Part 6
-- Kuinka neiti minua tiesi hakea?
-- Naapurin rouva kehui, että te osaatte tehdä vaikka mitä: saaveja, pyttyjä, lukkoja, kaikenlaista.
Mies myhäili. Osasihan hän, oli se totta. Mutta ei ollut vakinaista työpaikkaa. Ensi viikolla piti alkaa kaupungin hätäaputöitten. Niihin hänkin aikoi. Oli tasoitettava urheilukenttä ja tehtävä katukäytävä tänne esikaupunkiin.
-- Kuinka niin taitava mies on jäänyt ilman vakinaista työtä?
Neiti Nurmi ei arvannut koskettavansa arkaa kohtaa. Ahonen ei kumminkaan nolostunut, vaan selitti suorasukaisesti, että hän oli ollut oluttehtaan työmies, oppinut siellä juomaan ja juonut itsensä raihnaiseksi. Oli pakko erota. Mutta erotessaan hän oli päättänyt, ettei enää joisi pisaraakaan. Ei hän ollutkaan juonut.
-- Onneksi ei nyt sota-aikana saakaan, -- huomautti neiti.
-- Niin, ei saa, -- toisti Ahonen, punnitsematta, sekö ehkä olikin hänen juomattomuutensa syynä.
Uudinkoukut kiinnitettiin nopeasti ja hyvin, mies sai maksunsa ja Valtteri luvatun leivän. Siitä pitäen oli ystävyys solmittu neiti Nurmen ja Ahosen perheen välillä.
Usein sitte syksyn ja talven kuluessa hoikat sääret kiipesivät opettajattaren portaita ylös, silmäpari kuin jäniksenpoikasen kurkisti ovenraosta, ja samassa jo Valtteri seisoi kynnyksellä irvistävin kyynärpäin, lakki kourassa. Ilman pientä makupalaa hän ei koskaan jäänyt. Poika ei paljoa puhunut, tuli vain ja meni. Mutta kerran hän sanoa lennähytti heti ovensuusta: -- Nyt meillä on Helmikin!
-- Kuka Helmi on? -- ihmetteli neiti Nurmi.
-- Helmi, Kotkasta.
Ei siitä tullut sen selvempää. Seuraavalla käynnillänsä Ahosella neiti Nurmi vasta kuuli, että perhe oli lisääntynyt vuoden vanhalla pojantyttärellä.
-- Nyt ei pääse irti enää mihinkään, -- valitti Ahoska. -- Tämä on aina poraamassa.
-- Täytyikö teidän ottaa hänet luoksenne? -- kysyi opettajatar, kun ei osannut muutakaan sanoa.
-- Kävin Kotkassa katsomassa miniää ja lapsia; ajattelin, että ehkä poika Pietarista olisi heille kirjoittanut, vaikkei meille. Mutta eivät hekään tietäneet mitään. Kurjuudessa he siellä olivat. Miniä pesee pyykkiä, käy herrasväissä. Lapset lukitaan sisälle taikka juoksevat pitkin katuja, ja tämä nuorin oli niin huonossa ruokossa, ettei sitä jaksanut katsella. Otin mukaani.
Ääni, vuoroin tuikea, vuoroin surkea, vaihtui hellästi leperteleväksi, kun hän hyssytteli lasta: -- Helmi, Helmi, mamman likka, mamman lintu...
Ja rupipäinen, kalpea tyttönen jokelteli iloisesti vastaan.
Ulkona tiellä neiti Nurmi tapasi Ahosen, joka nykyään oli kaupungin lumenluontitöissä. Mies tervehti reippaasti nyökäten, valoisin kasvoin. Hänen toisessa kädessään oli lapio, toisella hän talutti koulusta palaavaa Valtteria.
-- Hyvääkö Ahoselle kuuluu?
-- Mitäs muuta!
-- Taitaa olla hyvät palkat hätäaputöissä?
