Part 2

"En todellakaan tiedä, osaanko", sanoi Erkki, hyväillen pehmeitä kiharia ja nostaen hänet saamattomana polvelleen -- hänellä ei ollut varsinaisesti ollut mitään tekemistä lasten kanssa; "mutta minä tahdon koettaa. Mitä sinä haluat?"

"Kanan poikinensa."

"Sitä en varmaan milloinkaan voi saada toimeen."

Hän leikkasi innokkaasti Maikin tylpillä saksilla.

"Akseli osasi leikata niin hyvin, lehmiä, hirviä ja jäneksiä, vieläpä kaniinejakin. Minulla on hänen leikkaamansa haikara; hän maalasi sen sitte, sillä on oikein punaiset sääret. -- Tiedätkö", kuiskasi hän tuttavasti, "missä Akseli jouluaan viettää?"

Tuo kysymys oli Erkistä kovin vastenmielinen, hän vastasi aivan lyhyesti "en", leikaten yhä kanaa.

"Ylhäällä Herran luona!" -- Hän silmäili, minkä vaikutuksen se lause teki, selitti Erkin katseen omalla tavallaan ja kysyi aivan sääliväisesti: "Onko sinulla ketään tuolla ylhäällä?"

Äidin sisään tuleminen säästi Erkiltä vastauksen; hän sanoi vain:

"Pikku Maikki puhuu veljestään."

"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä", sanoi äiti, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin; "oi, se oli kauhea suru... viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret toiveet kun hänestä olivat!"

Ainoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.

"Surulla on tarkoituksensa", jatkoi hän lempeästi, "se vetää meitä ylöspäin."

Erkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: "Te olette hänen näköisensä."

Ei kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan hän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?

Pimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen levollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.

"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!"

Erkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli myöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä kiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan hän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia kynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.

"Siit' on meill' iloinen aika."

Isä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.

Erkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä -- ei, hän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä ja pakeni etäisimpään huoneesen.

Hiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä takaisin, vaan hän ei ollut menevä!

Se oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle tulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:

"Saatatteko muistaa äitiänne?"

Erkille oli huojennukseksi, ett'ei hän puhunut joulusta, virrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.

"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän matkusti -- hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa -- tuli hän vuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin hänen kyyneleitään otsallani."

"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin."

"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!" sanoi Erkki, hypähtäin kiivaasti seisomaan, "minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä teillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen."

"Ennen uskoin aina", hän jatkoi kiihkoisesti, "että kaikki tyyni oli ilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja unelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. -- Minä en tarkoita, että itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en tarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne olisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän uskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa ilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni olisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni näytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta."

"Se oli ruma vertaus", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen; "minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin polvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois minun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'"

Taas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän vasken lailla kumajavan äänen mukaan.

"Tulkaa tekin sisälle!"

"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! -- mieleni tulee niin omituiseksi; minun pitää päästä ulos!"

"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle."

Rouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän häiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.

"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä."

Tämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan ylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.

"Olenko peräti lumottu!" Hän polki maata.

Ilta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja vilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä ja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä kuulla taikka ei.

"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! -- niinkö? Sekö se oli, jonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?"

"Onko sinulla ketään tuolla?" tuo lapsen kysymys tuli taas; "onko sinulla ketään tuolla?"

"Jos!" -- eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet, poissa ainiaan.

Virrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan edestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.

Ja hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä; eikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?

Ennen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa oli hän kerran sanonutkin: "Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä pappi sanoo." Ja holhoja oli vastannut hänelle: "Se on ikävä seikka, se; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata samoinkuin muutkin, poikani."

Erkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä, hyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.

"Kiitoksia!" sanoi hän, "kiitoksia, kiitoksia!" mutta hänellä ei ollut mitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän olikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista joulua!

Isä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.

"Hyvää yötä!" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen sielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. "Jumala antakoon teille iloisen joulun!"

Mutta mitä kaikki tuo olikaan? -- Erkki käveli edestakaisin permannolla sisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet juuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään kajahtelivat.

