Part 5

-- Minun pitäisi huomiseksi hankkia ranskan kirjallisuushistoria, -- sanoi hän äidillensä, vähän viivytellen ja empien.

Rouva näytti huolestuneelta.

-- Tarkoitatko, että se pitäisi ostaa? Etkö voi lainata kirjastosta?

-- Niin, kyllä -- tietysti, -- ääni oli epävarma. Huoahtaen hän lisäsi:

-- Lainakirjojahan minulla muutenkin on. Luen ja luen -- vien kirjan takaisin -- ja mistä sitte toiste katson, jos jotakin unohtuu? Ranska on minun rakkain aineeni.

Äiti ei vastannut. Hän olisi ostanut vaikka kaikki kirjat Allille, jos olisi voinut. Alli tiesi sen ja meni ilman rahaa, nurisematta, alakuloisena.

-- Onko se kalliskin? -- kysäisi Maija-Leena eteisessä, pidättäen Allia palttoosta.

Hiukan kärsimättömänä Alli nykäisi itsensä irti. -- Mitä sitte, Maija-Leena? Neljä markkaa viisikymmentä penniä. Menen kirjastosta pyytämään, se ei maksa mitään.

Maija-Leena pesi kuppeja keittiössä.

-- Alli, lapsi parka, lukee ja lukee, vie kirjan takaisin, ja siihen kaikki unohtuu -- eikö hän sanonut niin? Minulle iloa laittavat, kahvit ja kortit, ja itsellä on huolta ja köyhyyttä... Vanhus kyyristyi penkomaan pientä arkkua, joka oli keittiön pöydän alla. Avasi sinisen huivin, jonka kulmaan oli sidottu jotakin. Hän lateli rahoja ja laski sormillansa. Yksi markka -- kaksi -- ja lisäksi kymmenen, viisitoista, kaksikymmentäviisi penniä. Kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä.

Siinä oli Maija-Leenan koko omaisuus, paitsi "suurta rahaa". Sitä oli entispäiviltä säästynyt kokonaista kaksisataa markkaa. Ne oli pantu jo herra-vainaan aikana pankkiin, semmoisella lailla, ettei tarvinnut kajotakaan, ja itsestään vaan kasvoi joka vuosi lisää. Paljonko siellä nyt oli, sitä Maija-Leena ei tietänyt eikä kysynyt. Herra-vainaa oli sanonut, ettei niitä pitänyt ottaa pois; ne olivat Maija-Leenan vanhain päivien varana. Mutta Maija-Leena itse tiesi, että niillä oli toinen tarkoitus. Eivät ne _hänen_ olleet, ne vain odottivat hänen kuolemaansa. Allille hän oli ne testamentannut, nuorimmalle hoidokkaallensa, sydänkäpysellensä. _Nyt_ ei niihin vielä voinut koskea, ei edes Allin tarpeitten vuoksi. Ne olivat pyhää rahaa, kuolinmuisto.

Siis kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä... Ei, ei riitä ranskankirjaan. Mutta mitäs -- mikä tuossa kiiltää? Vieläkö on markka -- ei, kahden markanko raha? On, on...

Ilosta vapisevin käsin vanhus veti esille jotakin hopeankiiltävää. Samassa hän huomasi erehdyksensä. Ei ollut käypää rahaa, oli hopeinen kunniaraha vain -- se jonka Maija-Leena oli saanut, palveltuansa suvussa 25 vuotta. Sitähän se rouva kai äsken tarkoitti, että nyt oli kulunut toiset 25 vuotta, että olisi muka pitänyt olla uusi raha... Jopa nyt turhia! Eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut palvellut, oli vain _ollut_ -- syönyt ja maannut ja vähän auttanut, niin, tietysti auttanut minkä kykeni, vaikka se ei paljoa merkinnyt...

Tuommoinen kunniaraha oli kallis, monta markkaa maksanut. Mutta mitä apua siitä oli Allin kirjaan?

Paitsi jos -- jos --

Ajatus välähti vanhuksen mielessä.

