Part 14

Tuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli oleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se oli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli sitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja kuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.

Sen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa puolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän luoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki selvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän; hän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi nyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän etsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän vain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.

Seuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä ja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi yhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas toistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki kerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan ja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett'ei kaikki tyyni vain unta ollut.

Kun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä, edellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.

"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?"

"En; olen varma, ett'ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole ollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen."

"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joka saattaisi sanoa, ett'ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä."

"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta", lausui Tiina; "mutta sinua tahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä. No, mitä nyt mielitte tehdä?"

"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa vihamiehiä tämän asian tähden tulla."

Ja hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja ystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.

Pesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan ilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä. "Varrota sopivaa aikaa", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat myöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.

"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille", pyysi rovasti ystävällisesti; "Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte."

Hän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja hiljaisuudessa koota ajatuksiaan.

Rovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä ujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin, saattaaksensa hänen kanssaan puhella.

"Kuinka jaksatte?" kysyi rouva. "Minä saavuin juuri äsken kotiin sisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä kodistanne."

"He kai jaksoivat hyvin?"

"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on vain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin häntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset saavat. Se reipas, voimakas poika!"

"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett'ei vaipuisi maahan. Rouva Klemme jatkoi levollisesti:

"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin, minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin huono muisti, ett'en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett'ei hänen parantumisestaan ollut suuria toiveita. -- Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"

"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."

Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen makuukamariin.

Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana. Ja vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimeisinä aikoina oli koko sielunsa voimalla takaisin pakottanut -- valtasivat nyt hänet. Oi, kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut. Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.

-- Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. -- Ei, Anna, sinä et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. -- Hän on parempi, minä ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. -- Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en kärsisi siinä pienintäkään tahraa.

Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett'ei hän muita parempi ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai makasiko hän -- mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi -- kuoleman kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?

Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi, ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi tulleet. Ja äiti -- oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?

"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois, niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."

Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea ja päättäväinen.

Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär, kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.

"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär, samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni; huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita rakastamme, hyvin käy."

"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta, pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."

"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"

"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."

Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä siunatkoon!" hän lausui.

Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan. Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.

Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen rahansa -- suuri summa se ei ollut -- ja lupasi joka killingin muurarin hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:

"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin, aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."

Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä sanotuksi.

Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.

Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.

VII.

Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.

Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett'ei herrasväki ottanut ketään vastaan.

"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.

Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.

Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett'ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.

"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."

Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:

"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."

"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella; "hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa. Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. -- Saako hän jäädä, Hugo?"

"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."

Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.

"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi, ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille, laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon tekemättä. -- Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen sinä olet!"

"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte menen paljoa mieluummin täältä pois."

Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.

"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia kurottaissaan.

"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei toki tylyn näköinen.

"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.

Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.

"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"

"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.

"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. -- Minä käväisen ensin katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."

Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa; hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"

"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka saatoit niin sanoa!"

"Miten sitte saan sanoa?"

Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.

"Sano isä!"

"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? -- Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."

"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."

"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."

Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.

"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."

"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."

Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.

"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni -- kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."

Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?

Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.

"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea taputtaen.

"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. -- Ah, tuossa on posti."

Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun ja otti esille kirjeet.

"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti vielä toivoa saattoi!

Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.

"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty. Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."

Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti hatun ja sauvan häneltä.

"Hän jää", sanoi hän varmasti.

"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi olen, saatan oikein matkasta iloita."

Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän toimeentuloansa varten taistellut.

"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.

"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."

Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.

"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"

Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.

Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!

"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"

Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"

Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.

"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. -- Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."

"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."

Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset -- siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen --; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.

"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.

Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."

"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.

"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett'ei hän kestä sitä. -- Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"

"Ei paljon."

Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.

Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.