Part 11

Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.

"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.

"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."

"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."

Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun --, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa -- ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.

"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."

IV.

"Tässä on jotakin teille, neiti!" huusi Pekka seuraavan päivän aamupuolella, pistäen päänsä ovesta sisälle; "hienoin nahka-arkku, minkä toivoa voi. Sen näin postimestarilla, jossa käyn apua tekemässä." -- Pekka kävi melkein kaikkein ihmisten luona apua tekemässä --, "ja minä lainasin heti käsikärryt, jotta olisitte sen saaneet mitä pikemmin sitä parempi. Hei vain, miten raskas se on! Saanko sen sisälle kantaa? Olkaa hyvä, täss'on pieni avainkimppu."

Kotoa! Hän tarkasteli ihastuksella suurta, keltaista arkkua, kenties oli siinä joku sana, joku tervehdys! Hänen kätensä värisi mielenliikutuksesta, kun hän sen aukaisi. Mieletöntä kuitenkin oli toivon vakaan antautua; sanoihan jo osoite, että kaikki oli ohitse. "Neitsyt Anna Mårtensen, osoite: muurari Johan Mårtensen", oli siinä -- hän luki sen kolmeen kertaan. Sitte hän aukaisi innokkaasti kapineet ja haki joka poimusta paperin palaa, ainokaistakin riviä; vaan kaikki etsiminen oli turhaa. Isä oli aivan varmaan kieltänyt heitä kirjoittamasta -- voi, siitä hän oli vakuutettu. Arkku sisälti suuren joukon liinavaatteita, kolme, neljä hänen talvista, jokapäiväistä vaatekertaansa, paksun pinkan nuotteja ja muutamia valituita kirjoja. Hän pudisteli kärsimätönnä toista toisensa jälkeen; mutta niistä ei mitään pudonnut. Viimeiseen ehdittyänsä hän pysähtyi. Se oli varsin vanha, hopeahakainen raamattu, suvussa kulkenut perintö. Hän oli kasvatusäitinsä usein kuullut sanovan, että se oli rakkain hänen omaisuudestaan ja ensimäinen, jota hän tulipalosta pelastaa koettaisi. Anna suuteli kunnioituksella. Olisiko mikään kirjoitettu sana saattanut sanoa puoliksikaan niin paljon kuin tuo vanha kirja? Sehän julisti hänelle äidin täydellisen anteeksi-annon, puhui äidin rakkaudesta sekä osoitti, mistä hänen tuli lohdutusta etsiä. Mutta mitähän tuolla kulmassa kiilsi? Hän veti esille kolme pientä, välkkyvää avainta, joita vehreä silkkipunos piti yhdessä koossa. Kuinka hyvin hän ne tunsi. Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä avaimet. "Kenkään ei ole sinun kätköihisi käyvä, ennenkuin sinä itse tulet", niin tuntui niiden hauska kilinä tahtovan sanoa. Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän rakastavan sydämensä tähden, joka opetti heidät kieltoa kiertämään ilman sitä rikkomatta!

Nuori tyttö itki runsaasti, kun hän kapineita laatikkoihinsa huolellisesti järjesti; mutta lohduttomia epätoivon kyyneleitä ne eivät enää olleet. Kuinka monta rakasta muistoa olikaan kaikkiin kiintyneenä! Ompelurasiassa oli useita aljetuita teoksia, jotka olivat aiotut joululahjoiksi. Oi, tuo niin rakas joulu oli tuleva hänelle varsin surulliseksi tänä vuonna, eikä, valitettavasti, yksin hänelle, vaan hänen tähtensä myöskin heille kaikille, ja enimmän kenties isälle. Kuinka usein olikaan hän entisinä onnen päivinä toivonut saattavansa jotakin isän hyväksi tehdä, toivonut saavansa tilaisuutta näyttämään, kuinka äärettömästi hän isää rakasti, ja kuinka paljon hän tahtoi kärsiä ja kestää isän tähden! Oi, jos hän toki olisi kuollut!

Hänen pieni rahakukkaronsa oli myöskin ompelurasiassa. Se oli niin täynnä, että se tuskin kiinni meni, ja sisälti kaikki ne kauniit kultarahat, jotka hänellä ja Klaaralla olivat säästölaatikossa olleet.