-- Tarpeeksi asti. Kymmenen markkaa päivältä. Jos vielä muija kävisi naisten työtuvassa, niin kelpaisi elää. Mutta ei pääse, kun tuli otetuksi lapsi, pojan tyttö. Vaikka eipä hän muutenkaan olisi tainnut sinne mennä -- ei ole käsityöihmisiä, se meidän muija, -- loppulauseet mies puolittain supisi tiensivuun.
-- Niin kai, -- tuumi neiti Nurmi. Valtterin risaiset vaatteet olivat kyllä kielitelleet Ahoskan käsityötehosta.
Kun neiti Nurmi seuraavalla kerralla tapasi Ahosen, sai hän kuulla, että työtuvan naiset olivat tehneet lakon.
-- Mutta heillähän oli hyvä palkka: neljä markkaa kuudelta tunnilta, ahkeruusrahoja, lapsirahoja ja vielä keittoakin...
Ahonen näytti nololta. -- Niin, eihän meidän muija ole siellä, -- hän sanoi, nyökäten hätäisesti hyvästit.
Opettajatar kuuli kaupungilla, että hätäaputyöläismiehet olivat yllyttäneet naiset lakkoon. He piirittivät valtuuston raatihuoneeseen ja uhkasivat nälällä, kunnes naisten palkka olisi korotettu samaan, mikä heillä itsellään oli ollut. Ja miehet puolestaan vaativat nyt lisää. Valtuusto vastusti sitkeästi, mutta taipui vihdoin väkivallan painosta.
Kaupunkilaiset olivat kuohuksissaan. Neiti Nurmi ei malttanut olla juoksematta maantien poikki Ahoselle.
-- Mitä Ahonen tästä sanoo? Olitteko tekin raatihuoneella?
-- Olin, tottakai, katsomassa.
-- Niin, me oltiin, minä ja pappa ja mamma ja Helmi! -- ilmoitti Valtteri vilkkaalla mielenkiinnolla.
-- Joka on katsomassa, mutta ei puhu vastaan, se tulee myötäsyylliseksi, -- yritti neiti selittää, posket hehkuvina.
-- Enhän minä kuulu koko työtupaan, -- kiirehti Ahoska vakuuttamaan, ja sanat kierivät suusta kuin herneet, niin että Ahonen jäi vallan vaiti. -- Emmehän me... Aina me olemme olleet rauhan ihmisiä. Siellä ne muut hätäapulaiset kuuluvat vaan jouten seisoskelevan, mutta tämä meidän mies rehkii niinkuin olisi omaa työtä. Kannattaahan sen saadakin markka seitsemänkymmentäviisi tunnilta, jos se sitte annettiin riidalla taikka sovinnolla. Mitä me heidän riidoistansa ja työtuvasta ja muusta... Tuokin Himaska, kutoo harmaat miehen sukat viikossa ja saa siitä vanhan taksan mukaan 24 markkaa. Nyt se tulee saamaan liki viisikymmentä markkaa. Väärin se on. Ja minä tässä rähjään aamusta iltaan enkä saa yhtään mitään... Jahka minäkin menen ja haen sieltä sukankutimen.
Mutta eipä tullut haetuksi kuitenkaan. Himaska selitti, että kotonatekijöille maksettiin työstä vain kappalepalkka. Ohho, eihän se sitte kannattanut... Eikä tullut Helmin ja Valtterinkaan vaatteita paikatuksi.
Kyllä köyhän käskee...
* * * * *
Tuli "punainen aika". Verenkarvaiset nauhat ilmestyivät miesten rintapieliin ja pyssyt olalle. Pian naisetkin olivat aseissa.
Eräänä päivänä neiti Nurmi näki Valtterin juoksevan maantiellä pitkä seiväs kädessä, punainen nauha seipään nenässä. Hän sohi sillä oikealle ja vasemmalle, oli tähtäävinään ja huusi: -- Puh, puh!
Valtteri ei ollut pitkään aikaan näyttäytynyt opettajattaren luona. Neiti Nurmi oli joskus tuuminut, mikähän hänellä nyt oli, mutta ei perustanut siitä sen enempää.
-- Ahaa, -- hän ajatteli. -- Tuoltako kulmalta nyt tuuli puhaltaa naapurissa?