-- Lapsi parka, kun ei ole omaa kirjaa, ja se ranska on hänen rakkain aineensa, niin hän sanoi. Minä vanha ihminen haudan partaalla, mitä minä tällä koreudella teen? Vien kultasepälle tuonne vastapäätä. Ehkä saan siitä suuren hinnan, ja Alli voi ostaa monta kirjaa lainakirjojen sijaan!

Sykähytti oudosti sydänalassa. Täytyi silittää kaunista hopeakorua. Maija-Leena ei osannut lukea kaiverrusta, kun kirjaimet eivät olleet vanhaa pränttiä, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä siinä oli. Toisella puolella isäntäväen panema: "Maija-Leena Juhantytär. 25 vuoden uskollisesta palveluksesta. Rakkauden ja kiitollisuuden muistoksi." Toisella puolella Keisarillisen Suomen Talousseuran juhlallinen nimi ja kirjoitus.

-- Turhia! Mitä minä nyt vanha ihminen... Ei tätä rouva saa tietää, eikä Alli.

Hän veti päättäväisesti takin päällensä, otti huivin päähänsä ja sitoi kunniamerkin takaisin saman liinan nurkkaan, josta se oli pudonnut. Pisti sitte liinakäärön kainaloonsa ja lähti ulos.

Kultaseppä ei tuntenut Maija-Leenaa, vaikka asuikin vastapäätä. Eihän suuressa kaupungissa tunneta naapureita. Hän oli hyvä mies ja katsoi pitkään ja sääliväisesti kumaraista eukkoa.

-- Tämä on teille arvokas kapine, -- hän sanoi, punniten kunniamerkkiä kädessään, -- mutta minä en voi siitä antaa enempää kuin hopean hinnan. Kaksi markkaa.

Kaksiko markkaa! Maija-Leena suuttui. Sehän oli ilmi häpeä. Herralle ja rouvalle tämä oli maksanut tiesi mitä. Maija-Leena oli vetämäisillään pois aarteensa, jota näin halvennettiin.

Hänen kasvoissaan kuvastui niin suuri pettymys, että kultaseppä nopeasti lisäsi: -- Ehkä kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä. -- Hän ajatteli: -- Saahan muija rukka niillä penneilläkin leipäpalan lisää.

Siihen siis kutistuivat Allin monet kirjat! Mutta annas olla --

Maija-Leena laski sukkelaan. Eikös hänellä nyt ollutkin juuri neljä markkaa viisikymmentä penniä? Täsmälleen ranskankirjan hinta! Niinpä olkoon menneeksi. Ellei Alli saa monta kirjaa, niin saahan sen yhden, josta hän on ollut suruissansa tänään, Maija-Leenan juhlapäivänä.

Nopeaan hän työnsi kunniamerkkinsä kauppiaan eteen.

-- Antakaa sitte rahat, -- hän sanoi, hiukan karkealla äänellä, mutta sentään sovinnollisesti. Heti tuntiessaan ne kourassansa, hän kääntyi ja lähti, taaksensa katsomatta.

Kotona mieli jo suli oikein hyväksi. Voittajan varmoin elein hän kaivoi esille entiset kaksi markkaa kaksikymmentäviisi penniä ja pani ne uusien rinnalle keittiön pöydälle. Rouva oli mennyt ulos, ja se olikin hyvä. Vielä parempi, että Alli samassa palasi koulusta.

Nyt --

-- Alli rientää pian ennen päivällistä ostamaan sen ranskankirjan. Tässä on rahaa.

Nuori tyttö seisoi hämmästyneenä. Sitte hän heittäytyi Maija-Leenan kaulaan.

-- Maija-Leena, Maija-Leena kulta! Kuinka minä voin ottaa vastaan teiltä näin paljon? Mitä äiti sanoo?

-- Alli menee nyt vaan heti.

Hän meni, niin riemuiten, niin säteilevänä, että vanhus joutui ihan ymmälleen.

