Part 1

KERTOELMIA

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomensi Em. Tamminen

Porvoossa, Werner Söderström, 1885.

SISÄLLYS:

Jouluvierailu. Knut Nielsen. Sokea sattuma. Biina neitsyt. Anna. Serkku. Elisabet.

Jouluvierailu.

"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään", sanoi muudan ruumiikas herra välinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa, joka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressa salissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä; "siellähän on varoja."

"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin -- ainoastaan viisivuotinen ja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänen holhojansa."

Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli korkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei näyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin lauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:

"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte minua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua, ymmärrätkö?"

Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan luo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa varten.

"Mitä nyt? -- ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." -- -- Tuo ylöspäin kääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän, vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä, toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"

Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!

"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla esiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni pienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.

Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin vieressä, niin he pysähtyivät.

"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös, pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko? Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat yhdessä viihtyisimme."

Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin. Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi innokkaasti, oikeimpa kiivaasti:

"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi sinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle, tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi täyttänyt."

"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä tiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän omilla tapsillamme."

Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä täytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja hoitoon kuului.

Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren rouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen leninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen päällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon. Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo pienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.

"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" -- rouva työnsi hänet kylmästi luotaan, -- "jätä minut rauhaan! -- kas, tuossa on minun suloinen, suloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan tuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan rauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä."

"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos minä väkeni oikein tunnen."

Pikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän kädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää kurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi ja lopuksi kuihtui.

Herman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja Elsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka. Erkki silmäili heitä ja he Erkkiä.

"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?" sanoi Herman ja mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti, "minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan ylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se."

"Koetappa!" Erkin posket hehkuivat, "koeta!"

Tuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi kuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta. Se oli hänen ensimmäinen tappelunsa.

"Oikein!" virkkoi isä, "nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! -- Sinä suuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! -- antakaa sen nyt riittää, ja pysykää täst'edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä vaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka alkoi."

"Oikein!" -- mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä olemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin, lisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa perheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut. Koulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä ja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton tuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki heräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin hän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja nyyhkyttää sydämmen pohjasta.

Sellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne olivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat. Moisen puuskan jälkeen -- hän itse piti sitä puuskana -- astui Erkki toista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.

Tuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin hintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.

Se rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja unohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei milloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista ja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon yli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja ihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan pojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi tomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla, vaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie koulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi opiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.

Ja holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi tahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei ollut kaikesta muusta mihinkään.

"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä uhkaamaan!" sanoi hän.

Eräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan ollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta. Tämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän teki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta. Mainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.

"Mutta, lapseni", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään silmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, "ettekö milloinkaan käy kirkossa? -- mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?"

Rouva Johnson katsoi häneen harmistuneena:

"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?"

Tukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen, puolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:

"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa paremmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän."

Tuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin paljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa palkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui! Murheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi seisomaan ja sanoi:

"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän, raukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!"

Äiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä pidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon vanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.

Kaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan, äiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi. Erkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen paremmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat, ainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan. Tukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.

"Oikein!" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi oli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä, "oikein poikani, ja onneksi olkoon! -- mitä nyt tuumailet?"

"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää."

"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?"

"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi", Erkki nauroi iloisesti, "asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö haluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on kutsunut minua ulkomaan matkalle -- Schweiziin ja Italiaan, luullakseni -- yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa."

"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! -- sanonpa sinulle toki vaan yhden seikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi on tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta paremmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on tehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin."

"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää."

Erkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa oli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut pakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija, ja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, vieläpä venäläisiäkin kirjoja -- enimmästi raamattuja, sillä niitä oli niin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen teos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon ikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä ylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen, ennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.

"No, niin", hän ajatteli, "tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta mistä se johtuu, ett'en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka se niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?"

Erkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon nuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa tieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki -- joka niillä aloilla oli vähäpätöisin -- katsoi ylös kumppaninsa perusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas Sven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta siihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään oikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin kasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää, eikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi sanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas rakkaihin kirjoihin.

Mutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva, että Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin tahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen Sven Lange, joka niin nauroi?

"Hyvää päivää! -- vai, tekö se olette!" Sven asettui oven eteen, epäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte hän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.

"Käykää sisään vain, Anker! -- Äitini, kandidaatti Anker, minun ystäväni", esitteli Sven.

"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!" kuului ystävällisesti häntä vastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää, sinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin häntä tutkimaan.