"Olen vähällä kadottaa ymmärrykseni, luulen ma!" Hän heittäytyi synkkämielisenä vuoteelleen.

Kun Erkki heräsi, niin virrenveisuu taas hänelle kuului papin huoneesta.

"Kas niin, nyt ne alkavat taas!" hän ajatteli, mutta siitä ei tullutkaan enempää. Hetken perästä kolkutettiin ovelle.

"Sähkösanoma teille, ihan varmaan joulutervehdys."

Hän aukaisi sen. Siinä oli vain: "Älkää unohtako tanssiaisia!" ynnä asioitsijan nimi.

Erkki hypähti kiireesti ylös, ikäänkuin olisi hän yht'äkkiä vapaaksi päässyt. Siinähän oli keino päästä pois, pois kaikesta tuosta näkymättömästä, joka riivasi mielen ja sitoi ajatukset. Kotona oli hän paremmin onnistuva tulemaan selvyyteen itsensä kanssa.

Perhe istui juhlallisen teepöydän ympärillä aamulla, kun hän tuli sisälle ja kertoi, mitä sähkösanoma sisälti.

"Lähdetkö?" kysyi Sven, terävästi katsahtain.

"Ajattelin lähteä, jos se päinsä käy."

"Minä luulen, että ainakin joku tänään kaupunkiin matkustaa." Äiti, näin sanoessaan, katsoi lempeästi häntä. "Mylläri varmaan menee vastanaitua tytärtänsä katsomaan ja on siellä yön. Ihan luonnollista on, ett'ette tahdo tanssiaisista pois jäädä, onhan kyllin tiettyä, miten viehättäviä tanssiaiset nuorisolle ovat. -- Mutta tulettehan takaisin, toivon minä?"

Sven loi katseensa epäillen maahan, eikä lausunut sanaakaan kehoitukseksi; hänen katsantonsa sanoi: "hän ei totisesti tule milloinkaan takaisin."

"Minä kiitän suuresti siitä, että saan takaisin tulla, vaan en saata sitä vielä varmaan määrätä."

"Tahdotteko lähteä meiltä?" sanoi Maikki, luoden murheisen silmäparin häneen; "me leikimme tänä iltana, jää seuraamme, se on paljoa hauskempaa kuin kaikki teidän tanssiaisenne."

Erkki nosti lapsen ylös ja suuteli sitä ihmeellisen hellämielisenä. Niin, olipa jo kylläkin tärkeätä päästä täältä pois!

"Te saatatte tulla seurassamme kirkolle; mylläri asuu siinä lähellä; sana lähetetään hänelle heti; olen varma, että se on hänelle suuri hauskuus."

Kirkonkellot kajahtelivat niin selvästi selkeässä talvi-ilmassa; rauhallinen, valkoinen talvimaisema oli heidän edessään häikäisevässä auringonpaisteessa. Papin rouva istui kaunis kuusiseppele polvillaan; Ellillä oli myöskin sija vaunuissa; muut olivat isän kanssa edellä menneet.

"Istu rauhassa, pikku Elli; isäukko tahtoo mieluimmin itse sinut nostaa ulos. -- Kas, tuollapa ovat jo myllärin vaunut, nyt saatte kernaasti nousta." Rouva, näin Erkille sanoessaan, katsoi häntä uskollisesti silmiin. "Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!"

Erkki oli juuri harmaahiuksisen myllärin vaunuihin istunut, kun isä, Sven ja pienoset tulivat esille. Elli kietoi molemmat kätensä kasvatusisänsä kaulan ympäri, ja isä nosti hänet maahan, asetti pienet kainalosauvat hellästi ja varovasti paikoilleen ja aukaisi kirkkomaan veräjän.

Mylläri sivalsi piiskalla. Eiköhän pappi tervehtäisikään tahi sanoisi jotakin jäähyväisiksi? Kyllä; hän kääntyi ympäri keskellä kirkkomäkeä, katsoi vakavalla ja luottavalla katseella Erkkiä sekä huusi:

"Me odotamme teitä!"

