Part 16

"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen -- perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks'en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."

Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.

Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.

"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."

"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää, jotta hänkin sen havaitsisi."

Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett'emme toisiamme käsittäneet.

Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista silmäystä.

"Onko teillä jotakin sanomista?"

"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja paljastaa hänen heikkoja puoliaan."

"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."

Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.

"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."

"Puhukaa, Annikki."

"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät, pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. -- Luuletteko isännän saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee, ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä riikintaalaria kirjeessä, jossa -- miten omin silmin olen nähnyt -- hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa miellyttäisi."

Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla; sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt, ei voinut kylmää kultaa rakastaa.

"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan. "Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan seitsemännestä taivaasta tulisit."

Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin, ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki, joka narrasi häntä.

Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti huolta piti.

Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.

Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.

Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun käärittynä ja harvinainen sikari suussa.

Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! -- hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä -- ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia -- syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"

Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi -- kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.

Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.

Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.

"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."

Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.

Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.

"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."

Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. -- Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.

Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani -- suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen --, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.

Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni, pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin "liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.

"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian -- apulaispappi, josta oli suuret toiveet -- astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa historiaa."

"Mitä historiaa?"

"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla. Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen olennon kanssa."

Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.

Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.

Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse; silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja kuului.

Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä, että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan ääressä.

"Kuka siellä?" -- Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.

"Minä -- ystäväsi Yrjö."

"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.

"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit, on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä tahdot muuta? Mene!"

Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle: mene, sinähän varoitit minua! -- En, minä huusin sinua, kurotin käteni sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.

Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla sydäntä minua luotasi sysäämään."

"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? -- Virkaeron olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta. -- Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin -- mitä merkitsee se, että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut, sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut! Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään -- lyhyt, kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden. Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen, uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää, vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"

"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi. Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot, ei ole sinua hylkäävä."

Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa, kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett'ei Roosa rakastanut häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.

Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle. Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa, saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.

Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään. Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja Fredriksbergin puistokatua kohden.

Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat varmaankin levolle menneet.

Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.

"Onko tulipalo talossa?"

"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"

Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.

"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"

Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"

Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk'ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.

Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.

Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:

"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"

"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet täydellisestä häviöstä."

"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä, tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin, halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. -- Mitään enempää ei siitä seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi yörauhaa häiritse."

Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.

"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."

Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.

Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.

Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin hänen lukittua oveaan.

Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella tuskallisuudella, ett'en ikinä saata unohtaa.

"Mitä tahdotte?"

"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."

Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin, osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli -- oliko hän Roosa Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?

"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen hädässänsä pysynyt."

Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.

"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.

"Olen."

"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"

"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."

"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta; minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa pitää saisi, niin he saisivat jok'ikisen killinkinsä. -- Korkojahan multa ei toki saatettane kieltää?"

"Ei, ei tosiaankaan."

"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi. Sitä paitsi huonot ystävät -- surullista, että minun täytyy sellaista jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa -- kenties taas hänet minulta riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me lähdemme sinne."

"Me? Tekö myös?"

"Oi niin"; -- hän puhui vieläkin hiljemmin -- "jos minä en seuraisi muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku, josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne olevani oikeassa?"

"Kyllä, te olette aivan oikeassa."

Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä heikoksi olennoksi nimittää?

"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. -- Oi, Jumalan avulla on se onnistuva! -- Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt -- tahdotteko muuttaa ne rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat, antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan turvallisesti teihin."

Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.

"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"

Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.

"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."

Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:

"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut, Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät! Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan minä en voi sallia sitä."

"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti kuin sinua, Otto -- en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua. Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat. Suuri, onni on aina saada luonasi olla, -- ei, älä pudista päätäsi -- toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön ajatukseni."

Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa, voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.

He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.

Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.

Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja rintaneulan; hän oli varmaan vast'ikään niistä luopunut.