-- Tuo kirja nyt muka oli niin mieleinen. Mitähän hän sanoisi, jos saisi pianon?

Antamisen ilo innostutti. Tämä se olikin juhlimista! Mutta piano, se tulee vasta, kun "suuri raha" otetaan pankista, vasta Maija-Leenan kuoltua...

Ja Maija-Leena toivoi, että hän siihen paikkaan olisi kuollut, mutta kuolleenakin saanut nähdä, kuinka Alli oli iloinen rahoista, joilla voi ostaa pianon. Kolmattasataa markkaa -- niin paljon oli opistolaisen pianokin maksanut. Se oli vanhana ostettu ja kimeä-ääninen, sanoivat, mutta kaunista Alli sillä osasi soittaa. Ei ollut uudemmasta väliäkään.

Sillä hetkellä uusi suuri ajatus heräsi Maija-Leenan mielessä. Tai oikeammin ei se tuntunut _hänestä_ heränneen -- se tuli kuin paiskattuna, niinkuin joku toinen olisi sen sanonut. Itse hän oli aivan yllätetty. Kuinka se ei ollut tullut jo aikaa? Sehän oli niin luonnollinen ja yksinkertainen. Ehkä sen piti täksi päiväksi säästyä.

-- Minulla on juhlapäivä tänään. Olen juhlinut koko päivän. Mutta nyt tulee juhlain juhla. Säästöt otetaan pankista ja Alli saa pianon. Ei hänen tarvitse minun kuolemaani odottaa. Ja vaikka minusta ei sitte olekaan kuolinmuistoa, vaikka hän pian minut unhottaa, niin mitäpä siltä, haudassahan makaan eikä minulta mitään puutu.

Maija-Leena hämmensi puuropataa ja odotti rouvaa ja Allia kotiin. Estelyt ja vastukset, mahdollisuudet ja mahdottomuudet eivät hänen mielikuviansa häirinneet; kaikki oli kuin toteutunutta todellisuutta. Hänen sydämensä oli keveä ja onnellinen. Tuntui kuin hän olisi tänään tehnyt tilinsä elämän ja kuoleman kanssa. Ei jäänyt itselle mitään, mutta siitä ei ollut kaipausta. Ei muuta jäänyt kuin vanhat vaatteet ja kulunut virsikirja.

Eikö mitään muuta? Maija-Leena katseli hellin silmin punaruusuista korttia. Se oli hänen. Siihen oli painettu: "Rakkaus on Jumalasta."

1915.

Sekalaisten tavarain kauppa

Nuori tyttö, joka soitti viulua, kulki tunnille opettajansa luo "sekalaisten tavarain kaupan" ohitse. Oli siinä kadun varrella muitakin kauppoja pitkä rivi: oli kellosepän liike, lihakauppa, maitomyymälä, huonekaluliike, muotikauppa, siirtomaatavarakauppa ja pari leipuriliikettä. Siis melkein mitä tahansa. Tyttö ei koskaan katsellut niiden ikkunoihin. Hänellä oli huoneessansa kaunis kalusto kiillotetusta koivusta. Hyvästä ruoasta hänen äitinsä piti huolen. Hänen siro kultakellonsa ei edistänyt eikä jättänyt. Hänen pukunsa oli aistikas ja moitteeton ja hattunsa uusi; ei hän muotikaupasta mitään tarvinnut eikä sen nähtävyyksistä välittänyt.

Täällä kaupungin umpinaisten, yksitoikkoisten kivimuurien keskellä oli vain arkea, aherrusta ja kiirettä. Tyttö kaipasi kesäisiä lehtoja, rannan aaltojen hiljaista lipatusta, luonnon vapautta ja juhlarauhaa. Hän muisti kaihoten suvun vanhaa kartanoa, kesäkotia, jonka kaikki nurkat olivat täynnä tarinoita. Siellä oli ullakko, johon hän sadesäillä kiipesi yksin unelmoimaan, vanhojen, tomuttuneitten, kummallisten esineitten keskelle. Hänen kesänsä olivat ihanat ja vaihtelevat kuin värikäs satukirja.