Juuri hänen lopetettuaan, koputettiin hiljaa ovelle. Olikohan se Tiina tahi Kristoffersen taikka vielä pahemmin -- rouva Klemme. Nyt hän ei tuntenut ollenkaan halua kenenkään kanssa puhua ja aukaisi hitaasti. Tulija ei kuitenkaan ollut kenkään odotetuista, vaan kaljupää, ryppykasvoinen, pienenläntä herra, koko olennossa jotakin levotonta ja yllä kapea, vanhanaikainen takki. Annasta oli ikäänkuin hän olisi joskus ennen tuon nähnyt -- missä, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Onko neiti -- oletteko te kotona?" kysyi vieras aivan hämillään; "minä tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minun on huvi..."

"Huvi ei suuri ole; minä en totisesti huvin vuoksi tule... suokaa anteeksi... minä olen muuten urkuri Fogelsang, mutta siitä ei luonnollisesti huvia ole."

Anna muisti heti hänet siksi, joka edellisenä iltana oli hänet tuskallisesta tilasta pelastanut, ja hän tervehti kiitollisella ja tutulla katseella, käskien häntä nojatuoliin istumaan.

Tuo hyvänluontoinen, vanha mies tuli istumaan päästyään levollisemmaksi. Kieli ei kuitenkaan tahtonut liikkeesen päästä, vaikka hän pienen kamarinsa lattialla edestakaisin kävellessään sekä pukiessaan oli tarkoin ajatellut kaikki, mitä hänen sanoman piti.

"Huomaan, ettei ole hyvä liian paljon yksinänsä olla", hän aloitti vihdoin; "siten tulee ihmisiä arastavaksi, ja surkeata on, että vieraat kasvot voivat saattaa hämmennyksiin. Minä lähden harvoin kotoani, ja oikea onnenkohtaus oli, että sain teidät eilen nähdä. Te, neitini, ette sopinut siihen seuraan. Minulle on kerrottu teidän historianne, enkä koko yössä ole teidän tähtenne saattanut silmiäni sulkea. Lapsenrakkaus on teitä pakottanut, ja se herätti minun myötätuntoisuuteni; vaan kuitenkin väitän, että olette tehnyt väärin, ja toivon, että teidän itkeneet silmänne todistavat teidänkin sen havaitsevan."

Vähitellen, kun urkuri puhui itsensä lämpöiseksi, haihtui hänen liikkeidensä epävarmuus, melkein naurettavaisuus, ja hänen silmänsä katsoivat kiinteästi ja läpitunkevasti nuorta tyttöä, joka kuiskasi:

"Minä olen tehnyt väärin."

"No, minua iloittaa, että niin kerkeästi sen myönnätte. Te tahdotte siis viipymättä pyytää anteeksi, tahi ettekö kenties saata itseänne taivuttaa siihen? Teenkö minä sen teidän nimessänne?"

"Ah, ei, Jumalan tähden! Se on mahdotonta!"

"Kuinka! Mitä sitte teidän kyyneleenne merkitsevät? Se on huono ja hyödytön katumus, joka ei tunnustukseen pakota!"

Vanhan miehen olennossa oli niin paljon totisuutta ja syvää hartautta, ett'ei Anna voinut suuttua, vaikka mies puhui kiivastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Teillä on useimmissa suhteissa aivan oikein", vastasi Anna säysästi, "vaan te ette tunne..."

