Part 17

"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.

"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."

Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:

"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."

"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.

Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.

Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.

"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka rakastettua veljeäni halveksii."

Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas viereensä.

"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."

Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja täysikelpoinen asiapaperi.

He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme, niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen käteensä ja vei sen huulilleen.

Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin melkein tottumattomalle Klaaralle.

Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni, eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa, rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa rakastetuksi tulla.

Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.

Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki, vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.

Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään; en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi, ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin suuresti, saattaakseni vaijeta.

"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"

"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova teidät takaisin ystäväinne luo."

"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän tulee teitä kaikesta kiittää."

Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt, ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.

Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani sielussani risteilivät.

Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena. Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.

Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.

"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."

"Sinä olet siis sen arvannut?"

Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:

"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"

Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.

Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!

Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.

Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?

Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.

Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks'en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka -- se oli kummaa, se.

"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti, vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.

Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme. Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi niitä silmäillemällä.

Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti Klaaran kirjeiden jok'ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" -- Klaara nimitti häntä aina sedäksi -- "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin, sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme -- mitä se merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.

"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse maksanut; se on aivan kuin olla pitää."

"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran tulevaisuutta ajatella."

"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."

Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:

"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on -- ja on aivan varmaan edelleenkin pysyvä -- sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen, että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet rakkauteni, ett'ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu, ikävöin enemmän kuin ennen."

"Hän ei rakasta minua, setä!"

"Saattaa niin olla, poikani."

Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:

"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."

Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.

"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun luonasi asua?"

"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein hyvät sinua kohtaan."

Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut. Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle vaarallista.

Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.

"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten; "odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat; lapsi -- tarkoitan Klaaraa -- on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä Tanskaan kiinnitä. -- Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."

"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni hänet ainaiseksi!"

"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on kaikkein parhaimmat toiveet."

Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä, niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki. Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.

"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä asunnossa..." Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa viettävät."

Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:

"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"

"Olen, setä."

"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"

En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.

Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.

"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.

Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.

"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä. Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori vaimonsa.

Minä katselin Klaaraa nähdäkseni -- oliko se hän, joka Yrjö sedän sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin poskin ja ilosta sädehtivin katsein -- oliko tuo nyt vaalea, murheinen pieni Klaara?

"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle molemmat kädet.

Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.

Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht'aikaa tuskallinen ja autuas. Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta rinnassani.

"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa -- melkeen loukkaannun, nähdessäni ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi, joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. -- Oletteko tekin nyt iloinen, kun meidät takaisin saitte?"

"Sanomattoman iloinen?"

"Te olette melkein muuttumaton -- hieman tummempi, hiukkaa totisempi."

Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta, juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta -- mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.

"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo sedän?"

Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä; hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva, vaan en voinut muuten olla."

Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa, matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:

"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."

Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.

Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki kolme yht'aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja kysyttävänä.

Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.

Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?

Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.

"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett'ette ole onnellinen. Minä toivoin tapaavani hänetkin täällä."

"Hänet? Kenet?"

"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut minulle sen, ja nyt toivoin, ett'ei se enään mikään salaisuus ollut."

En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.

"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"

"Niin olen -- vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset! Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän hyväksemme, jott'en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa. Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni; sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun monilukuisista serkuistasi. -- Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin voihan sen epähuomion helposti selittää."

"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:

"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton; olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."

"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu. Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."

"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."

"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."

Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.

"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te annatte kieltävän vastauksen."

"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä. Ettekö siis milloinkaan...?"

"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett'ei se velka, jossa luulette minua kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."

"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.

"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli vihan vimmaan.

"Enkö ollut oikeassa siinä, ett'ei sen miehen kanssa milloinkaan tule mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen -- sinä saat heitä hoitaa."

Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten puolisojen kanssa jutella.

Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.

Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.

Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.

Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.

Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei! Puutarhan portti aukeni -- uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.

"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää, mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa, saattaakseni tutustua onneeni."

Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.

"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa, "niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan tyttövunukka vast'ikään Amerikasta tullut!"

Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin, kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut, että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän eikä liian paljon.

Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen, puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.

"Mitä ajattelet, armaani?"

"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria vaatimuksia minulla oli."

"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen; "ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta puhutte."

Elisabet.

I.

Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa] varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.

"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."

"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."

"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa vaikka koko päivän, jos haluat."

Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä, pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.

"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän turmeltune, että sinä pois lähdet?"

"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä maalle."

"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."

Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:

"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."

"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett'en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."

Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.