Part 22

Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.

"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."

Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.

Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! -- Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:

"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."

Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni! Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! -- Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon lehtiä ja luin:

"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"

Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.

Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. -- Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.

"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett'ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."

Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.

"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"

"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett'en minä saata kenenkään kanssa puhua."

"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. -- Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."

Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.

"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.

"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."

"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett'ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."

Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.

Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä Ove'ssa herännyt? -- kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!

Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja ennen, kun istuin Ove'n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi: "uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme ja kodistamme", -- niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove'sta häneen.

Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove'kin palveli vain yhtä, koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove'n kuva seisoi selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut, ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt, ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.

Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove'n ja minun välillä sitävastaan oli syvä juopa. -- Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli, peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!

Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan. Silmäiliköhän _hänkin_ nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala siunatkoon ja vahvistakoon häntä!... Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan oli menettänyt? Ei mitään -- mielikuvituksen, unelman.

Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa -- kuinka selvästi muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme! -- suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.

"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.

Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita, ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove'n olisi tullut tuota luontoa vastustaa ja minua varoittaa? -- tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" -- sitä paitsi hän luuli minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.

Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset, Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa kantaa? -- ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja itsejumaloimista alusta loppuun!

"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi, niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan millainen sitte olisin?

"Rukoile Jumalalta voimaa", -- eikö se ollut Ove'n neuvo? Oli, ja minä tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.

Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta, ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.

Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä suruani.

Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin valinnut.

VII.

Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä, voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin. ett'ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.

Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.

Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä Klintiä kohden.

Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja sitte...

Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä. Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.

"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla, ett'en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja -- mitä se oli? -- oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"

Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.

"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä. Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä nukkua."

Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.

"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"

Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.

"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja armollinen!"

"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko majurin välittävän siitä? -- että minä voin kuulla?"

"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."

"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."

Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen sydämensä voittanut.

"Entä Kristiina tädille?" kysyin.

"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."

Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja kuitenkin luotansa syössyt.

"Kuulkaa, isoäiti huutaa! -- Minä tulen, minä tulen! -- Vettä hän odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan leivoa.

Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.

Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni! Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki -- Jumalan kiitos! -- samaa tietä kuljimme.

Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen saattaisi väärin käsittää.

Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi, tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? -- en, en toki, se oli minulle mahdotonta!

Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä, pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä, seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:

Jos suru on Kuin suunnaton, Kyll' avun voit Sä tuottaa. Mi hätänä, Kun lähellä Vain olet Sä! Sinuhun tahdon luottaa.

Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.

"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"

"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."

Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!

"Minulla ei ole ollenkaan halua!"

"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."

Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:

"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."

"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."

He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.

Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi ijäinen.

"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie kylliksi leveä. -- Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat alottaa."

Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä. Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki. Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.

"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?" Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett'emme kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.

"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä..." Ehdottomasti ratsastin pari askelta Ove'a vastaan sanoin -- se kuului hätähuudolta --:

"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."

"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!

"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan nimessä, vapauta itsesi kerrankin."

"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän mielipahaanne."

Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani. Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää. Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.

Minä ha'in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan, oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt. Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka onnistumattomasti, hymyillä.

Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota en ollut milloinkaan ennen huomannut.

"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät tätiä."

Hän tuli nopeasti rientäen -- ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja pyylevät kätensä -- toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään. Meistä tuli heti armaat ystävät.

Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan sakkia isoisän kanssa.

Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän, jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!

"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon matkalla tahi muulla tavalla estettynä."

Ah, se oli silloin!

Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.

"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."

"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. -- Kas tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."

"Miksikä niin?"

"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä, kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."

"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja. Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. -- Sakki ja matti taas, lapsi!"

Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua. Kristiina täti oli unohdettu.

Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä. Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.

Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."

Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi, hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett'ei tulomme juuri mikään mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.

"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."

Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.

Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin. Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.

"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt..."

"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan ja äänessään. "Ettekö tanssi?"

"Olen vähän pahanvointinen."

"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."

"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"

"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä, joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti pienestä silmäterästä huolta."

Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.

"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi, melkeimpä tyytymättömästi minua.

"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. -- Aivan ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä..."

"Neiti Hjort", -- hän näytti olevan aivan hämillään -- "rouva Birk. Vai niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."

Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän itse!

"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."

"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."

Hän näytti oikein huojentuneelta.

"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän muotonne viehätti minua heti kun sen näin."

Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten hän oli Ove'n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin --

"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian. Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"

Jumalan kiitos, ett'en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.

"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties..."

"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."

Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove'n vaunut. Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä, luulen, ett'ei hän minua havainnut:

Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka kaikki oli parissa päivässä muuttunut! -- Ohitse, kokonaan ohitse! Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.