Part 4

"Korkein arvolause, hurraa!" oli koko sen sisältö.

"Niin kauas tulimme siis", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. "Herra Jumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran vastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!"

Nils oli kotiin tullessaan taas toisellainen -- Knutista hän oli joka kerralla toisellainen -- ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön kasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan hieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta, suun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli varteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut Nielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett'ei hän milloinkaan ollut hänen vertaistaan nähnyt.

"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?" kysyi hän, lyöden häntä olalle.

"Kiitos kysymästä!"

Nils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä vielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.

"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju"

Tuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä päivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.

Kun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä; Knut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen edessään.

"Uh, tuota viinaa!" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.

Knut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran närkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli aivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän oli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä tuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus näytti tarvitsevan vasituisen luennon.

Hän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet paisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon pienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?

"Usko minua, se vie häviöön", pitkitti Nils, "se johtaa askel askelelta välttämättömään..." Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki löi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:

"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!"

Nils otti askelen takaperin.

Oliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa: "niin, valitettavasti." Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä oli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti hattunsa, nyökkäsi ja lähti.

Se oli liian paljon! -- ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli olevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin juomain seuraus. -- Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän muistelikin tuota hetkeä.

Heidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut; poika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.

"Ennenkuin matkustan", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua, "tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva minulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin sinun hyväksesi tehdä."

"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! -- minä en tarvitse sitä."

"Hyvästi!"

Hän ei sanonut "isä", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän ojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.

Knut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat tuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja ahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta, kellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän eli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni lapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo kiittämätön poika, kokonaan toinen.

Vuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri ruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä katsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä ja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena. Hän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta, mielihyvällä pani merkitäkseen.

Tervehtäisikö hän häntä? -- Tunti tunnin perästä kului, lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.

"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?"

"Hyvin vain... No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle."

"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun -- olihan hän minun paras ystäväni ja hyväntekijäni."

Tuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se olisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen pojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon -- siitäkin oli hän tietämättömyydessä pidetty.

"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni", hän pani tuolle sanalle painon, "minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä apua."

Käsi läheni taskua.

"Soh! -- Sinä tunnet minua varsin vähän. -- Minulla on, mitä tarvitsen."

Nils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä", ja kiirehti vakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä kokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli, juoksi pitkin hänen poskeaan.

"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!"

Siitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului toki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää; mutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa ajatusten kanssa.

Oliko kaikki lopussa? -- ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton odotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi saattanut toivoksi nimittää.

Päivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin, hän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen päänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli huolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.

"Toipuikohan lapsi", ajatteli hän, "ainakin toivon sitä. -- Tahtoisin mielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. -- Jos veisin itse rahan takaisin, -- minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen -- tämä on liian suuri raha postissa lähettää: -- kenties silloin saisin nähdä lapsen. -- Jumalan nimeen siis!"

Knut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja tyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään tehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen syötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. "Minä en tarvitse rahaa", kirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian pitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä saavuttaisivat hänet.

Helppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan ryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen hänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen, Knutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! -- vaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan tuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia ristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut Nils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan siitä ei lukua, -- ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen vallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen valkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: "Herra Jumala, jos lapsi?"

Portinvartijan vaimo tuli samassa ulos.

"Tahdotteko ketä puhutella?" kysyi hän hyväntahtoisesti.

"Ollaanko Knutsenilla kotona?"

"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa kaupungissa, jos sinne aiotte."

Sinne hän ei aikonut. "Vai rannalla", -- hän viipyi silmänräpäyksen -- "elääkö lapsi?"

"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut."

Knut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime kerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän täynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi puotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni sydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen kuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin, oli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan, sellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti koskettaakkaan. -- Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista kokemuksistaan, -- no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa yhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella hänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!

Kuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat häihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein ihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti käytetyt, vaunut vierivät ohitse.

