Part 13

Vähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten valmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.

"Isä parka!" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; "hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan itkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti, niin suuresti. Olipa se ihana kuolema -- eikö niin? -- lohdullinen, autuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta otetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja pitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan keino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. -- Oletko ajatellut Kustaata, kuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni, hänestä enemmän kuin Klaarasta."

"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi. -- Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, ett'et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä. Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä halajaa."

Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista, palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.

Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä, ett'ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen. Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, -- lempeitä, lohdullisia pienen sisaren tähden.

Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin. Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja hän erotti isän äänen.

"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? -- Pistätkö sen, häh?"

Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja hän kiirehti sinne.

"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.

"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän, pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein, että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala, kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen. Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka, enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."

Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä hän tekisi.

"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"

"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja koettelisimme sydäntämme."

"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. -- Kuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille tahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on paljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott'ei lasteni tarvitse minun tähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen isänsä tähden."

"Hiljaa, Pekka, hiljaa!"

"Niin, sen sanon", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta, "jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka, niin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua kohtaan hävytön."

"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. -- Oi, kuinka kunniallisesti se oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! -- Mitä sinä tahdot, pikku Riikka?"

"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista yhtään häntä varten, kun hän herää?"

"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. -- No, kuinka jaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett'ei, meidän pakinamme ole teitä häirinnyt?"

"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen minua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja Jumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko se todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja reippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua."

"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut. Juokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen omenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki rohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan sisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on itse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat huvituksensa."

Annan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain harmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa, hiljalleen jupisten.

"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa; tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."

Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan. Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän oli hänen isänsä.

"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko vaimo?"

"Ah ei, vaan nuori tytär,"

"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi myöhemmin."

"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois, täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani olisi."

"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi kalkitut seinät."

Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.

"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna, "ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"

Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä, pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.

"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett'ei Herra ole teitä unohtava."

VI.

Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi. Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan saattaneet keskustella -- olihan heidän elämänkäsityksensä aivan perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän paljon anteeksi suonut --, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin paljoa lujempi.

Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä, hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!

"Minne menet, isä!"

"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"

Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin, kun muurari oli huoneesta mennyt.

Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan -- sen hän oli tekevä, tunsihan hän hänet -- eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus? Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan aineena.

Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta; sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.

"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"

"Ei ainoatakaan ihmistä."

Jussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:

"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan; minä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää, kuinka kauan saat minua pitää."

Anna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta tuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?

"No, etkö mene nyt, Anna kulta?"

"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve."

"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän lepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä vain ulos menisit!"

Anna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois, turhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko hän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen maksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan apealla mielellä ja hämmennyksissä.

"No, neiti", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, "saiko hän selvän teistä?"

"Kuka?"

"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari Mårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään puhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne erään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli mennyt pois."

"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?"

"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku koulumestari."

Olikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun kanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin takaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett'ei se toki mikään poliisimies ollut!

Korkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja kun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: "No, Jumala minua auttakoon, tuossa hän on!" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt pois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset, siniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen paikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha mies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto. Hän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän tuijotti miettiväisesti eteensä päin.

"Rakas, nuori tyttöni", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti Annaa katsoen, "minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy valmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä tarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. -- Kas, kuinka te olette hänen näköisensä!"

"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin eriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle, mutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää."

Kunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa tähden.

"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin luontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin teidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin olisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta. Tänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle, ainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä kuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten luonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän on kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille erehdystänsä ilmoittanut."

"Mitä erehdystä?" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki tuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. "Mikä erehdys?"

"Se, ett'ei hän ole teidän isänne."

"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!"

"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla", neuvoi koulumestari. "Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas vainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne ole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen Amaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi, ja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa, hyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin siis, että kaikki oli hyvästi."

"Tohdinko uskoa sitä?" kysyi Anna melkein polvistuneena. "Ettehän vain pilaa puhune?"

"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista asioista pilaa puhumaan?" lausui vanhus samalla määräkkäällä, muuttumattomalla äänellä. "Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala on olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä on todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää, että teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle anteeksi antaa."

Anna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään. Oliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin kerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut pois?

"Te erehdytte", hän vastasi; "minä olen ylen onnellinen, aivan sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut ja vihollinen olla. -- Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän tosiaankin minua."

Muurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja häpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen nuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin, melkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle kaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.

Jussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta puolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli itsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet vastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve ja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi; mutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle rämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva; sillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä enää huolta rupeaisi pitämään.

Tuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi iloissaan, ett'ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan heittää.

"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett'ei enää tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."

Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.

Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten hän sanoi, mitään kiirettä ollut.

"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett'ei hän milloinkaan pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme; sillä poikani Maunu -- jolla nyt koulunpito on -- piti hänestä, ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä Sissa -- hän oli silloin noin kahdenkymmenen -- ilmoitti äidille, että muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa, ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen, ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista asiaa. -- Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä, ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen. Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta, mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en ole ollenkaan levoton. -- Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle, että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella, mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa, iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."

Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen ja kiitollinen.

"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."

Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli, hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme, me ihmiset!"

Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän seurasi Annaa kirkkomaalle.

"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle; Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.

Anna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa vanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja halvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja kalliina aarteena.