarvita; minä kyllä sitä ilmankin kuolen."

"Kosk'ei sitä saata välttää", sanoi Camilla, puoleksi itkien, "niin mene sitte; mutta sitä saat katua sinä Julia, jos minä menehdyn kaikkein näiden hirmujen tähden."

"Sinä et menehdy, oma pikku Camillani; suo anteeksi, jos olin ylen innokas! Ole nyt niin levollinen kuin voit, ja te, herrani, luottakaa siihen, että minä kiiruhdan."

"Ja te aiotte todellakin tohtia lähteä ulos ihmisistä tyhjälle, liukkaalle tielle, kylmänä, pimeänä yösydännä, vanhan, oudon miehen tähden?"

"Tämä lämmin päällysvaate suojelee minut kylmää ja sauva liukastumista vastaan; kun Turvani on seurassani, niin en ole yksinäni, eikä ulkona pimeä ole, ei, sen pahempi! vaan varsin valoisa, aivan liiaksi valoisa."

"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!"

"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa hetkinen!"

Hän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia tyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle herralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa, sievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta, tarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. "Mutta, lapsi, ettekö pelkää?"

"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus karkoittaa toisen."

Julia otti käteensä jykevän pahkurasauvan -- jonkalaatuisia aseita tässä talossa näytti olevan yltäkyllä -- veti päällysvaatteen tiukasti ympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi ja lähti.

Kläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä, etujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata. Camilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta äänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että tuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan kahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras rupesi puhelemaan.

"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän siitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee siellä yksinään!" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: "Jumala häntä varjelkoon" -- vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.

"Hän ei pelkää", sanoi Camilla; "hän ei ole sellainen kuin muut."

"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! -- Mutta missä minä oikeastaan olen? Kenen luona?"

"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina, vaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä aina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta jäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää pensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä."

"Entä se toinen nuori tyttö?"

"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin oma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä vaatteissa."

"Hänellä on siis omaisuutta?"

"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria."

Pitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.

Camilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan vieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä ja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa kuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen turvaa toisessa huoneessa -- hän ei millään ehdolla olisi tohtinut yksinään kuolleen kanssa olla --, niin sairas käänsi päätään ja kysyi raukeasti, oliko tohtori tullut.

"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä. Ettekö tahdo vähän vettä juoda?"

Värisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä itseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa lähestyä vierasta.

Vihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja häntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.

"Kas vain, minua iloittaa", huudahti sairas vilkkaasti, "että olette loukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana teidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. -- Hyvää iltaa, herra tohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan laastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena; onnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos."

Lääkäri kuunteli kummastuneena näitä sanoja ja alkoi sitte vikoja tutkia. Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän selitti, että haava päässä oli vähäpätöinen, että oikea käsivarsi ja kalvosin oli murtunut, että vasen jalka oli pahasti nyrjähtynyt, ja että muuttaminen olisi suurimmassa määrässä tuskia tuottava sekä epäilemättä tuottaisi vahingollisia seurauksia.

"Eikö kävisi päinsä, että hän saisi jäädä tänne?" kysyi lääkäri.

Vieras silmäili tyttöjä, jotka taas silmäilivät toisiaan. "Se ei luonnollisesti voi käydä päinsä", sanoi vieras. "Se voi ja sen pitää käydä päinsä. -- Jos sinä, Camilla, vain tahdot antaa minulle sijan sohvallasi, niin minun huoneeni on teidän käytettävänänne; minä vain laitan sen vähän järjestykseen, niin te saatte muuttaa sinne viiden minuutin kuluttua."

Lääkäri ja molemmat serkut kantoivat hetkisen perästä sairaan sievään, pieneen huoneesen, jossa pehmoinen vuode tarjosi hänelle ainoan ajateltavan virvoituksen. Unen ja voimattomuuden välinen tila valtasi hänet nyt, ja vasta usean tunnin kuluttua hän heräsi tajuunsa sekä kuuli meluavia ääniä viereisestä huoneesta.

"Kun kissa on poissa, niin rotat tanssivat pöydällä", huusi vihainen ääni; "mutta ulos hänen pitää mennä, vaikka minun itse täytyisi hänet maantielle heittää. Moista historiaa en ole milloinkaan kuullut! Niin, mepä olemme rikasta väkeä, pohatoita, käyttäydymme kuin miljoonain omistajat, ei edes oma perhelääkärimmekään ole kylliksi hyvä, kallein kaupungissa pitää noutaa. Ukko on luonnollisesti köyhä kuin rotta, ja minä saan maksaa kaikki; mutta sitä minä en tee, en killinkiäkään maksa!"