"Tietättekö, mitä minä tunnen", katkaisi mies innokkaasti; "tuhlatun elämän, hyödyttömän katumuksen, sen tunnen, ja siitä tahdon, niin paljon kuin kykenen, teitä ja joka ihmistä pelastaa. Hyödytön! Oletteko milloinkaan tuon sanan merkitystä ajatellut? Ette milloinkaan; vasta rakastetun olennon haudalla sen saatte tuntea. Tahdotteko kuulla minun elämäkertani? -- Se ei ole pitkä. Muutamissa lyhyissä silmänräpäyksissä laskin siemenen koko elämäni suunnalle. Äitini oli leski. Hänellä oli aivan niukka eläke, ja hänen täytyi ahkeroita sekä tehdä työtä ankarasti, saattaakseen minun antaa lukemisiani jatkaa. Sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli velvollisuutensa täyttävä, totinen tyttö. Minä taas olin vilkas ja iloinen, ja minua äitini enimmin rakasti. Köpenhaminassa sain pian monta tuttavaa, ja kun häpesin köyhyyttämme omistaa, niin otin kaikkiin heidän huveihinsa osaa. Seuraukseksi täytyi minun tehdä velkaa, ensinnä pienempiä summia, sitte suurempia. Äiti maksoi kaikki kärsivällisesti, kenties liian kärsivällisesti. Eräänä päivänä tulin epätoivoisena kotiin. Olin 50 riikintaaleria menettänyt pelissä, ja minun piti heti maksaa! He istuivat molemmat akkunan ääressä ja ompelivat ahkerasti, kun sisälle astuin. Äidilläni oli silmälasit silmillä, ja hän näytti kelmeältä, vaan otti minut lempeästi ja ystävällisesti vastaan, miten ainakin. Kun olin pyyntöni esittänyt, niin hän kuitenkin väänteli käsiänsä: Paavo, Paavo, siihen menee koko hyyryrahamme! -- Sinulla on siis rahaa! huudahdin minä! Jumalan kiitos! Isäntä saapi odottaa; anna raha minulle, äiti, muuten olen hukassa! Hän nousi heti ylös, aukaisi laatikon ja kurotti minulle setelin. Maria katsoi katkerana minua. Sinä et meistä suuresti välitä, Paavo, sanoi hän. -- Ettekä te minusta, te säälitte varsin vähän minua, sanoin minä. Äitini näytti totiselta ja murheelliselta: Oi, Paavo, sinä olet varsin kiittämätön! -- Minäkö ratani valinnut olen? kysyin tulisesti; sinä tahdoit, että minun piti lukea, ja saat nyt maistaa seurauksia. Sana syttyi sanasta; vihdoin johdatti sisareni äitini ulos ja viittasi minulle, että minut piti mennä. Sen teinkin, vaan vanhan äitini suruinen, lempeästi nuhteleva katse vainosi minua, ja minä käännyin takaisin; tahdoin häneltä anteeksi pyytää. Maria otti minut porstuassa vastaan. Mitä sinä taas tahdot? hän kysyi kärsimättömästi, ikäänkuin olisi odottanut uutta solvausta. -- Unohdin sauvani, vastasin lyhyesti ja jyrkästi; taipumattomuus ja ylpeys heräsi minussa heti hänet nähtyäni, ja minä menin sovinnollista sanaa sanomatta. Kahdeksan päivän perästä sain kirjeessä tiedon, että äitini oli vaarallisesti sairaana. Minä lähdin samalla hetkellä, vaan tulin kuitenkin liian myöhään. Synkkänä ja sanatonna, elävänä nuhteena, seisoi sisareni edessäni. Maria, luuletko... kysyin, ja tuntui siltä kuin jos elämäni olisi hänen vastauksestaan riippunut; hän havaitsi sen, vaan ei tuntenut mitään sääliä. Minä luulen, että hänen sydämensä pakahtui surusta sinun tähtesi; enempää en kuullut. Tulinen kuume saattoi minut tainnuksiin. Jos en olisi tullut kipeäksi, niin olisin järkeni menettänyt. Toinnuttuani oli sisareni polvillaan vuoteeni vieressä. Neljään viikkoon ei hän ollut sairasvuoteeni äärestä poistunut. Oi, hän on elävä! Jumalan kiitos, hän rupeaa elämään! Näen, että hän tuntee minut! Kuule siis, Paavo, mitä minun olisi heti pitänyt sanoa: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellään; etkä sinä myöskään ole vaikuttanut hänen kuolemaansa: hän oli varsin kauan heikko. Mutta minä luulin kuitenkin niin, ja kalvava katumus viivytti parantumistani. Äidin siunaus oli tosin suurena lohdutuksena; mutta niin ylenpaltisen rakkauden rinnalla minä tunsin itseni vielä rikollisemmaksi. Lapsena ollessani hän oli usein leikillä nimittänyt minua vanhuutensa tueksi; en aavistanut silloin, että tuo hyväileminen oli pistäväksi orjantappuran piikiksi sydämeeni tuleva. Te itkette minun tähteni; kiitos, kiitos, nuori tyttö; Mutta huomatkaa, ett'en ole surullista historiaani kertonut teille, herättääkseni sääliänne, vaan että ottaisitte oppia siitä. Tahdotteko kuulla lopun? Sisareni joutui naimisiin erään papin kanssa Norjassa. Minä lakkasin lukemasta ja sain pienen urkurinpaikan tässä kaupungissa. Minun kotini oli äitini haudan vieressä, ja vastainen elämäni oli kuni pitkä toivioretki, jollainen se on ollutkin. Teidän kasvatusvanhempanne olen tuntenut; majurin rouva sääli minua, kutsui usein minua luonansa käymään ja torui minua kun en kutsumatta tullut. Olenpa teidätkin nähnyt. Se tapahtui eräänä aamuna vähän jälkeen palon, kun majurin pieni poika, minun ohitse mennessäni, tuli juosten ulos ja huudahti: 'Me olemme saaneet pienen tytön lisäksi, sinun pitää tulla sisälle häntä katsomaan!' Te istuitte valkoisessa puvussa majurin käsivarrella ja tarkastelitte minua suurilla, tummilla, kummastelevilla silmillä; sitte käänsitte päänne pois ja kätkitte sen majurin rinnalle. Kas vain, sanoi majurin rouva, nyt tulee pikku Klaarani lapsipuoleksi, luulen ma; mutta hän lisäsi heti, pientä, tummakutrista päätä taputtain: Jumala siunatkoon tuota rakasta piskuista ja antakoon minulle äidinsydämen häntä kohtaan. Se hänellä on ollut -- eikö niin? -- ja teidän tulee nyt näyttää olevanne hyvä tytär. Älkää lykätkö tuonnemmaksi; ajatelkaa, että katumuksenne saattaisi tulla liian myöhään, muistakaa kuolemaa! Taivuttakaa ylpeä mielenne; rukoilkaa anteeksi! Jos teidät sysätään pois, niin tulkaa takaisin; pyytäkää hartaasti ja nöyrästi!"