Kaupungissa hänellä oli yksi ainoa sadunkertoja, hänen rakas viulunsa. Sepä haastelikin ihmeellisiä tarinoita: rusopilvistä ja hopeanhohtoisesta kuutamosta, keijukaisista, prinsseistä ja prinsessoista lumottuine linnoineen. Eniten se kuitenkin kertoi auringosta, joka sädehtien valaisi onnellista maailmaa, kaipuun ja toiveiden kukkaisia kenttiä ja haaveiden kultakartanoita. Sellainen sopi hänelle, jota ihmiset sanoivat sadun "Päivänpaisteeksi".

Vaan nyt hän äkkiä oli keksinyt "Sekalaisten tavarain kaupan".

Ensin hänen katseensa oli sattunut erääseen viuluun, joka oli asetettu ikkunaan. Soittokoneet aina kiinnittivät hänen huomiotansa; niinpä tämäkin, vaikka se oli huonon näköinen, toisenlainen kuin se, jota hän itse kantoi laatikossa kädessänsä. "Kas", oli hän ajatellut, "kuka on hylännyt viulunsa? Miksi hän ei ole vaihtanut sitä soitinkaupassa, jos hän on halunnut uutta ja parempaa?"

Ennenkuin tyttö huomasikaan, oli hän astunut sisälle ja kysynyt viulun hintaa. Mustapartainen mies selaili kirjaa, johon se oli merkitty, mutta ei heti löytänyt paikkaa. Nainen, joka myi, vihjasi: "Kolmekymmentä markkaa. Poika olisi tahtonut enemmänkin, mutta eihän sitä kukaan ole ostanut. Anna kolmellakymmenellä."

Tyttö oli katsellut ympärillensä, kummastellen, kuin unessa. Tässähän oli sukukartanon ullakko ilmielävänä! Pieni pöytä, jonka marmorilevy oli haljennut, mustuneet kauniit kynttiläjalat, kuviokantinen arkku, kukallinen silkkiliina...

Niin, ja viulu. Hämillään tyttö ei tietänyt mitä sanoa. Eihän hän aikonut ostaa. Ei hänellä rahojakaan ollut mukanansa. Hän vain kiitti tiedosta ja meni ulos. Joko hän ehkä myöhästyisi tunniltansa? Mitähän myyjätkin ajattelivat hänestä?

Palatessansa hän ei voinut olla taas pysähtymättä kaupan ikkunan luo, mutta sisälle hän tietysti ei enää mennyt. Sähköliekit olivat sytytetyt. Hylätty viulu katsoi häneen, ja hänestä tuntui, ikäänkuin sen jousi, maaten kielillä poikkipäin, olisi valittanut hänelle.

"Poika soitti minua -- kauniisti hän soitti. Nyt ei minusta huoli kukaan. Hän tahtoisi rahaa, mutta ihmiset eivät maksa. Hänellä on uusi, hieno, kallis viulu, ja minä täällä virun toimetonna romujen joukossa."

Tyttö tarkasteli toisia esineitä. Vanhoja kaulahuiveja, pitsejä, kahvipannu... ja rintasolki -- kuinka taiteellisen kaunis! Miksi sekin oli täällä?

Lusikoita -- kokonainen täysi tusina avoimessa silkillä sisustetussa lippaassa -- ja nimi kaiverrettu jokaiseen. Selvästi sen luki kirkkaassa sähkövalossa: "Inga."

Oliko Inga kuollut? Kuka oli tuonut tänne hänen lusikkansa? Se oli väärin! Tyttö suuttui tuntemattoman Ingan puolesta.

Käsineitä, vyö, kirjoitusneuvot, nuken lautasia ja kuppeja...

Vihdoin hän kääntyi mennäkseen, mutta samassa hän huomasi naisen, joka suuri käärö kainalossa pujahti kaupan ovesta sisälle. Tyttö ei malttanutkaan lähteä, vaan jäi vielä seisomaan. Mitähän nyt vietiin sinne hylkytavarana?