"Nyt minä saan luvan puhua, setä hyvä", kuinka ihmeellisen lempeältä, melkein veitikkamaiselta kuului tämä ääni tuon vihan kosken kuohumisen perästä. "Minä kävin meidän lääkärimme luona; vaan kun en tavannut häntä, niin otin toisen, sillä luonnollisesti tarvittiin apua heti. Mahdollisesti jaksaa vanha herra itse maksaa; jos hän ei jaksa maksaa, niin Jumala olkoon ylistetty ja kiitetty, kun Hän sallei hänen kristillisten ihmisten käsiin joutua. -- Lääkkeet ja lääkärin maksan minä."

"Sinä! Sitte et tälläkään erällä saa mitään kelloa, pieni hupsu."

Tuosta keskeytyksestä huolimatta jatkoi Julia:

"Kun sinä, setä kulta, olit poissa, niin minä luulin sen olevan sinun tahtosi, että tekisimme sinun periaatteidesi mukaan, ja juuri niin olemme nyt tehneet. Minä en milloinkaan olisi tohtinut sinun rehellisiin silmiisi katsoa, jos olisimme toisin tehneet. Tule katsomaan oven raosta, setä, kuinka kelmeänä hän siellä makaa; hän nukkuu, raukka! -- Jumalan kiitos, että tuli on sammutettu, ja että rakas setä on taas kotona; ja sinä pelastit yhden ihmishengen! Jumala siunatkoon sinua; minä olen oikein ylpeä. Tässä ovat yönuttusi ja tohvelisi sekä oiva lasi viiniä lämmittämään urosrintaasi; mutta ensinnä sinun täytyy suudella minua ja sanoa, ettet ole vihoissasi."

Mies sängyssä kuuli joka sanan, ja tuntui juuri kuin jotakin kovaa hänen sisässään olisi sulanut, ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Provessorin kiivaus häntä tosin vähän alussa peloitti; mutta hän arvasi pian, että se oli enemmän meluava kuin vaarallinen, enemmän jyrisevä ukkonen kuin hävittävä salama. Mitä enemmän tyttö puhui, sitä enemmän sedän viha lauhtui murinaan, joka heikkenemistään heikkeni ja vihdoin loppui isälliseen syleilyyn.

Oli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat rauhassa urostöidensä jälkeen -- Lassi oli pelastanut erään vanhan rouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta -- niiden kauhujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä valvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja näytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.

"Haluatteko mitään?" kysyi Julia.

"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. -- Katsokaa, rakas, nuori neitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun..."

"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei sanakaan siitä! -- Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte surkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat rakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne mukaan."

"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei ole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!" kertoi hän jonkinlaisella katkeruudella; "minulla ei ole ketään, jotka ovat minulle rakkaat."

Julia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän asetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi hänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.

"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?" kysyi sairas äkisti ja kiivaasti; "te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani käsiinsä!"

"Minä aukaisen kaapin, -- nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on riippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä nimitän teitä, herrani."

"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte."

Tyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli niin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi ylös ja huudahti: "Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!"

Varsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän aamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden ruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu sävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin pauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.

"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se on Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan."

Viipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja muistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja tuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.

Oliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä lähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan pienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa ääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa, omaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan lämpöiseksi sydämestä.

"Mikä onni", hän ajatteli, "jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen lapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän luultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin."

Ja herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume päiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja hän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita ympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.

Herra Steenillä -- sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi -- oli sydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas piilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian keksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se sairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä noista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien sataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti rankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja hengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht'aikaa.

Pikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita kyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt, ettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten kohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi kuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua vihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin poistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin levollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet malttumaan ja rauhoittumaan.

Herra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta, eikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen kädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät; jokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä; hän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan. Jotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa läsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä yksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin ahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli havaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa; mutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän, ja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.

Herra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja suhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus saattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin sekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa vakuutustaan.

"Nyt annatte minulle voiton, nuori neitini?"

"Sen teen; vaan minua ei ole täydelleen kumottu, minä toivoisin, että joku paremmin ajaisi asiaa minun puolestani."

"Voitto on siis kuitenkin minun?"

"Niin, voitto minusta."

"Minä siis mielin tehdä tunnustuksen", sanoi herra Steen hymyillen. "Minun kylmät, järkiperäiset muistutukseni eivät, vaikk'ette niitä saata kumota, ollenkaan tunkeudu teidän sieluunne, vaan teidän tunteidenne purkaukset -- jos niitä niin saan nimittää -- vähitellen tunkeutuvat yksin kiveenkin. -- Usein pitkän elämäni ajalla olen ollut oikein kyllästyneenä ja tuskastuneena niihin suhteihin, joihin aika, tapa ja sattumus minut on saattanut ja olen toivonut saavani alottaa elämäni uudelleen, oppia tuntemaan uusia ihmisiä, kokoomaan uusia kokemuksia. Tämä toivo on nyt totisesti toteutunut; minä olen täällä alkanut elämän uuden osan, niin ihmeellisen, että se minusta on melkein kuin uni."