Vaadittiin lupalippua rautatieylikäytävällä, joka vei esikaupungista kaupunkiin. Silmät kiiluvina Valtteri seipäineen hääräsi vahtineitosten jaloissa. Joskus hän sai pienen tuuppauksen, mutta enimmäkseen hyväksyviä hymyilyjä. Nyt oli punainen nauha seipäänpäästä siirtynyt pojan rintaan, roikkuen siinä pitkänä kuin mato.
-- Näytä lippu! -- kuuli neiti Nurmi Valtterin karjaisevan ohikulkijalle, vanhalle herrasmiehelle.
-- Kehtaako hän olla minullekin hävytön? -- tuumaili neiti Nurmi, lähestyessään ylikäytävää. Hän tiesi, että vahtineitoset kysyivät lupalippua vasta kaupungista palaavilta.
Valtteri taas ampui ilmaan seipäällään, huusi ja ärhenteli. Hän seisoi selin esikaupungin tiehen päin ja kimmahutti juuri mehevän kirouksen, kun neiti Nurmi odottamatta tarttui hänen olkapäihinsä.
-- Lapsi, kuinka rumasti sinä puhut! Mene kotiin.
Poika ällistyi eikä saanut sanaa suustansa.
-- Mene nyt kotiin, -- toisti neiti Nurmi. Valtteri kääntyi häpeissään, ja opettajatar kiirehti edelleen. Mutta monta askelta hän ei ennättänyt, ennenkuin kimakka lapsen ääni kirkui hänen takaansa: -- Tuokaa lippu tullessanne! Lippu pitää olla!
Seuraavana päivänä neiti Nurmi näki Ahosen kulkevan maantiellä, kivääri olalla ja punainen nauhasolmuke rinnassa. Hänen silmänsä olivat synkät ja hyväntahtoinen hymy kuollut huulilta.
Opettajatar tuli oikein mielipahoillensa. Hän oli miehestä pitänyt. Hän ei voinut olla harmittelematta: -- Tässä on akka takana! -- Mutta samassa hän näki Ahoskan myös maantiellä. Hän meni vastakkaiseen suuntaan kuin miehensä, suuri huivi huppuna, vartalo kumarassa, viilettäen kuin hiiri pitkin tienreunaa. Neiti Nurmesta tuntui, että vaimoa hävetti. Mies oli astellut pystypäin, uhmaavan näköisenä.
-- Kuka heidät tietää! -- oli loppupäätelmä.
Kuului, että Ahoskakin nyt todella istui työtuvassa, kun johto oli porvareilta siirtynyt punaisten käsiin. Mies taaskin oli siltavahtina, jonkun matkaa maalla päin. Maalaiset kertoivat, että hän piti suurta ääntä ja puhui suun täydeltä törkeyksiä. Kun hän tuli neiti Nurmea vastaan, niin hän tuskin tervehti.
Mutta neidistä tämä oli niin ikävää, että hän piankin pysähdytti Ahosen tiellä.
-- Onko nyt Ahonenkin mennyt punakaartiin? Ette suinkaan te, vanha mies, aio rintamalle lähteä?
-- Vaikka lähtisinkin! -- kivahutti Ahonen, mustannäköisenä hiukan nyökähyttäen päätänsä ja jatkaen matkaa. Valtteri juoksi perässä ja pujotti kätensä hänen kouraansa, vilkuen ilkamoiden taaksensa neiti Nurmeen. Pojan risat olivat vaihtuneet uuteen, siistiin takkipukuun. Punainen nauhamato oli solmittu yhtäläiseksi ruusukkeeksi kuin isoisälläkin oli. He kulkivat juhlallisina samaa tahtia, vanha mies ja poika, ja neiti Nurmi huokasi raskaasti heitä katsellessansa.
-- Tietävätkö nuokin, mitä tekevät?
* * * * *
Loppunäytös oli tulossa. Punainen mahti oli maassa. Murretuilta rintamilta pakolaiset hurjassa vilinässä ajoivat läpi kaupungin. Oma esikunta oli karannut tiesi minne, ja vahdit heittivät aseensa siltojen viereen ja metsiin.