Ja Erkki tunsi, että totisia olennoita oli valmiina kurottamaan hänelle kättä ja näyttämään hänelle tietä, jos hän vain itse tahtoi. Oli niin ihmeellistä kokea moista rakkautta, jonka olemassa oloa hän ei ennen ollut aavistanut, ansaitsematonta, käsittämätöntä rakkautta. Mistähän tuo rakkaus oli kotoperää, kenties se oli korkeimman rakkaudesta heijastus? Korkeimman! -- mistä tuollaiset ajatukset tulivatkaan?

"Nuo ovat oivallisia ihmisiä!" sanoi mylläri, osoittaen piiskallaan papin rouvan viimeistä näkyvissä olevaa leninginkaistaletta kohden. "Minä tunnen heidät, sillä minä olen tarvinnut heitä taudin ja surun aikoina."

Alkoi hämärtää, kun Erkki vanhaan huoneesensa saapui; kuinka ilottomalta, kylmältä ja pimeältä se näytti! Eiienkö tosiaankin täältä lähdin, hän ajatteli, enkö ennemmin kuin eilen!

Kirjat olivat kirjoituspöydällä samoin kuin hän ne oli jättänyt. Venäläinen raamattu, espanjalainen, kreikkalainen. Oliko kenties Henki, jota hän ei etsinyt, vaan jonka hän ylenkatsoi vieläpä kielsikin, hänen sieluunsa hiipinyt ja tien valmistanut? Olivatko kaikki hänen vertailunsa ja tutkimisensa olleet välikappaleina Jumalan kädessä?

Hän ponnahti seisomaan: "Yhä pahempaa pahemmaksi käy tilani! olen aivan kuin kahteen osaan jaettu."

Salit olivat yltäisesti valaistuina, häntä kohtasi monien vierasten hälinä. Tukkukauppijas Johnson istui kabinetissa erään vanhan ystävänsä kanssa sakkia pelaamassa.

"Hyvää iltaa, Erkki, ja tervetuloa! -- noh, oletko oppinut Isä meitäsi, poikani?"

Ilveellistä vastausta, joka hänellä muulloin aina valmiina oli, ei kuulunutkaan. Ei, tässä huonessa ei Isä meitää rukoiltu, se oli varma tosi, mutta eipä täällä runsaasti riemua eikä rakkauttakaan ollut. Rukoilikohan kenkään vieraista Isä meitää? Oliko hän itse kenties kokonaan Isä meidän unohtanut? -- Erkki ei saattanut noista eriskummaisista mietteistä vapautua.

"Aivan hyvä, että tulit", sanoi Elsa, vieden Erkin seuraan; "no, kerro nyt ja ole hupainen."

"Kas niin, enkö minä sitä ajatellut, että sinun oli mahdoton siellä viihtyä!" sanoi rouva Johnson ystävällisesti hymyillen. "Me oikein todella halajamme sinun seikkailujasi kuulla; ne ovat tietysti omituisia ihmisiä, eikö totta?"

"Ei suinkaan" -- hänen verensä kiehui --; "mutta kaikissa tapauksissa en mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta vasta olen nauttinut."

Holhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:

"Erkki on suora ja kunniallinen mies", sanoi hän. "Jättäkää hänet rauhaan!"

"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut", nauroi äiti; "mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?... Rouva Bruhn, aijotteko lähteä?"

Viimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle, jolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.

"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!"

"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette huvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä."

"En voi muuta! -- joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon tulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin tultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! -- ei, hyväksi ei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan lapseni luona."

Hän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen ja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.

"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja istuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni muiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! -- Laula sinä myös, Erkki!"

"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä."

Hänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain ystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: "Surulla on tarkoitus; se vetää meitä ylöspäin." Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.

Palvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä, Erkki auttoi sen ylle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta Erkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.

"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?" eihän hän saattanut häntä tuolla lailla laskea.

"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei ole tarvis."

"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos." Erkki tarjosi käsivartensa.

Tähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki joutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin nenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi lausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli niin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen ulkopuolella; rouva soitti.

"Tuo -- tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä, niin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!" -- Tuo ei ollut Erkin tavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti värähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi epäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki oli yksin.

Mitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse uskonut; vai uskoiko hän?

Erkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.

Liehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja muhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti varustettu joulukuusi.

"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?" ajatteli hän. "Miksi nuo häiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat toisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se aivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole todellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen."

"No, milloinka lähdemme matkustamaan?" Asioitsija löi raskaalla, valkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai toukokuun alussa?

Pieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi Erkkiä:

"Huhtikuun lopussa, eikö niin?"

"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että tarvitsen työtä enkä huvitusta."

"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!" Tuo ennen hyväntahtoisuutta loistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. "Vai niin; no, minä en, totta vie, tyrkyttämään rupea."

"Mutta Terese ja minä rupeamme", sanoi Julia, läheten. "Te ette millään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme ajatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija -- toivon, että tunnette itseänne mielisteltävän -- erinomainen eteenlukija, jollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me emme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret rakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla aivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla."

"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi teille vain pettymystä pettymyksen päälle."

Erkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen huoneesen.

"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!"

Erkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka pienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti harmaitten kulmakarvain alta.

"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen aivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?"

"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä päivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse avaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä vain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla tulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva, täällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen pojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja ylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa suunniltaan."

Herran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli vastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei, hän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.

Vallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet katsannon puoleensa. "Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa." Lapsen kysymys: "onko sinulla ketään tuolla?" kuului kolmannen kerran hänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin saanut.

Ja hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu rakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi samassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja vapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen sanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli sitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei enää rukoillut: "poistu minusta!" ei, hän huusi: "tule tyköni, Herra! vapahda minut! tue minua!" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi, rohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään rakkauteen.

Erkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu ulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia kestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja lähti ulos.

Ani harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra, sauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla katukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä sykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu, sykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.

"Kiitos, tuhannen kiitosta! -- minä aikoisin kirkkoon, jos se ei teille väärää tee."

"Sinne minäkin aijon."

Erkki seurasi puolittain arkana Herran huoneesen; hänen jalkansa eivät olleet sitä tietä ripille laskemisen jälkeen astelleet.

Hänen tullessaan kirkosta löi joku häntä kädellään olalle; se oli nuori asianajaja Storm.

"Hyvää päivää ja iloista joulua! -- minä en tosiaankaan aavistanut, että sinä kuulut kirkonkävijäin joukkoon!"

Kirkonkävijäin! Tuo tuntui hänestä niin eriskummaiselta; tohteikohan hänkin sanoa niiden joukkoon kuuluvansa?

"No, kuinka käy, oletko tarkemmin tuumaillut ehdotustani?"

Erkki vastasi vain kädenlyönnillä, ja niin se seikka oli päätetty; sitte hän haki myllärin ja pyysi saada matkustaa hänen muassaan takaisin.

"Mieluisesti, minä menen iltapuolella." Mylläri mittasi katseellaan häntä päästä jalkoihin. "Mutta olettekohan te sama herra, jota minä tänne kyyditsin, ettekö te ole sen veli? Minusta te näytätte nuoremmalle, te olette sekä nuorempi että iloisempi."

Tukkukauppijas Johnson istui yksinänsä suuressa työhuoneessaan; raskaat, tummat akkunaverhot riippuivat paksuissa poimuissa akkunain edessä. Huone oli pohjaista päin, ruudut eivät vielä olleet aivan sulaneet, vaikka tuli räiski ja liekit tuntuvasti valaisivat suurta rahakaappia. Tukkukauppijas istui köyryseljin laskujansa toimittamassa kuin arkipäivänä ainakin. Erkin astuttua sisälle, hän toki heti nosti päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Pääsitkö erille eilen, vai sitouduitko tuohon kirottuun matkustukseen?"

"Minun matkustuksestani ei tule mitään. Minä olen sattunut puheihin Stormin kanssa ja aijon aluksi hänen johdollaan työskennellä."

"Oikein, se on minun mieleeni." Hän kiintyi taas numeroihinsa.