Nainen oli huonosti puettu, ihan liian ohuesti näin tuulisena, koleana syyspäivänä. Hän näytti aralta ja huolestuneelta. Tyttö näki hänen avaavan käärönsä ja levittävän esille vuodepeitteen. Se oli siisti, kirkkaan punainen.

Mustapartainen mies sanoi jotakin, ja vieras nainen vastasi; mies kirjoitti kirjaansa ja heitti peitteen nuoralle riippumaan; nainen kääntyi ja astui kiireisesti ulos. Ovessa hän nyyhkytti, kadulla pyyhkäisi silmiänsä. Kuin varjo hän liukui tytön ohitse.

Tyttö seisoi äänetönnä, katsoen vaimon jälkeen. Tuntui kuin hän olisi katsonut johonkin suureen arvoitukseen. Hän, päivän lapsi, tuijotti pimentoon. Hän tuijotti sinne yhä, kotiinkin kulkiessaan ja astuessaan kauniiseen, lämpimään, valaistuun huoneeseensa.

Kaksi päivää myöhemmin tyttö taas kulki kadulla viululaatikkoinensa. Hän oli lähtenyt kotoa tavallista aikaisemmin. Yhä nopeammin askelin hän astui, lähestyessään "Sekalaisten tavarain kauppaa". Jännittyneenä hän suuntasi katseensa ikkunaan, etsien punaista peitettä, mutta vielä ei ollut kaupassa valoa, eikä hän nähnyt sisälle.

Rintaneula, lusikat ja viulu olivat yhä näytteillä.

Tyttö katseli niitä, ja ne kertoivat aivan uudenlaisia satuja. Vielä äskettäin ei hänellä ollut sellaisista aavistustakaan. Oliko hän ollut kuuro? Nuo vanhat esineet haastelivat nyt niin äänekkäästi, että hänen täytyi kuulla jokainen sana.

"Olin nuoren tytön oma", sanoi taiteellinen rintasolki. "Hän helli minua kauan katseillansa, ennenkuin toi tänne. Olen vanhaa perintöä, hänen äitinsä muisto. Mutta hän oli joutunut velkaan. Hän odottaa, että minä hänet kuormasta päästäisin, minä yhdessä muiden korujen kanssa, joista hän on luopunut."

"Meidät Inga sai morsiuslahjaksi", tarinoivat lusikat. "Kuinka kaunis hän oli valkoisessa hunnussansa ja myrttiseppeleessä! Sulhanen lahjoitti hänelle ihanimman ruusuvihon. He muuttivat omaan herttaiseen pikku kotiin. Mutta mies oli kelvoton, hän rakasti hehkuvaa viiniä ja iloista seuraa enemmän kuin Ingaa. Heidän elämänsä luisui alaspäin. Inga koetti tehdä työtä ja taistella. Hänen pienokaisensa tarvitsivat ruokaa ja vaatteita paremmin kuin hienoja hopealusikoita. Sentähden olemme täällä. Mies -- hän istuu nytkin ravintolassa, ja kotona Inga itkee."

Tyttö painoi käden sydämellensä. Hän pelkäsi kysyä viulun tarinaa. Sekään ei varmaan enää ollut sanova, että poika oli hylännyt ystävänsä, saadakseen paremman ja kalliimman. Se aikoi sanoa jotakin, jota hän ei jaksanut kuulla -- itse lähtiessään soittotunnillensa, oma rakas viulu mukanansa.

Tai oikeastaan -- parempihan oli näin. Se uusi tarina oli oleva kauniimpi, inhimillisempi, viulun ja pojan arvoinen kaikessa sydäntäsärkevässä haikeudessansa...

Tällä kertaa tyttö todellakin myöhästyi. Se ei estänyt häntä palatessa taas pysähtymästä kaupan ääreen.

Hän oli huudahtamaisillansa riemusta. Ihan selvään hän nyt sähkövalossa voi nähdä, että punaista peitettä ei ollut siellä enää. Paikassa, mihin mies sen viime kerralla ripusti, oli tyhjä tila. Joku oli sen ostanut, ehkä juuri tänään.