Neiti Nurmi seisoi katsomassa ohikiitävää junaa. Jokohan tuo toi pelastuksen? Ei vielä. Mutta pian, huomenna, ylihuomenna -- aivan varmaan.
Hän oli niin jännityksissä, ettei huomannut ketään, ennenkuin Ahonen tervehti hyvää iltaa.
Neiti käännähti ja näki hänet tavallisessa työpuvussa. Kasvojen ilme oli muuttunut kuin taian voimasta. Synkkien silmien sijalla oli lempeät ja lauhkeat, samanlaiset kuin viime syksynä. Nyt niiden ilme vain oli iloisen sijasta huolestunut. Ja kuitenkin tuntui kuin kevennys miehen koko olemuksessa.
-- Kun he nyt tulevat, niin tappavatko he meidät kaikki? -- kysyi hän kuiskaten.
-- Eivät tapa, olkaa rauhassa, -- hymyili neiti Nurmi.
-- Mutta niin sanotaan.
-- Turhia puhuvat. Ei ainakaan Ahosta kukaan tapa. Ettehän te ollut rintamallakaan -- vai olitteko?
-- En, en ollut. Enkä minä ikänä olisi koko leikkiin mennyt, mutta kun lakkauttivat hätäaputyöt, eikä muutakaan saanut mistään. Muijakin yritti työtupaan, mutta maksettiinkos siellä enää palkkoja niinkuin ennen? Helmi vaan rupesi kotona kitumaan, ja lääkkeisiin kuluivat nekin turhat rahat. Ei, pakko minun oli kaartiin ruveta. Kaikki me muuten olisimme nälkään kuolleet minä ja muija ja lapset... Täytyi mennä.
-- Ei täytynyt, Ahonen. Ei koskaan täydy myydä kunniaansa ja omaatuntoansa.
-- Enpä minä siitä suurta hintaa saanut, -- naurahti mies katkerasti. -- Eikö neiti puhuisi minun puolestani, kun he tulevat? Tuonkin Valtteri paran tähden...
-- Pojankin annoitte villiytyä! -- Neitiä suututti ja säälitti yhtaikaa. -- Mitäpä minä voin puhua? Asianne tutkitaan, ja tekonne puhuvat itse puolestansa.
Niin tuli se ihana keväinen aamu, jona kaupunki näki valkoiset vapauttajansa. Oli riemua, oli juhlamieltä. Mutta esikaupungin maantiellä pieni hintelä poika juoksi kuin kuolemanhädässä neiti Nurmen perässä. -- Opettaja, opettaja! -- hän huusi. -- Pappa vietiin! Ne veivät papan!
Neiti Nurmi taputti kalvakkaa poskea. -- Ole rauhassa, lapsi, kyllä pappa tulee takaisin pian. Mutta sinä -- joko sinä tahdot ruveta kiltiksi pojaksi?
Valtteri riiputti päätänsä. -- Jo.
Seuraavana päivänä neiti Nurmi ikkunastansa näki Ahosen kuokkimassa pientä perunamaatansa. Hän oli siis vapautettu.
Yhteiset suuret ilot ja surut kiinnittivät lähiaikoina opettajattaren mieltä niin, että hän vasta viikon kuluttua tuli pistäytyneeksi naapuriin. Hän meni jäähyväisille, sillä hänen viransijaisuutensa yhteiskoulussa loppui lukuvuoden mukana. Niin pian kuin junissa pääsi, hän kiirehti matkustamaan.
Oli sunnuntai-iltapäivä, ja he olivat kotosalla kaikki. Helmi nukkui kehdossa likaisten riepujen seassa, aina välimmiten vaikertaen unissansa, ja Valtteri nuhjasi nurkassa uudessa puvussaan, joka oli jo saanut pari reikää. Ahonen näytti totiselta ja lauhalta, mutta vaimo purskahti itkuun.
-- Voi voi tätä elämää, -- hän valitti. -- Mitä me olemme tehneet, että Jumala meitä näin kovasti rankaisee?