"Teidän täytyy nyt kuulla minua", sanoi Anna liikutettuna, laskien kätensä vanhan miehen käsivarrelle ja häntä luottamuksella silmäillen. "Minä toivon teidän minua ymmärtävän. Jos kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi, niin heittäisin eripuraisuuden siemenen kotiini. Äiti ja Klaara alkaisivat ahdistaa isää, hänen omat tunteensa ahdistaisivat häntä, vaan kaikki turhaa. 'Ikipäiviksi vieras!' Oi, minä koettelin kauan hänen kärsivällisyyttään, ennenkun hän lausui tuon, ja hän lausui sen mietittyänsä. Hän ei milloinkaan riko sanaansa. Ja vaikka mahdoton tulisikin mahdolliseksi, vaikka koti avautuisikin minulle, niin hän ei kuitenkaan tulisi minua kohtaan samallaiseksi kuin ennen. Jumala tietää, ett'ei se ole ylpeyttä, mutta saman katon alla isän kanssa en saata vieraana elää, se musertaisi sydämeni. Säälikää minua, ymmärtäkää minua, te, joka itse niin paljon kärsinyt olette! Vakuutettu olen, että jos kirjoittaisin ja tunnustaisin vikani, niin hän pitäisi velvollisuutenansa minulle apua lähettää ja meidän toimeentulostamme huolta pitää; mutta sitä en voisi kestää. Minä en tahdo, että minut ymmärretään väärin, en tahdo, että hän luulisi minun antavan myöten ainoastaan siitä syystä, ett'en itse itseäni auttamaan kykenisi. Ulkonaisia etuja saattaisin voittaa, sijani isän rakkaudessa olen sitä vastaan menettänyt, -- Jumala minua auttakoon! Jos tunsitte hänet, miten minä hänet tunnen, niin tietäisitte että se, mitä sanon, on totta."

Vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänet, valitettavasti", hän sanoi.

"Sitä paitsi", lisäsi Anna vähän empien, "on syy, jonka tähden kodin jätin, vielä käsillä. Puolustamaton teko minulta olisi jättää sairas, vanha isäni yksikseen."

Monin kerroin kerrottu vaikeroiminen kuului samassa sivuhuoneesta; muurari oli levottomalla jännityksellä keskustelun kulkua seurannut ja katsoi nyt ajan sopivaksi vahvistaa Annaa päätöksessään kärsimisiänsä muistuttamalla.

"Suokaa minun kuitenkin", sanoi urkuri lähtiessään, "toimittaa teille oppilaita. Koska osaatte soitantoa ja kieliä, niin niiden saanti ei tule vaikeaksi, etenkin jos tahdotte perheissä käydä."

Se ei tullut urkurillekaan vaikeaksi, ja pian oli Anna täydessä toimessa. Hän ei tosin suurta palkintoa saanut, vaan kun hän oli erinomaisen säästäväinen, niin hän tuli hyvin toimeen, vieläpä, velkansa maksettua, sai vähän rahaa säästöönkin suurimpain tarpeiden varalle. Tuo ponnistava ahkeruus oli hänelle pelastuksena, kun se jätti hänelle varsin vähän aikaa hyödyttömiin mietiskelyihin.

Rouva Klemme oli suuresti suutuksissaan tuosta tapausten uudesta käännöksestä. Hän oli luullut saavansa yksinään tulla neuvonantajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen, että hän oli häpeällisesti syrjälle sysätyksi tullut, vaan ett'ei tämä maailman kiittämättömyyden uusi todistus häntä hiukkaakaan kummastuttanut. Muurari oli aina ollut kehno ihminen, eikä omena tietysti ollut kauas puusta pudonnut. Hän muka toivoi nyt vain, ett'eivät he tuota puolihupsua urkuriakin peijaisi.

Useat perheet osoittivat muuten suurta ystävällisyyttä nuorta tyttöä kohtaan; mutta hän oli erinomaisesti erillään pysyvä eikä sallinut kenenkään kanssansa likempään yhteyteen tulla. Se loukkasi häntä, kun ihmiset, joita sivistyneempi hän oli, tahtoivat häntä suojella, ja hän antoi selvästi tuntea, ett'ei hän sallinut suruistansa puhuttavan, ja ett'ei hän pyytänyt neuvoa eikä surkuttelemista. Tuo ei tosin ollut kauniisti, vaan hänellä oli pöyhkeä luonne, eikä sellainen kerrassaan taivu. Urkuri yksin tuli usein hänen luoksensa, ja tuo vanha, omituinen mies elpyi uudelleen, tuntiessaan äkisti olevansa nuoren, hyljätyn olennon lohdutuksena ja tukena, Se oli iloista tietää, ja urkuri kiitti nöyrästi taivasta niin odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jussi toipui päivä päivältä ja saattoi pian maata peitteellä. Hänen hyvä mielensä ei kuitenkaan kasvanut terveyden kanssa samassa määrässä; päinvastoin, mitä enemmän hän tuohon murheettomaan, joutilaasen elämään tottui, sitä vähemmän arvon hän sille antoi. Päivä tuli hänelle pitkäksi, hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa, ja tyttärensä seurassa hän oli hämillään; hän ei saattanut hänen kanssansa vapaasti puhua ja hän hengitti aivan keveästi, kun tytär ulos meni. Anna oli hyvä tyttö ja piti huolen ruoasta ja juomasta, tupakasta ja vaatteista; mutta onhan ihmisellä muitakin tarpeita, arveli Jussi, ja silloin hän nykäytti olkapäitänsä sekä huokasi sitä, ett'ei hän kyennyt menemään ulos; sillä hänen mielikuvituksessaan väikkyi pienen, likaisen kapakan kuva, kapakan, jossa hän kolmen muun lystin veitikan kanssa oli tavallisesti knakkia pelannut. Hän oli ollut leikinlaskijana heidän joukossaan, ja sille hän antoi arvoa. Annalla ei ollut ollenkaan halua hänen sukkeluuksiansa kuulemaan; hän katseli häntä niin totisesti, kun hän jonkun ainoan kerran niitä yritti esiin tuomaan. Ja muurari silmäili ikävällä ulos avaruuteen, nuuskasi ynnä keinotteli saadaksensa kutsumuksen kumppaneilleen. Jos he kainostelivat hänen hienon tyttärensä tähden, niin saattoivathan he hänen poissa ollessaan tulla -- hän oli niin paljon poissa.