"Nyt se nainen on saanut rahoja. Hän on heti mennyt hankkimaan puita. Ilmahan on yhä kylmempi. Ja sitte --"

Tarina katkesi. Riemu loppui.

"Mutta hänhän toi parhaan peitteensä tänne. Hänen vanhansa on ohut ja huono, ihan kuin hänen pukunsa oli. Vaikka hän panee tulta uuniin, on kylmä kuitenkin."

Tyttö huokasi.

Ja nyt -- viulu, viulu...

Hän voi ihan nähdä pojan syvät, tummat silmät. Ne katsoivat häneen, käänsipä hän päänsä vaikka poiskin. Niissä silmissä kuvastui taiteilijasielu, rikas, tulinen, kärsivä. Kuinka hän soitti! Ei niinkuin oppinut, koulittu soittaa, sillä hän oli ollut oma mestarinsa. Hän olisi mieluummin jäänyt ilman leipää kuin menettänyt viulun, parhaimman ystävänsä. Jokainen sävel oli hänen sydämensä hetteistä kummunnut. Viulu oli kuin osa hänestä itsestään.

Poika olisi halunnut oppia. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut käydä taiteilijan luona tunneilla, kuten tyttö, joka siinä nyt katseli hänen aarrettansa! Mutta sen sijaan hän vain pihoja kierteli sokean isoisänsä saattajana. Ihmiset heittivät vaskirahan ikkunasta; hän kumarsi kiitokseksi, otti almun maasta ja viritti uuden sävelmän viulusta soimaan. Monesta viisipennisestä kertyi heille niukka toimeentulo -- kunnes eräänä päivänä isoisä sairastui. Ja silloin --

Tyttö huomasi, että pitkä nyyhke kohosi hänen rinnastansa, kuten vaimolta, joka oli peitteen tuonut.

Ei hän enää seuraavilla kerroilla myöhästynyt soittotunneiltansa, mutta ei hän myöskään koskaan laiminlyönyt katsoa "Sekalaisten tavarain kaupan" ikkunaan. Opettaja sanoi, että hänen lapsellinen, unelmoiva, kirkas soittonsa oli alkanut ihmeellisesti syventyä. "Rakkaus syventää", ajatteli hän itsekseen. "Onkohan tyttö rakastunut? Hän lienee jo siinä iässä."

Mutta _siitä_ rakkaudesta tyttö ei vielä mitään tietänyt. Hän vain rakasti tuntematonta poikaa, joka sokean isoisänsä tähden oli tuonut viulunsa "Sekalaisten tavarain kauppaan".

Eräänä päivänä hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että poika raukka ei ollutkaan uhrauksestansa mitään hyötynyt, eikä Inga lusikoistaan, eikä vieras tyttö rintasoljestaan, sillä kaikki ne olivat yhä ostamatta. Hänet valtasi hätä ja tuska. Hänen _täytyi_ ne ostaa -- ostaa ja lahjoittaa takaisin omistajillensa. Mikä oikeus hänellä oli elämän päivänpaisteeseen, kun toiset olivat jääneet peräti ilman?

Hän lähti kauppaan varta vasten. Ihmeen rohkeaksikin hän oli muuttunut, sillä hän kysyi myyjänaiselta silmää räpäyttämättä: "Kuka tuon viulun on tänne tuonut, ja missä hän asuu?"

Myyjätär tuli levottomaksi. Olikohan viulu kallisarvoisempi kuin kukaan oli osannut aavistaa? Hän yritti iskeä silmää mustapartaiselle miehelle, mutta tämä jo vastasi: "Lihakauppiaan poika sen toi tuolta naapurista. Mistä lienee perinyt. Hän ei ymmärrä viulusta mitään. Sitäpaitsi _minä_ sen myyn, kun se kerran on tänne jätetty."