Neiti Nurmi tiedusteli, mitä oli tapahtunut. Hyvinhän näytti käyneen, koska Ahosen ei tarvinnut vankilaankaan joutua.
-- Se nyt vielä puuttuisi! Jo minä niin pelästyinkin, että sydän oli haljeta. Veivät viattoman miehen sinne tutkittavaksi... Ja nekin kaartinpäälliköt pettivät.
-- Suuren palkan lupasivat, ja viisikymmentä markkaa rahaa sain koko aikana, -- murahti Ahonen.
-- Köyhyyden tähden sinne mentiin ja yhtä köyhiksi jäätiin, -- nyyhki Ahoska. -- Ja nyt vielä tuli semmoinen onnettomuus... Tappoivat ainoan poikamme!
-- Ketkä tappoivat? Missä?
-- Pietarissa -- sen, joka oli auttokuskina. Oli kirjoittanut Kotkaan, että nyt hän tulee kotiin ja tapiseeraa mamman ja papan huoneen, ja asemalle hän oli jo pyrkinytkin. Mutta tappoivat ja ryöstivät rahat kaikki... On tullut tieto.
Ahoska itki ja nyyhkytti niin, että koko ruumis vapisi. Ahonen mykkänä kuivaili kyyneleitänsä.
-- Valtteri paran ainoan enon tappoivat...
-- Ketkä? -- kysyi neiti Nurmi uudelleen.
-- Punaiset! -- sanoa töksähytti Ahonen.
-- Mutta se nyt kumminkin oli hyvä, ettei niitä ryöstökankaita otettu, -- toimitti Ahoska kesken itkuansa. -- Minä sanoin Ahoselle, että vaikka tässä näännyttäisiin kurjuuteen, niin ei oteta...
Tuli yhteinen äänettömyys. Valtteri nyppi uuden pukunsa reikiä, ensin toista ja sitte toista.
Neiti Nurmi olisi tahtonut lohdutella, puhua Jumalasta ja isänmaasta ja kaikesta parhaasta, mitä hän tiesi, mutta sanat kuolivat hänen huulillensa. Hän ojensi kätensä hyvästiksi heille jokaiselle ja sanoi vain: -- Kyllä kai te raukat nyt olette saaneet punaisesta ajasta tarpeeksenne.
Hän ei odottanut vastausta, eikä sitä tullutkaan. Ahoska huokasi: -- Hohho, kunpa noista tulisi ihmisiä, Helmistä ja Valtterista.
-- Siinähän se olisi Suomen tulevaisuus, -- sanoi neiti Nurmi. Mutta sanoessaan hänkin huokasi syvään -- hyvin syvään.
1919.
Kaksi uhria
He kaksi polvistuivat yhtaikaa alttarikehän ääreen hiljaisena lauvantai-iltana, toisten samanikäisten nuorten parvessa, rakkaittensa ympäröiminä. Kaikilla heillä oli juhlahetki, noilla vakavilla nuorilla pojilla ja valkopukuisilla, hartauteen vaipuneilla tytöillä. Mutta näiden molempien kohta oli erikoinen. Vilho Tuokko ja Arvi Aunio olivat sotaan lähtijöitä.
Molempien äidit istuivat vierekkäin. Vilhon äiti oli leski ja poika hänen ainokaisensa. Arvin isä oli jo rintamalla. Veljiä hänellä ei ollut, mutta nuoremmat sisaret istuivat äidin mukana kirkossa. -- He ovat ensimmäiset tästä parvesta, -- ajatteli Vilhon äiti. -- Heidän esimerkkinsä on vetävä nuo toiset jäljessä. Vilho ja Arvi ylihuomenna, muut ehkä jo ennen kuin viikko on ummessa. Ainokaiseni annan, pikku Pulmun, joka nyt on nuori mies. Oi Jumalani, sinä tiedät, että se ei ole helppoa. Raskaan, raskaan uhrin isänmaa minulta ottaa, enkä minä voi kieltää. Surussani iloitsen. Hän on niin ylevä ja kaunis alttiudessansa, minun Pulmuni, oma puhdas, herttainen lapseni. Jumalan käsiin jätän hänet.