Entä sitte tie polttavassa auringonpaahteessa! Pienissä vaunuissa ajava teurastaja neuvoi häntä; tien oikealle puolelle, kappaleen matkaa sisälle, hän ei saattanut erehtyä ollenkaan. -- Siinä sen siis täytyi olla.

Ruohokentät olivat kuni samettia, kaikkialla kukkivia ruusupensaita, pienen sievän huoneen melkein kätkivät ruusut, jotka verandan yli tiheissä ryhmissä riippuivat.

Oven ulkopuolella oli puutarha-nojatuoleja, eräälle niistä oli olkihattu heitettynä; olikohan se pojan hattu? -- Hänet valtasi kummallinen ahdistuksen tunne; hän oli tähän asti toiminut mieleenjuohtumisen mukaan, nyt se näytti juurikuin pettävän hänet; eikö hänen olisi ollut parasta pysyä kotona?

"Mitä tahdotte täällä?" kysyi nuori tyttö, joka tuli ulos huoneesta, hyvin puettuna ja valkoinen esiliina edessä. "Onko mies kotona?"

"Mies!" tyttö tarkasti hymyillen puhujaa, "herraako te tarkoitatte? -- ei, hän ei ole kotona."

"Kenties minä voisin..." -- se oli pehmeä, sydämmellinen ääni, joka puhui; Knut Nielsen kääntyi ääntä kohden, ja, kas, huvihuoneessa, suoraan hänen edessään, seisoi nuori ja kaunis vaimo, lapsi käsivarrella. Hän oli valkeissa vaatteissa, yksi ainoa ruusu ruskeissa palmikoissa. Lapsi oli niinikään valkoisessa puvussa, se kurotti pieniä pyyleviä käsivarsiaan ja huusi ilosta; päivän säteitä lankesi kiharaiseen tukkaan, jossa oli rengas renkaan vieressä puhdasta kultaa; suuret, tummansiniset silmät katselivat niin vakavina vierasta.

"Mieheni ei ole kotona", kuului taas, "vaan kenties minä voisin -- onko mitään, jota haluatte?"

Knut Nielsen tuijotti mykkänä puhujaan -- vai se oli pojan vaimo, pojan lapsi!

"Kiitoksia", sanoi hän vihdoin, "saisinko -- minullakin oli kerran tuollainen pienonen, siitä on nyt pitkä aika -- saisinko pitää häntä?" ja hän kurotti käsivarsiaan. Kylläpä se oli kummallinen pyyntö, vaan tuo nuori äiti piti hyvin luonnollisena, että kukin mielellään tahtoi p pitää hänen aarrettansa. Hän tarkasti silmänräpäyksen Knutia ja antoi sitte luottavaisesti hänelle lapsen.

"Hän ei ole arka vanhoille, vai oletko, Harald? -- ei, kas, hän oikein kurottaa itseänsä teitä kohden, kentiesi luulet, että se on isoisä?"

Pikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä kohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti oli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti ylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut Nielsen oli aivan sanatonna. "Luuletko, että se on isoisä?" kuului sekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista olentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen näköisensä! -- ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti havaitsi sen ja tarttui lapseensa.

"Kas niin, hellitä nyt kauniisti", sanoi hän, irroittaen varovasti pehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni, "anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. -- Mitä se nyt oli, jota minun piti miehelleni sanoman?"

Knut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.

"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. -- Ja, niin, Jumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden."

Pitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän katsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella Nilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja kaunis kuin ruhtinatar! -- ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän tunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen oli mentävä kotiin.

Pienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse. Tomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös, eivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.

"Kuinka se pieni veijari jaksaa?" huusi Nils iloisesti, vaimoansa syleillen, "nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä hänen kanssansa leikkisin! -- Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa on täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin vakavan näköinen, rakas ystävä."

"Täällä kävi omituinen mies, Nils!"

"Dyrehavsbacken'in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan kai hänelle jotain?"

"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja säädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte; hänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun elän, en sitä katsetta unohda."