"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani", jatkoi Svenin äiti, osoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita lumivalkoisella pöytäliinalla komeili, "hän kyysyy, pitääkö hänen todellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä -- no, kas, nyt hän nauraa taas -- meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee vielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja hyvää."

Hän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa puvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.

Erkki vakuutti, ett'ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa syönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.

"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, -- eikö se milloinkaan ole sinun mieleesi juolahtanut, Sven?"

"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin erilaiset!"

"Tosiaanko?"

Erkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka vastauksen sijaan seurasi.

"Kuule, Sven", alotti äiti taas, "muistathan, mistä puhuimme..."

"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett'ei siitä ole mitään hyötyä. -- Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi, eikö minulla olisi halua ottaa" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja nyt hän luulee, että te kenties -- mutta minä, joka tunnen teidät, en luule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja "lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota."

"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?"

"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin... meidän vanha pappilamme on herttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole."

"Mistä sen tiedätte?" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan närkästyneeksi.

Sven katsoi häntä suoraan silmiin.

"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta minusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen kuin teidän."

"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu", sanoi Erkki äitiin kääntyneenä.

"Kutsuttu luonnollisesti. -- Te matkustatte poikani seurassa; me lähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan."

Se oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin. Hän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi teki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan sisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani harvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat tavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen rakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.

Kun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi joulun viettää, niin tämä nauroi.

"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia hyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. -- Se pappi oli kummallinen veitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin viran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan."

"No, anna minun koettaa sitäkin", pyysi Erkki keveämielisellä, vallattomalla puhetavallaan. "Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua tanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä, niin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan."

Tukkukauppijas rypisti otsaansa.

"Niin, tiedäppäs, jos pappi ja asioitsija rinnattain pannaan, niin pidän toki papin parempana."

Rouva Johnson ja Elsa -- joka nyt oli täysikasvuinen kaunis neito, aivan kuin viimeisestä muotilehdestä leikattu -- tekivät tuon matkan naurunalaiseksi ja ivasivat Erkkiä; Erkki lopullisesti harmistui ja kyllästyi siitä, jopa melkein halusi jättää koko retken siksensä.

Jos minulla vain olisi sopiva este! ajatteli hän vielä joulun aaton aattona, Svenin asunnolle mennessään. Pappilan vaunut olivat kuitenkin jo pihalla, ja Sven seisoi ovella, koreja ja paketteja ympärillään.

"Hyvä, että tulitte ajoissa! -- Isäni on lähettänyt teille turkkinsa. Me saamme vinhaa tuulta ja kylmää aukialla, sanoo Olli. -- Kas niin, nyt istumme mukavasti, eikö totta? -- Levitä kaikki purjeet, Olli, meidän täytyy olla kotona ennen teenjuontiaikaa."

Kuinka sydämellisesti iloinen oli Sven, sitä oli hänen mahdoton salata, vaikka hän hillitsi itseänsä Erkin tähden; se tapakin, jolla hän katseli ympärilleen ja huurteista sumua syvään sisäänsä hengitti, ilmaisi hänen mielentilansa. Sydämmellinen riemu oli hänen äänensä soinnussa, niissä Ollille tehdyissä, pikaisissa kysymyksissä, joiden alkuunpanijana oli lyönti Ollin harmaalle viitalle, niimpä siinä tavassakin, millä hän äidin hauraita, herttaisia, joulukuuseen pantavia tavaroita sisältävästä korista kiinni piti ja sen kannen alle tirkisti. Hän tuskin saattoi järjellisen ihmisen lailla istua alallaan istuinpaikallansa. Erkki tarkasteli häntä uteliaasti ihmetellen sekä tuntien, ett'ei hän itse ollut milloinkaan iloisena ollut.

"Täällä on kaunista, eikö totta? Tällä matkalla kuljetaan monen metsän ohitse ja läpitse. Te saatatte nähdä Furejärven tuolla kaukana, jos nousette seisomaan; -- niin kototie on herttainen tie!"

Erkki ei nähnyt juuri muuta kuin sumua, joka peitti kaikki yksitoikkoiseen vaippaansa. Hän istui toki lämpöisesti ja hyvästi papin karvaisissa turkeissa, ja neljä tuntia kuljettua oltiin määrän päässä.

Koiran haukunta ja iloiset tervetulohuudot ottivat heidät vastaan; valo salista loisti ystävällisesti pihalle, lämmin ilmavirta aaltoili avonaisesta ovesta heitä vastaan.