Arvin äiti itki. -- Mieheni ja poikani, molemmat kadotan. Herra Jumalani, kuinka minä sen kestän? Poika on rauhallinen kuin lähtisi tavalliseen työhön. "Äiti", hän sanoi tänä aamuna, "entä sitte jos kaadun? Samantekevää, palvelenko maatani ja Jumalaani elämällä vai kuolemalla". Niin nöyränä hän painaa päänsä rukoukseen tuolla alttarin edessä. Pappi hänestä tulisi, jos saisi elää, niin hän itse on aikonut. Jumala, säästä, säästä hänen nuori elämänsä! Sinähän voit sen tehdä.
Urut soivat hiljaa, juhlallisesti. Laulu humajaa kirkossa. "Sun haltuus, rakas Isäni..."
Vilhonkin äiti puhkee kyyneliin.
* * * * *
Maanantaiaamuna he seisoivat valmiina varustuksissaan. Oli lämpimät puvut, oli aseet ja eväät. Arvi oli ottanut raamatun selkäreppuunsa, ja Vilhollekin äiti oli sen pannut mukaan.
Viimeinen suudelma, viimeiset jäähyväiset.
Nuoret toverit saattoivat pitkän matkaa. Pojat innostuivat ja lupasivat seurata, aivan niinkuin Vilhon äiti oli luullutkin. Olivat jo tytötkin täynnä intoa. He päättivät keskenänsä, että tästedes ompelukoneet ja sukkapuikot eivät jouda lepäämään.
Mutta äidit, naapurukset, kulkivat yhdessä kotiin, haikein mielin ja kuitenkin onnellisina. Arvin äiti uskoi jo varmaan, että hänen poikansa oli palaava takaisin, ja Vilhon äidin sydän oli ylpeä armaasta pojasta, joka riensi edellä velvollisuuden tietä, viitaten sitä toisillekin.
Kirjeet kantoivat viestejä edestakaisin. Arvi oli kohdannut isänsä. Oli jo ensimmäinen tulikastekin saatu. Eivät he olleet pelänneet kumpikaan. Arvin isä kirjoitti poikien kunnostautuneen, niin että oli ilo sitä nähdä. "Meidän Arvillemme tämä kumminkin on vaikeampaa kuin monelle muulle, sen huomaan. Hän säälii punaista yhtä paljon kuin valkoistakin, mutta ymmärtää ja täyttää velvollisuutensa. Toisin Vilho. Ihmetellen olen häntä katsellut. Lapsi vielä, mutta miehen mielinen. Omin silmin näin hänen ampuvan kaksi vihollista peräkkäin, eikä käsi värähtänyt. Hänessä on tarmoa ja innostusta aivan harvinaisessa määrässä."
Äidit lukivat yhdessä kirjeen. -- Hyvä, että Arvin sydän on hellä, -- sanoi rouva Aunio. -- Ja hyvä, että on isä siellä poikansa turvana. -- Mutta Vilhon äidin silmät loistivat ylväästä ilosta. Hänen poikansa oli aina kulkenut etupäässä. Niin nytkin, vaaran ja kunnian kentillä, ilmankin isän tukea.
Seuraava kirje oli Arvilta itseltään. "Rakas äiti", hän kirjoitti, "minä soisin, että tätä ei kestäisi kauan. Sota on kauhea. En pelkää, eikä ruumiini väsy, mutta sydän kärsii, kun saman kansan ja saman Jumalan lapset iskevät vastakkain. Olen lukenut raamattua lepopaikoissamme, usein ääneenkin. Ajattelin ensin, että pojat ehkä pilkkaavat, mutta ei kukaan ole sitä tehnyt. Monet ovat kuunnelleet mielellänsä. Toivoisin Vilhonkin kuuntelevan, mutta hän ei anna aikaa itsellensä. Hän on sotilas koko sielultaan, toisenlainen kuin minä. Kaikki ihailevat hänen kykyänsä, ja minä myös. Johtajaksi hän on luotu."