"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan antaa?"

"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta, vaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden", sanoi hän.

"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! -- vai kirje, kerjuukirje tietysti. -- Ole huoleti" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi soimaavaan katseesen, "hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät mielellään kiellä, ja minä olen iloinen."

Nuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils kirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. "Minä en tarvitse rahaa", luki hän.

"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!" Aamiainen oli huvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta virtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli väsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella, tuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät tyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: "hänellä on hyvä isä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin hyvä poika!" Sanat "isä" ja "poika" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni kelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!

Vihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin ja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta Maria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni alas puutarhaan.

"Nils, sinä et ole terve?"

"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti."

Miten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? -- Vaimo empi hieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi hiljaa ja lempeästi:

"Olenhan sinun vaimosi, Nils!"

Nils likisti vaimoaan hellästi.

"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä sanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun omantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt --: nyt on ikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!"

Vaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki yhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.

"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni", jatkoi mies, "olen myöskin kertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en milloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit hänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi."

"Voi, Nils, hänkö se oli?" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen. "Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja väsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!"

"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; -- kuuntele levollisesti minua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan hyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän hylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald sairastui, muistathan, niin tunsin, ett'en ollut riittävästi tehnyt; minä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin hänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin itsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin jos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. -- Tiedätkö, mitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en tarvitse rahaa', kirjoittaa hän."

"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme sylissään! -- Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin! Mitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?"

Hänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin tavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.

"Se oli meidän molempain vikamme! -- oi, miten vaikeaa on tunnustaa itse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta tuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla -- mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren rakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään ollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta, hirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista."

"Entä ennen sitä aikaa?"

Aina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä kauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä päiviä muistellut.

"Niin, sinä aikana -- ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa -- silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin sängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin iloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan; kauniimman huoneen määräsin hänelle. -- Minä olen unohtanut, tykkänään unohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!"

"Minä häpeän itseäni", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna; "aivan anteeksi antamatonta on, ett'en ole puhunut sinulle hänestä tahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan itselleen saanut. -- Maria, mikä sinun ajatuksesi on?"

"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme seiso isäsi haudan partaalla."

"Ja mitä on minun nyt tekeminen? -- Mikä on sinun mielipiteesi?"

"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä sinulle, mitä meidän on tekeminen."

Oli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät pienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla olevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten tavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen rauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen ajatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:

"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. -- Jos hänellä on syytä, niin pyyhi se pois, -- Herra, johda hänet tykösi!"

Alhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään niitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?

Ovi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta hehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava mies, joka läheni paljastetuin päin.

"Isäni!" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos se olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, "minä olen syntiä tehnyt Jumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun --"

Hän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla, ja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän puettiin parhaisin vaatteihin.

Leikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä, hänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!

Vaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa heitä vastaanottamassa.

"Anna meille anteeksi, isä!" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.

Sisässä sängyllä -- siniruutuisella pummulipeitolla -- makasi pikku Harald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!

"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut, hän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.

Vanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan se siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää saattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! "Minä olen tuon tahi tuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan", kuului yhä -- niin mitä saattoi hän tehdä?

Ja ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin hyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei tahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.

Kauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat seinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä seisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin talvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä tarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja myllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen ympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.

Mutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu viivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään sekä sanoi vanhaan tapaansa:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!"

Sokea sattuma.

Oli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti valkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle pumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven nenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen jääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle muodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään rakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.

Siinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti räiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain säännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka sohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa yksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi nuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo lankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle muodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän oli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän oli hereillä ja syvissä mietteissä.

Suuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen polvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos olisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun ei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön hentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa, säännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa muodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota toki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä oli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt oikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita kuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja järeäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä sisälle.

"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!"

"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!" kuului pikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. "Tulkaa, neiti, ulos, niin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä, kuulkaa vain!"

Kylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn kiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena silmiään ja murisi: