Part 7

-- Kaipaan yhä haikeasti, -- sanoi Arvin äiti. -- Kaipaan -- mutta tiedätkö, en enää sure. Sinä olet onnellisempi minua: annoit Vilhon ja sait takaisin. Sainhan minäkin mieheni. Poikani Jumala otti. Se oli minun uhrini isänmaan vapauden tähden. Siksi en enää valita.

Silloin Vilhon äiti purskahti katkerasti itkemään.

-- Sinä, sinä se onnellisempi olet... Jospa hän lepäisikin tuolla Arvin kanssa, parempi se olisi. Vilho tuli takaisin, mutta Pulmu, Pulmu ei tullutkaan...

Arvin äiti ymmärsi. Hän siveli hiljaa toisen kättä, sanoen vain: -- Niinkö? -- Hänen miehensä oli siis oikein aavistanut.

He istuivat kauan vaiti. Toinen itki, toinen rukoili Jumalalta sanoja lohduttaakseen ystävää.

Vihdoin kyynelten mukana koko tuska purkautui äidin sydämestä:

-- Pelkäsin sitä jo kauan. Joka laskee vihan juurtumaan itseensä, hän rikkoo suhteensa rakkauden Jumalaan, ja ken on ilman Jumalaa, hän on suojaton maailmassa. Voi, mitä antaisinkaan, jos se ei olisi totta! Mutta Pulmu ei palannut, ei. Ensin väkijuomien huuma, sitte muut viettelykset. Hän syleili minua, kuten lähtiessään, mutta nyt minä tiedän, mihin ne käsivarret sillä välin ovat kiertyneet. Ei edes hän itse sitä kertonut. Jospa olisinkin saanut sen kuulla katuvan poikani huulilta! Ei, sen tiesi kylä ennen äitiä, ja sinäkin ehkä tiesit... Miehesi ainakin. Ettekä armahtaneet minua!

-- Mieheni olisi vaatinut Vilhon kertomaan, jos hän olisi ollut varma, -- sanoi ystävä hiljaa. -- Kuule, entä jos erehtyvät? Huhut kasvavat kulkiessaan.

-- Ei, ei. Hän on nyt sen itse tunnustanut. Mutta murtumatta. Voi sinua onnellista, jonka poika puhtaana nukkuu nurmen alla.

Hän itki sydäntävihlovasti. Silloin Arvin äiti löysi sen, mitä hän tahtoi sanoa: -- Älä puhu sellaista. Kiitä Jumalaa siitä, että hän elää. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Pulmu palajaa. Sinun surusi on raskaampi kuin minun, mutta ilosikin tulee suuremmaksi.

Vilhon äiti katsahti ylös, tuskallisen kysyvänä ystävänsä kasvoihin.

Hän vastasi: -- Minä saan omani jälleen vasta vanhurskasten ylösnousemisessa. Sinä saat jo täällä.

-- Kuka sen minulle vakuuttaa? -- huokasi Vilhon äiti, yhä kyynelten vallassa. -- Ei jokainen tuhlaajalapsi palaa. Isänmaan vapaus otti Pulmun. Voi, miksi hänet annoinkaan? Miksi annoin?

Rouva Aunio olisi tahtonut sanoa, että isänmaan ei ollut syy, ei sodankaan sinänsä. Olihan Arvinkin puhtaus säilynyt ja varmasti monen monien, jotka eivät kaatuneet, vaan palasivat kestettyänsä loppuun asti. Kevätmyrsky ei ole syypää lahojen puitten murtumiseen; se vain jouduttaa niiden romahdusta, sekä ilmi kuivuneitten että näöltä tuoreitten, joissa sisäinen hävitys salaa on työnsä alottanut.

Mutta entä jos sittekin? Joskus rajutuuli on ylivoimainen ja taittaa terveenkin vesan, liian nuoren ja hennon. Eikö se ollut Vilhon kohtalo? Niinpä istuta se uudestaan! Uusi kasvi nouskoon! Se on vaikeata, mutta ei toivotonta. On kevät, ja Jumalan aurinko paistaa. --

Hän ei saanut sanotuksi mitään siitä kaikesta. Ei murheen murtama äiti olisi jaksanut kuulla. Hän etsi muististansa Jumalan sanoja, parempia kuin ihmisen lohdutus.

Eikö ollutkin oikea se lause, joka hänelle annettiin?

"Joka on luopunut lapsestaan minun nimeni tähden, saa satakertaisesti takaisin..."

Oliko väärennystä käyttää sitä tähän? Ei ollut tämä uhri tapahtunut Jumalan valtakunnan tähden, ei Herran nimen tähden sanan asiallisessa merkityksessä. Mutta sentään --

-- Jumalan velvoituksen tähden omassatunnossasi ja sydämessäsi sinä suostuit Pulmun lähtöön. Olisit antanut hänen henkensä, jos olisi vaadittu. Meni se, mikä on kalliimpaa. Mutta se annetaan takaisin -- mahdotonta on, että Herra ei pitäisi lupaustansa! Satakertaisesti annetaan. Saat hänet uutena, anteeksiantamuksen puhdistamana, tietoisesti astuneena pyhään taisteluun. Herra armahtaa. Ystävä, en sano, että tahtoisin kanssasi vaihtaa osaa -- mutta älä pyydä sitä sinäkään...

-- Kiitos, -- kuiskasi Vilhon äiti, sydän Jumalan koskettamana. Hän näki taas toivon tähden pilkotuksen. Hänen rukouksensa jaksoi kohottaa väsyneet siipensä. Toinen kärsivä oli tukenut toista. Hänen ei siis pitänyt katua poikansa lähtöä. Hänen tuli uskoa, toivoa, rakastaa, Jumalan armahtavan ja kaikki korjaavan laupeuden tähden.

Yhdessä he lähtivät haudalta. Vieraita ihmisiä tuli vastaan. -- Rouva Aunio raukka! -- he sanoivat keskenään. -- Onnellinen rouva Tuokko, jonka poika on menestynyt ja palannut kotiin!

Mutta Jumala mittasi kummankin uhrin ja kätki leiliinsä kumpaisenkin kyyneleet.

1920.