Samaan aikaan Vilhokin kirjoitti: "Äiti, tämä on suurta ja ihanaa! Kaikki isänmaan vapauden tähden! Minä olen nähnyt kauhuntekoja, jotka saattavat ihmisen raivostumaan. Vihaan punikkeja, vihaan, vihaan! Onhan oikeus vihata pahaa. Me ryntäämme eteenpäin innostuksen ja vihan voimalla. Me voitamme. Älä sure, äiti. Minulla on onni mukanani. Kuulat eivät näy sattuvan minuun."
Silloin äidin sydän vavahti. Hän vastasi pojallensa: "Älä anna vihan vallata sydäntäsi. Pulmu, lapsi, viha erottaa meidät rakkauden Jumalasta. Ei onni auta sinua; Jumala yksin auttaa."
* * * * *
Oli taas lauvantai, pyhän aatto, kolme viikkoa siitä päivästä, jona nuoret olivat uudistaneet kasteensa liiton. Kuusi nuorukaista niistä, jotka silloin alttarin ympärillä seisoivat, kantoi valkoista arkkua kirkkoon. Heitä seurasi Aunion perhe, syvään suruun verhottuna, ja Vilhon äiti, lähin ystävä. Rippikoulutytöt juhlavalkoisissaan odottivat kuorissa kukkaset käsissä. Temppeli täyttyi kansasta.
-- Näin hän palasi, -- nyyhki Arvin äiti, käsi toisen äidin kättä puristaen.
Pastori puhui liikuttavin sanoin rakkaudesta, joka oli uhrautunut kuolemaan asti. Oma isä puhui myös, tuoden kokoontuneille Arvin viimeiset terveiset.
-- Haavoittunut toveri oli jäänyt kentälle makaamaan. Arvi huomasi hänet ja henkensä uhalla palasi kuulasateeseen. Toisen hän pelasti, mutta itse sai kuolettavan haavan. Arvin elämän voima oli rakkaus. Rakkaudesta isänmaahan hän lähti sotaan. Jumalan rakkaus vahvisti häntä sisällisesti. Hän osasi rukoilla omien miesten ja vihollistenkin puolesta. Haavoitettuna maatessaan hän sanoi: "Minä kiitän Jumalaa, että saan kuolla sentähden että pelastin eikä sentähden että tapoin. Minä kuolen ilolla."
Nyyhkytykset täyttivät kirkon. Mutta ne kuusi nuorukaista, jotka arkkua olivat kantaneet, tunsivat sydämensä oudosti värähtävän. He eivät olleet lähteneet kotoa, kuten muut toverit. Oli ollut muka esteitä, mikä milläkin. Nyt, kun he olivat viimeisen palveluksen suorittaneet ensimmäiselle kaatuneelle toverille, kun Arvin arkku oli kirkosta ulos kannettu ja kätketty kotoisen kalmiston multiin, silloin he kuin yhteisestä sopimuksesta sanoivat toisillensa: -- Hänen kuolemansa velvoittaa. Me lähdemme kaikki, eikö niin? Kuusi yhden tilalle.
Ja he lähtivät. Arvin isä vei heidät myötänsä, palatessaan rintamalle. Äiti jäi taas yksin pienten tyttöstensä kanssa. Hän itki, mutta ei isää estellyt. Näin täytyi tapahtua.
* * * * *
Viikot vierivät, kului jo toinen kuukausi ja kolmatta. Kauhun ja voiton sanomat seurasivat toisiansa, kunnes suuri ratkaisu likeni.
Vilho kirjoitti harvemmin, mutta aina hyviä uutisia. Hän oli ollut tulessa kerran toisensa perästä, ja todellakin kuulat olivat aivan kuin näkymättömien voimien ohjaamina häntä kiertäneet, koskematta, haavoittamatta. "Enkös sanonut, että olen onnen poika?" hän kirjoitti. "Nyt olen joukkuepäällikkönä, vaikka olenkin nuori. Lörpötelkööt sitte, että muka sota ei ole koululaisia varten. Nuoret ne ennenkin ovat suuria tehneet. Osaatko sinä, äiti, historiaa? Muistatko Ateenan poikia, kun gootit hyökkäsivät? Kyllä meissäkin on sisua kostamaan ja voittamaan. Kaipaan Arvia, mutta en tahdo suremalla veltostuttaa mieltäni. Aion elää ja palata kunnialla."
-- Eikö Pulmu tunne äidin rukousten suojaavia siipiä? -- huokasi rouva Tuokko hiljaa. -- Eikö hän ymmärrä, että kosto kostaa itsensä? -- Hän oli syvästi kiitollinen poikansa kunnosta ja varjeltumisesta, mutta ei yhtä ylväs kuin hänen lähtönsä jälkiaikoina.
Tuli päivä, jona Suomen vapauden lopullinen iloviesti kulki kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin. Sankareina valkoiset voittajat palasivat odottavien rakkaittensa luo. Rouva Aunio sai miehensä takaisin, mutta Vilho Tuokko viipyi vielä. Äiti malttoi mielensä. Olihan nyt lopullisesti varma, että poika oli pelastunut. Sai iloita iloisten kanssa ja kiittää Jumalaa.
Mutta Arvin isä sanoi hänelle vakavin katsein: -- Olen pahoillani, että viime aikoina emme kuuluneet samaan joukko-osastoon. Olisin tahtonut loppuun asti olla Vilhon isällinen ystävä. Rintaman takana vaarat eivät ole pienemmät kuin taistelutanterella.
Mitä hän tarkoitti? Pulmulle oli menestys noussut päähän, se kuului kirjeistäkin. "On ikävä taas muuttua koululaiseksi", oli hän viimeksi kirjoittanut. "Ellei olisi vain yksi vuosi jäljellä, heittäisin sikseen ja jäisin sotaväkeen. Täällä ei kukaan kysy, olemmeko koulupoikia vai ylioppilaita tai vaikkapa renkejä. Olemme vain Suomen valkoisia sotureita. Tämä on ihanaa elämää. Meitä juhlitaan joka paikassa, pidetään pitoja ja tanssiaisia, niinkuin vapauttajasankareille ainakin. Taistelut ovat ohi, nyt teemme oikeutta. Surma roistoille! Sen he ansaitsevat. Me olemme nähneet niin paljon kauheata, silvotuita ruumiita ja ryöstetyitä koteja, että armoa emme tunne."
Ei äiti pitänyt Pulmun kirjeiden sävystä. Tämä viimeinen suorastaan hämmästytti. Silvotuita ruumiita, "oikeuden tekoa" -- ja tanssiaisia! Jos joku täysi-ikäinen nuori mies olisi niin kirjoittanut, olisi täytynyt pitää häntä paatuneena, mutta Pulmu -- hän oli lapsi. Äiti antoi anteeksi sydämessään; kuitenkin hän luuli hyvin ymmärtävänsä herra Aunion vakavan huomautuksen. Ei sekään tuntunut hyvältä, että Vilho puhui jäämisestä sotaväkeen, noin vain keveästi, äidin mieltä ajattelematta. Mutta eihän hän toden teolla sitä sentään aikonutkaan. Kotiin hän oli palaava, ja silloin hän oli oleva äidin oma hellä Pulmu jälleen.
Hän palasi. Kuka voi kuvata sen illan riemua? Sorja, kaunis, miehevä nuorukainen kokemattoman lapsen sijasta, joka lähti. Uljas, terve, vahingoittumaton. Ehkä jotakin vierasta, kovaa -- oi, kyllä se haihtuu. Taas paisui äidin rinta auvoisasta ylpeydestä, ja kyyneleet tulvivat silmiin, kun Pulmun kädet niinkuin ennen kiertyivät äidin kaulan ympäri. -- Arvin äiti parka! -- täytyi hänen onnessansa osanotolla ajatella.
* * * * *
Lauvantai-ilta jälleen. Molemmat äidit kohtasivat toisensa Arvin haudalla. Se oli rouva Aunion luonnollinen kävelymatkan määrä, ja usein rouva Tuokkokin kävi laskemassa sen kummulle kukkasen.