"Tahdotko lähteä meidän kerallamme käymään?" kysyi Tiina eräänä sunnuntaina, kun hän astui sisälle, sievistetyn, vaan ei suinkaan kaunistetun Kristoffersenin käsivarresta pitäen. "Minä olen vapaana kello kahdeksaan, ja nyt on kaunis ilma sekä kuuvalo. Eihän lukemisella liene niin hirveän kiire", lisäsi hän, laskien raskaan kätensä avatulle kirjalle.

Anna istui hetkisen hiljaa, arvellen tahi, oikeammin sanoen, taistellen itsensä kanssa; vaan tuo säädyllinen sepän sälli auttoi häntä pulasta.

"Kieltäkää vain, pieni neitsyt; me emme ole sopiva seura hänelle, sen mahdamme itse käsittää; niin, katso vain minua, Tiina; se, mikä on totta, se on totta."

"Niin kyllä, menkäämme siis. Itse tähteni häntä en mukaan tahtonut; minä luulin häntä huvittavan nähdä majurin istutusta."

"Majurin istutusta! Minkä majurin?"

"En tietä. Minulla ei, Jumalan kiitos, ole mitään tuommoisten isoisten kanssa tekemistä."

"Hyi, Tiina, tuleeko sinulle taas paha pää. Ette saa luulla, neitsyt, että hän on niin häijy kuin näyttää; ne ovat vain pieniä oikkuja, jotka tulla tupsahtavat. Sanottua paikkaa nimitetään aivan oikein 'Majurin istutukseksi' teidän kasvatusisänne mukaan, kun hän on sitä viljellä alkanut. Kas niin, ota käsivarteni nyt, Tiina, herrasväen tavalla; älkäämme lyhyttä vapaata aikaamme ikävystyttävästi kuluttako, vaan huvitelkaamme."

Ystävällisellä ja kuitenkin käskevällä katseella, joka aavisti hyvää tulevalle avioliitolle, otti Kristoffersen Tiinan vastahakoisen käden käsivartensa alle ja poistui iloisesti nyökäten.

Istutus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Se hänen piti välttämättä nähdä, vaan mieluimmin yksinään tahi, mikä oli aivan samantekevä, pieni Riikka seurassaan. Anna otti melkein aina hänet päiväisille kävelyilleen mukaansa. Tuo pieni, heikko tyttö ei kuitenkaan jaksanut kauas käydä, ja Annan oli tapana vetää häntä pienissä koppavaunuissa, jotka Pekka oli tehnyt. Seuraavana aamuna oli selkeä talvisilma ja säteilevä päivänpaiste. Anna toimitti reippaasti askareensa ja meni sitte Riikkaa hakemaan. Ovessa hän kohtasi kaksoiset kouluun menemässä; heillä oli pieni, punainen nenä, kumpaisellakin taulu kainalossa ja laukku kädessä. Pesijätär seisoi tuvassa vaatteita silottaen. Pekka piti oikeassa kädessään paperikääröä, jossa oli konepiirrustuksia, ja teki vasemmalla kädellään innokkaasti liikkeitä, esitelmäänsä enemmän valaisevaksi saattaaksensa.

"Mutta nyt, äiti, käsittänette asian?"

