Part 3

"Suonettehan anteeksi sen, mitä hetki takaperin sanoin", virkkoi mylläri; "kerrottuani tyttärelleni, että olin teitä toisena henkilönä pitänyt, niin hän arveli sen tulevan siitä, että te sillä välin olitte saanut jonkun hyvän sanoman, sillä hän näki teidät kumpaisellakin kerralla akkunasta."

"Minä olen saanutkin hyvän sanoman, mylläri Hanson, tyttärenne arvasi oikein."

Savu nousi suoraan monista pienistä savupiipuista kylissä. Erkki katseli lempein silmin noita köyhiä asunnoita; leppeästi ja hellästi hän katseli jokaista, jonka he kohtasivat.

Myllyltä hän astui jalkaisin tuon lyhyen tienpätkän pappilaan.

Kun koirat alkoivat haukkua, niin salissa vedettiin akkunaverhoa syrjälle; heti sen jälkeen aukaistiin ovi:

"Tervetuloa!"

Äiti itse riisui häneltä raskaan päällystakin, otti hänen kätensä molempain käsiensä väliin ja puristi sitä sydämmellisesti.

"Lämmin kuppi tekee teille hyvää", sanoi rouva, "me tosin istumme jo teepöydän ääressä, vaan teidän paikkanne odottaa."

"Hyvää iltaa ja tervetuloa!" He kaikki ympäröivät häntä. Sven laski veljellisesti kätensä hänen kaulailee. "Anna anteeksi!" hän kuiskaisi.

Erkki seisoi puhumatta, sanoja ei tahtonut syntyä. Ansaitsematon anteeksi pyyntö! Hän painoi päänsä alaspäin.

"Minä istun hänen viereensä!" sanoi pikku Maikki, työntäen Sveniä hyväillen sivulle. "Oliko tanssiaisissa hupaista?"

"En juuri voi sanoa, Maikki; luulen, että sinulla oli hupaisempi."

Teen juotuaan menivät kaikki tavallisuuden mukaan pianon ääreen, isä yksin seisoi akkunan vieressä, iltataivasta katsellen: rauhallinen ylhäisyys oli hänen olentonsa yli levinneenä.

Erkkiä halutti sinne: hänen täytyi avata isälle sydämensä, vaan kuinka? -- hän seisoi hetken neuvotonna, sitte hän lähestyi:

"Iloista joulua!"

Pappi käänsihe ja otti hänet syliinsä.

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!" sanoi hän vain.

Erkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi uskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula muassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa, ääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja selkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:

"Kauttamme tie näkemään sua valmistetahan, Kauttamme riemullisin sana kuljetetahan. Kautta sa maan Jumalaks sanotaan, Polvet sull' taivutetahan."

Knut Nielsen.

Oli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä heinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin runsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen kello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja tyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen mies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän siinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen pieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan metsikön reunalla. -- Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella kärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö, joka jotakin odottaa? Sehän oli "isä" itse, pitäjään nuori pappi.

"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!" huusi hän vilkkaalla äänellä, "hyvää iltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää ole nuori."

"Jumala antakoon hyvää iltaa! -- Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin kauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa."

Mies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois; mitä tahtoi hän?

Tuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui penkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut jokin hyvä uutinen.

"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin. Kas niin, istukaa tähän viereeni. -- Minä olen saanut kirjeen tänään, saatatteko arvata keneltä?"

Knutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi: "En", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: "Saatan."

Se koski teitä -- noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli pojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä tulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että te saatte rauhalliset vanhuuden päivät. -- Minä en tosin häntä tunne, mutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä, kun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on minua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa, ett'ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin, että hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen saanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. -- Hän uskoo, ihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin te; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin mies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. -- Tässä on raha; noin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka? -- Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala siunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin; ensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa mieluimmin olla yksinään.

Hän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki ole niin häijy, arveli hän.

Ilon kanssa yksinään! -- iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan tuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton paperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös, kaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.

"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla -- ei, sitä en tahdo! -- pieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen näköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?"

Ja ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla kertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi lapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja hiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia häärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja tyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä? Silloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen varovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen kirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja poissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle pienoselle.

Kylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen, kaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli heillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin täytyi oikein varjella vapauttaan. -- Papin rouva kantoi tuon piskuisen pojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.

"Nyt meilläkin on osa hänessä", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri kunnia.

Kuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett'ei enää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku Nils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät, siniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse opetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä tuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja rahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui sanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! --ja hän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan sitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin omituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.

Nils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän työskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä. Ihmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat hyviä häntä kohtaan.

Talvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista; siitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen avuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä jonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä. Poika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.

"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!"

"Noin kaunis poika!" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä se oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten; tuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin; vanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne neulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit pudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa -- sellainen turhamaisuus!

Onnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet opetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että olisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät molemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä voi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena, jonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.

Ja hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän hän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä oli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen velkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea ennenkuin hän kouluun tuli.

"Se on reipas poika", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, "minä annan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa."

"Kun vain ei tule liian paljon oppia." Paljon pään vaivaa oli Knut Nielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen. "Sano itse, Nils, onko sulla halua?" Oliko hänellä halua! "Isä! isä! nyt saat vain kuulla." Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki kuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi laajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin alkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.

Ja vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän ikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat ympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli äidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen kanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.

Silloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja juhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos, pappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.

"Teidän pojallanne on hyvä pää", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita', "hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän sopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja, kuin teidän pojalla on, ei saa hukata. -- Minä olen kauan tuota asiata sinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin täytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on kyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet sekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. -- Vapaapaikka koulussa ynnä apuraha on mahdollista saada. -- No, mikä teidän ajatuksenne on?"

"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?"

Pappi veti suunsa hymyyn.

"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja sitte, jos toivomme mukaan käy, papin."

Knut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi, pappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen olisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! -- Niin, totta tosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän, nouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu- ja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin -- tuo tuntui vähän vaikealta -- mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa kokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli luonnollisesti tuottava lisää.

Kirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin tavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa, joka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla seisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä näkevä! -- lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils'in kauniin, puhtaan äänen:

"Ah, sielun', anna vallit' Herran..."

Poika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi kuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin hän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja ihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.

Ja kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt vieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta siitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun palveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana herraskartanossa.

"Minä ikävöin niin kovin, isä", oli siinä, "mutta minä kestän kyllä sinun tähtesi."

Pappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai luvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.

Ruista leikattiin, oli kuuma, paisteinen päivä; Knut Nielsen seisoi juuri ja hengähti työstään, pyyhkien hikeä otsastaan sekä laskien, milloinka he tulisivat, kun vaunut samassa kääntyivät kulmauksessa.

"Isä!" kuului korkealla ja selvällä äänellä, aivan entiseen tapaan, ja hänen poikansa, hänen oma poikuensa juoksi reippaasti alas vaunuista, yli ojan, suoraan hänen syliinsä: "Isä!"

Hän oli tullut vielä korkeammaksi ja kauniimmaksi, ja niin hienolta hän näytti verkatakissaan ja valkoisessa, paidankauluksessa. -- Muu leikkuuväki seisahtui työstään katsomaan.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen, niin iloinen!" Siinä silmänräpäyksessä täyttyi Knut Nielsenin sielu ylpeydestä, ei kiitollisuudesta, vaan ylpeydestä. -- Tuo yksinäinen vanhus seljapuun alla olevalla penkillä muisti sen nyt, katuen sitä.

Nils'illä oli koko joukko kerrottavaa isälle, ja hän tahtoi hänelle paljon opettaa; jahka hän vain itse tahtoisi, niin se kyllä kävisi päinsä, yksimpä latinakin, mutta siitä Knut kieltäytyi heti. Kun poika oli pieni, niin hän saattoi silloin paremmin seurata muassa, mutta nyt asiain tutkiminen kävi liian nopeasti, ja silloin tällöin kuului kärsimättömästi: "Kovin ikävää, kun et sinä tahdo oikein käsittääkkään"; mutta he iloitsivat kuitenkin suuresti siitä, että saivat yhdessä olla.

"Pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin", sanoi isä hyvästijättäessään, ja Nils katsoi häntä suoraan silmiin sekä sanoi: "Sen teen; mutta jahka oman pappilan saan, niin sinä olet asuva luonani, isä."

Monta kirjettä ei tullut, mutta postinkuljettaja pysähtyi toki silloin tällöin torpan ulkopuolelle, katsoa pilkisti pahankurisesti yhdellä silmällään ja sanoi, lyöden rasvaista, mustaa postilaukkua:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ha, ha, ha!" -- ja silloin tuli kirje esille.

Knut Nielsen saattoi postinkuljettajan askelista kuulla aikaa ennen, kuin hän sitä näkikään, oliko kirjettä muassa taikka ei.

Ystäville ja naapureille hän oli vähitellen tullut ikäänkuin vieraaksi ja eli omaa, hiljaista, levollista elämäänsä, iloisena toivossa ja tulevaisuuden unelmissa pappilasta.

Poika kaikkialla -- aina papin takissa -- poika lukukamarissaan, poika saarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari sydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen onnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin silloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.

Nils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä käytös. "Meillä on iloa hänestä", sanoi pappi. Kun hän taas tuli kotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja etevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta pappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta toisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen taas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä hän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he rakentelivat tuulentupia yhdessä.

Kahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani otti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon Fyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi, että se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.

Kuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka muuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä peittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk'ei hän edes mitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse isäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä kirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan: "Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä", sanoi hän, ja vanha Knut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään pitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.

"Kenties hän häpeää minua -- no niin, eihän se, Jumala nähköön, ihmeellistä olekkaan!"

Vähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko nuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina Topstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo iloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja raikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä, uhkeana ja kauniina kuin prinssi. -- Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä halu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?

Nils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen isänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi kuuluvasti sekä selkeästi: "Hyvää iltaa, isä!"

Knut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti pilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata, päinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se raskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä. -- Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku kuin menneinä päivinä; -- oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi ruvennut höltymään.

Vuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein toiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle kaikki.

Kun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä mahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli herttaisempi kuin viime kerralla.

"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä", sanoi hän kuitenkin; "he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset rasituksesta vapaaksi."

"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, -- no niin, täällähän onkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan."

"Ei siitä syystä -- sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa on pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! -- Jumala suokoon, että minäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!"

Sen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: "tehdä jotain sinun hyväksesi." -- Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki sittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin hyvää.

Ensi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta ei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään; hän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat tuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin helppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein vaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja harvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti otti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana; lopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä matkalle.

"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä", sanoi hän viimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, "asiasta, jota sinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt. Kuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!"

Sen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?

"Minä tiedän", alotti Nils taas, "että sinun rakkahin toivosi on ollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata yksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen, minulla ei ole ollenkaan halua siihen."

Knut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa eteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:

"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla on liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti leipävirkana pitää. -- Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule, tällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi saada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi halu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka minulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse papinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt ja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin."

"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?"

"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta, kuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin."

"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä -- sikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. -- Autuaan isäni oli tapana aina sanoa -- ja hän oli viisas mies --, että yksi kultaraha saattaa tukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat tarpeeksi, mutta..."

"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta minun täytyisi punastua! -- Uskotko minua?"

"No, kyllä, -- nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta..."

"Ei 'mutta' ollenkaan! -- Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun tulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni toimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin mielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada."

"Minun suostumukseni -- no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole."

Hänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.

"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän aivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos koittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!"

Siinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.

"Hyvästi isä, älä ole vihainen!"

"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen."

Tämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin.

Se oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä nyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa olisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista hautaa, vaikk'ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa sydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa raamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan välillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja perustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika kerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa eikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta nyt -- kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui välimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon muurin kivenä.

Nils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla oli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.

Kun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja sanoa:

"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin."

Tuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän puoliksi olisi poikansa menettänyt.

Nils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja ja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:

"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett'en vielä saata antaa mitään."

Knut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut oikein samaa makua kuin ennen.

Pitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.