"Isä!"

Sven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon, sen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.

Erkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan ikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.

"Tervetuloa!"

Pappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka painui aina sydämmen syvyyteen.

"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!" Äiti tarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.

"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä kiharat jäljellä, äiti! -- ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse ylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!"

"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?"

Elli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä kainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt oloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut, saattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli, että hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.

"Kasvatussisareni", esitti Sven, "perheen aarre, meidän pieni silmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin sisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä -- no, Maikki, olehan nyt kiltti -- viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden ikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä, äiti, ja odotamme oivallista kestitystä."

Kaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua äidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän tahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.

Puhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia seikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.

Äiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.

"Olkaa kuin olisitte kotonanne", sanoi hän taas.

Kotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään kotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus heräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan mielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.

Miten he rakastivat toisiaan! -- Hän ei rakastanut ketään, ei mikään side sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.

Oli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?

"Halleluja, Halleluja!"

"No, nythän siitä on jotakin tulossa", hän nousi kyynäspäilleen ja kuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset soinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja keventyneenä nousi hän ja pukeutui.

"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!" kuului ulkoa, "iloista joulua!"

Hän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen pakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa puvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä sädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri ruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa -- lystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat pisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä -- juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen hameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja piparkakkuja pistäytyi esiin.

"Iloista joulua!" kuului taaskin, "ja kiitoksia, kiitoksia kaikille!"

"Kiitoksia itsellesi, Juho, iloista joulua! ja terveyttä ja kaikkea hyvää!"

"Älä unohda tupakkia, äiti", huusi Sven, tullen juosten, "Kyöpenhaminan tupakkia, ukko, ja iloista joulua!"

Sitte tuli eräs nainen, kantaen reunoja myöten maitoa täynnä olevaa ruukkua, hänellä oli vehnäleipä kainalossa ja juusto kädessä. Kolme pientä vaaleahiuksista lasta seurasi häntä; ne hyppivät tyytyväisinä ympärillä ja näyttivät äidille saaliinsa, kukin heistä oli saanut pienen lahjan. Äiti itse oli surupuvussa ja aivan itkeneen näköinen.

"Iloista joulua, Katri!" sanoi papin rouva lempeästi ja hellästi, "tiedäthän kyllä, kuka pitää huolen leskestä ja orvoista; iloista joulua!"

Mikä sydämmestä tuleva sointu hänen sanoillaan oli; vaan hänen äänensähän oli sellainen.

Viimeiseksi saapui ijäkäs, kokoonkutistunut vaimo käydä horjuen, vanha paksu päähine päässä ja sauva kädessä. Hän kantoi suurta leipää toisessa, juustoa toisessa kainalossaan, maitopyttyä vasemmassa, sauvaa ja kokoonsolmittua liinasta oikeassa kädessä. Käynti häneltä sujui vain hiljalleen, hän tunnusteli hitaasti eteensä sauvallaan.

Pastori Lange tuli käyden toiselta puolelta, hän katsahti tuon vanhuksen menoa, samassa putosi kaunis punainen omena nytystä ja vieri pitkin permantoa. Vanhus kääntyi ympäri; helppo todellakaan ei ollut vanhaa selkää taivuttaa, kuinka saisi hän omenan ylös?

Rovasti kiirehti sitä ylös ottamaan; hän otti hatun päästänsä ja kurotti vanhukselle ensin omenan ja sitte kätensä.

Aurinko valaisi kumpaisenkin kasvoja, ja niistä kuvastui rakkaus, molemminpuolinen rakkaus, siitä ei saattanut erehtyä. Erkki yritti puhua pilaa, vaan se ei käynyt päinsä.

Iloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua, mutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät. Näytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies ynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.

Ja kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä, että hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden ulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä heille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.

Salissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.

"Viihdytkö täällä?" kysyi Erkki.

"Viihdyn!" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti tyytyväisenä muodoltaan.

"Kuinka kauan olet ollut täällä?"

"Vuoden ja kaksi kuukautta. -- Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa."

Väristys kävi läpi lapsen ruumiin.

Hetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla jotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen oli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat poskissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli vilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki seurasi häntä ja näytti alakuloiselta.

"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta", sanoi hän, "ja alkaa käydä ikäväksi; -- on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?"

Pieni, pyylevä käsi koski Erkin käsivarteen; lapsen kauniit silmät katsoivat kysyvästi hänen silmiinsä.