"En vähintäkään, rakas poikani. Äitisi on oikea pölkkypää, ja sinä saanet hänet antaa olla sellaisena kuin hän on. Hyvää huomenta, neitiseni; muistatteko taas Riikkaa? Niin, me emme saata teitä kyllin kiittää siitä, että otatte hänet mukaanne. Minulla luonnollisesti on varsin vähän aikaa ja tilaisuutta käymään mennä, ja hänen tarvitsisi ulkoilmassa olla. Mitä te, neiti, meidän Pekasta sanotte? Hän oli eilen tehtaassa ja näki kaikki pyörät ja koneet siellä, ja nyt hän tahtoo selittää minulle, kuinka toinen toisen liikkeesen panee. Se on nyt elävänä hänen mielessään, ja nyt hän luulee, että kaikkein täytyy se osata käsittää; vaan niin ei ole laita. Herra on sinulle, Pekka, antanut erinomaisen hyvän ymmärryksen, eikä ken tahansa saata muassa seurata. Kas niin, nyt hän suuttuu, kun minä hänen ymmärryksestään puhun; mutta se ei ole mitään kerskaamista, ethän sinä sitä itse itsellesi antanut ole, poikani; kunnia on Herran. Katsokaa, kun kuulen puhuttavan kaikista noista pyöristä ja laitoksista, kuinka pienin on yhtä välttämätön kuin suurinkin, niin ajattelen yksinkertaisuudessani, että meillä ihmisilläkin on kullakin tarkoituksensa: pieni tarttuu suureen ja suuri pieneen, ja on niin lohdullista, kun ei kenkään ole liikaa. No, kas tässä on Riikka; tuo pieni raukka näyttää oikein ihmiseltä, niin peitettynä hän on."

Riikka, äidin suureen, puikoilla kudottuun saaliin käärittynä, näytti toki pikemmin vehreältä mytyltä kuin ihmiseltä, ja ainoastaan tuosta pienestä, valkoisesta nenänipukasta saattoi arvata, mitä sinne sisälle kätketty oli. Hän oli niin iloinen ulos pääsemisestään, sanoi hän, ja sitte oli Pekka luvannut antaa hänelle suuren omenan, eikä hän aikonut koko matkalla ollenkaan nukkua. Kuitenkin kului tuosta vakuutuksesta tuskin kymmentä minuuttia, ennenkun hän nukkui kuin pölkky.

Istutus oli jyrkällä vierulla, joka antautui rantaan päin. Härmää oli laskeutunut paksulta, ja pienet, hennot puut säihkyivät häikäisevällä valolla päivänpaisteessa. Tuuli puhalsi vähänväliä keveätä, lumihiukkeista muodostunutta pilveä suoraan nuoren tytön silmille. Hän meni pienellä kunnaalla olevaan, kauniisen huvihuoneesen -- oi, sielläpä he varmaankin monena kesä-iltana olivat teetä juoneet! Ja täällä alhaalla he tietysti myös olivat istuneet tuolla pienellä penkillä, josta oli näköala vedelle päin! Kappaleen matkaa siitä oli laituri; heillä oli luultavasti ollut vene, ja ajatus tulla merimieheksi oli kaiketi jo täällä Kustaassa herännyt. Missä Kustaa nyt oli, ja mitä hän ajatteli? Anna ei rohjennut noihin kysymyksiin vastata eikä Kustaata muistelemassa viivähtää; hänen poskensa, jotka viime aikoina olivat olleet niin kelmeät, saivat äkisti hilpeän punan.

Melkein joka toinen päivä kävi Anna täst'edes istutuksella -- pahalla säällä yksinään, muulloin pikku Riikka seurassaan; joskus liittyi heihin herra Fogelsang.

Aika kului niin hitaasti, niin hitaasti, vaan se kului kuitenkin; vanha vuosi loppui ja uusi alkoi. Kun päivän työ oli tehty, muurari sänkyynsä mennyt ja ympärillä kaikki niin hiljaa, niin Anna istui mieluisesti hetkisen aivan jouten ja muisteli kotoa, näki heidät kaikki ajatuksissaan sekä kuvitteli mielessään, mitä he nyt sanoivat tahi tekivät; oli melkein kuin hän olisi heidän seassansa elänyt. Sitte hän luki kappaleen äidin raamatusta, ja hänen sieluunsa tuli yhä enemmän selvyyttä, jotta hän sai voimaa kärsivästi ja hiljaa odottamaan.

Odottamaan -- mitä? Sitä hän toisinaan itseltään kysyi. Eihän hänellä ollut mitään toivoa, ja kuitenkin hän odotti ynnä tunsi, ett'ei hänen ja heidän väliltään kaikki ohitse ollut -- se ei voinut ohitse olla!