Erkki jäi seisomaan, katsellen häntä, ja hän sääli häntä sydämmensä pohjasta. Kuinka ilottomina kuluivat tuon miehen, tuon tahratonta elämää viettäneen miehen, päivät, kuinka vähän antoi hänelle hänen perheensä ilon aihetta; kuinka lyhyeltä ja tyhjältä täytyi hänestä elämä näyttää, kuinka toivottomalta kuolema! Ja hän rukoili hiljaisessa mielessään: "Herra, auta häntä, hän on ollut hyvä orvolle, niin hyvä kuin hän on voinut olla; lähetä hänelle Sinun valkeutesi!" -- Kuinka autuasta oli Erkistä, kun hänellä oli tiedossa paikka, johon hän saattoi kääntyä rukoilemaan apua itselleen ja muille!

Tukkukauppijas katsahti häntä kummissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oletko vielä täällä? Erkki astui likemmä.

"Kiitoksia kaikesta", hän lausui hellästi ja kietoi kätensä holhojan kaulan ympäri, "en unohda sitä milloinkaan!"

"Mitä hupsutusta se on?" Ääni kuului tylyltä, ja käsi tuli survaistuksi pois kaulalta, vaan Erkki ajatteli: minä en päästä sinua niin helposti.

Erkin mentyä ja suljettua oven, näkyi kostea kiilto tukkukauppijaan silmässä, ja hän puhkesi ehdottomasti sanomaan: "Naurettava poika. Jumala siunatkoon häntä!" Hän ei ajatellut, mitä hän sanoi, vaan sanottu se oli.

"Missä sinä olet tuon ijankaikkisuuden pituisen aamupäivän ollutkaan?"

Näin sanoi Johnson Erkille, katsoen soimaavasti häneen.

"Ja kuinka käyttäydyit eilen!" sanoi Elsa sormellaan, uhaten. "Matkustaa neljä peninkulmaa tanssiaisia varten eikä tanssi ainoatakaan tanssia, ei edes talon tytärten kera!"

"En kuitenkaan kadu sitä matkaa, vaikka tosin tulee vähän kylmäksi tänä iltana pappilaan takaisin mennä."

"Menetkö takaisin sinne?" He tuijottivat häneen.

"Minua on kutsuttu olemaan siellä koko lupa-ajan, ja minä tulen todenmukaisesti kotiin yht'aikaa pojan kanssa." Lyhyt vaitiolo seurasi, sitte rouva Johnson sanoi terävästi:

"Onko papin tytär niin kaunis?"

"Siellä on kaksi tytärtä ja yksi kasvatustytär, ne ovat kaikki tavallaan kauniita. Niiden ikä on yksitoista, kymmenen ja viisi vuotta, jos sitä tietää halunnette."

"Ahaa, veitikka, se on sitte kotiopettajatar?"

"En ole mitään kotiopettajatarta nähnyt; jos siellä sellainen lienee, niin se kai on matkustanut lupa-ajaksi kotiinsa. Hyvästi, rouva Johnson! -- Hyvästi, Elsa! Sinä et ole saanut mitään joululahjaa, vaan minulla on hiukkasen uutta musiikkia sinulle antaa."

Tukkukauppijas piti paljon pienistä, yksinkertaisista lauluista; Erkki toivoi voivansa toimittaa salaisesti perheesen jonkun valonsäteen, mutta varovasti sen täytyi tapahtua.

Portailla hän kohtasi Hermanin; he väistivät useimmiten toisiaan; mutta tänään täytyi Erkin sanoa hänelle sana: olihan hän toki monessa suhteessa isänsä kaltainen.

"Kuuleppa, Herman! -- minä sanon sinulle vain yhden seikan: sinussa on jotakin, josta minä pidän; nyt tiedät sen."

Herman säpsähti, mutta se teki hyvän vaikutuksen; hän nauroi:

"Todellako? Minä luulin sinun silmäilevän minua vain pöyhkeästi ylhäältä kateeteristasi. No niin, Erkki, sinussakin on yhtä ja toista, josta minä saatan pitää."

Mylläri oli valjastamassa, kun Erkki tuli.