Part 21

"Mene vain ulos, Elisabet", hän sanoi surkumielisesti, "sinun ajatuksesi ovat kuitenkin siellä."

Empien tottelin hänen kehoitustaan, mutta riemu, jolla minut otettiin vastaan ja hilpastuttava pallonlyönti veti minut pian mukaansa. Isoisä istui verandalla ja katseli meitä mielihyvissään.

"Samallaiset lapset leikkivät toki paraiten", hän sanoi, "eikö Elisabetkin ole serkun tultua muuttunut toiseksi ihmiseksi?"

Ove ei vastannut, mutta synkkä pilvi laskeutui hänen otsalleen, ja siitä päivin hän oleskeli enimmiten isoisän ja tädin parissa sekä tarkasteli minua etäältä.

V.

Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.

"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. -- Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."

"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."

Täti katsoi kysyvästi minua.

"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii..."

"Sinä siis et tahdo?"

"En, kiitoksia, täti, en tänään."

Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.

"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."

Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."

Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.

"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."

Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:

"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"

Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.

Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.

"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."

Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.

Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove'n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.

Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.

"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"

"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."

Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.

"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä, kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella tuota piintynyttä -- inhottava vaan merkitsevä sana -- joka on niin luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri osoittelutaito, rakas Bernhardini!"

"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta se on mainiota?"

"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja jäykät kuin..."

Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.

"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme huoneesen.

Minä kiirehdin hänen perässään.

"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita; ainoastaan pientä pilaa!"

"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."

"Toivon, ett'ei hän kuullut. Oletko vihainen?"

"Murheellinen, Elisabet; -- sydämestäni murheellinen."

Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"

Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:

"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett'en saanut aikaa pyytää teitä läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa keskiviikkona; hän tietää, ett'ette tanssi, vaan toivoo toki..."

"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana, kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä minulle anteeksi."

"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin, siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."

"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.

Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove'lta hänen ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.

"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"

"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."

Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.

Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.

"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."

Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.

"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.

"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.

"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! -- Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on -- kukaties!"

Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!

Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?

"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove'n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"

"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."

Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.

Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.

VI.

"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"

Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.

"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.

"Ei, tiedäthän, ett'ei hän juuri jouda lauantaina. -- Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"

"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.

"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.

"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."

Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove'sta.

"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija... ompa niinkin... hän tuo tietysti ikävän sanoman."

Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove'lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.

"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"

Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:

"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.

Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.

Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?

"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"

"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."

"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit -- ei sinun ei kannata väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt -- ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa! Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"

"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."

"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää, Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin. Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit tullut rakastetuksi, jos et... Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua! Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' -- No, kas tuossa ovat vaunut! Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"

Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän todella piti minusta.

Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä, ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä tulisin mukaan.

"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.

"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut, miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"

Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett'eivät minua mukaan saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.

Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! -- Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! -- Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! -- Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. -- Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!

Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? -- Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.

Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.

Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.

"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."

Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:

"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. -- Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, -- en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, -- oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"

Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:

"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta, Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. -- Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"

Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.

Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.

Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.

"Armas Elisabettini", -- hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta -- "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. -- No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"

"En, isoisä, sitä en usko."

"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin... kuin Regiinan luutnantti!"

"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!

Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.

Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.

"Kristiina täti!"

Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.

"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"

Hän nousi ylös kiljahtain.

"Hän on terve, mutta..."

Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.

Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:

"Enkö minä sitä tietänyt, ett'ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun... ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"

Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en...", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!

"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"

"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?... Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, -- oi, se tuntuu niin vaikealta -- kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"