Tyttö ei tehnyt kauppaa. Hän niin lamautui, että ei enää kysynyt lusikoistakaan eikä soljesta. Miehen epäkohteliaisuus jäi häneltä melkein huomaamatta. Hän lähti pois, tuntien vain, että sää oli harmaa yltympärillä ja painostava, tylsyttävä harmaus laskeutunut hänenkin ylitsensä.

Kun hän seuraavana päivänä meni soittotunnillensa, kulki hän kadun toista puolta ja kiirehti "Sekalaisten tavarain kaupan" ohitse.

"Oi", itki hänen viulunsa illalla, "nyt on kaikki taas tyhjää ja jokapäiväistä. Nyt ovat olemassa vain entiset kivimuurit ja kadut ja romutavarat kaupan ikkunassa. Minä uskoin ensin ilon ja onnen unelmiin ja sitte surun ja kärsimyksen runouteen. Kumpikin oli kaunista. Mutta runous on kuollut. Ei ole muuta jäljellä kuin pitkä, järkevä, arkinen todellisuus."

Todellisuus oli jäljellä. Se astui likelle ja tarttui kiinni nuoreen soittajatyttöön.

Vain satua oli ollut se tummasilmäinen poika, josta hän oli uneksinut. Mutta kivitalon pihalla kulki sokeita vanhuksia ja pieniä viulunsoittajia tavan takaa. Eikä yhtäkään hän jättänyt antimitta.

Tyttö, jota "Päivänpaisteeksi" sanottiin, oli kenenkään arvaamatta saanut sadun "Tähtisilmän" läpitunkevan katseen. Hän näki, että talonmiehen yskivä lapsi tarvitsi lääkettä, että kellarikerrokseen oli lähetettävä puita vanhalle eukolle, että palvelijattarella keittiössä oli joku syvä suru, joka kaipasi lohdutusta.

Itse hän ei koskaan ollut ajatellut, että aurinkoiset unelmat olivat tehneet hänestä "Päivänpaisteen", eikä hän nytkään tietänyt sitä, että "Sekalaisten tavarain kaupan" runokuvat olivat hänelle antaneet "Tähtisilmän" lahjan.

Vielä vähemmin hän harkitsi ja ymmärsi, kuinka arkinen todellisuus hänen ympärillänsä muuttumistaan muuttui rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Mutta hän kertoi sen viulullensa, ja viulu soitti sen ilmoille. Se soitti runoutta, joka on kotoisin valosta ja pimennosta ja luo lohtua ja valaa ymmärtämystä elämän murheisiin, ja se soitti todellisuutta, joka on kirkastunut kaikkiasyleileväksi rakkauden runoudeksi.

Näin tuli tytöstä suuri taiteilija.

1916.

Muuan esikaupunkilaisperhe

He asuivat vastapäätä opettajattaren asuntoa, esikaupunkitien varrella. Tupa oli matala ja näytti luhistuvalta. Yhtä harmaa se oli ulkoa kuin sisältä. Kun neiti Nurmi pistäytyi sinne Ahosta kysymään, teki hänen mieli samalla kysyä Ahoskalta, oliko lattia jo niin pinttynyt likaan, ettei sitä valkoisemmaksi saanut. Mutta hän vaikeni, sillä hän oli vieras, vasta äsken muuttanut paikkakunnalle. Sen sijaan vaimo puheli ja neiti vastasi.

-- Ahonen ei ole kotona, mutta jos odotatte, niin hän tulee pian. Hän meni jauhoja jonottamaan.

-- Ehkä jonossa kestää kauvan seisoa.

-- Kestäähän, kyllä. Mutta hän meni jo tunti sitte. Täytyy mennä, vaikka saa vaan semmoisia tikkuisia kaurajauhoja. Elukkain ruokaa.

-- Minä olen kuullut, että saadaan puoleksi ruisjauhoja.

-- Niin, puoleksi, olemme mekin sen verran saaneet. Mitä siitä riittää? Yksi kaakku jokaiselle. Tuota lasta minun on enimmän surku.

Hän osotti hintelää, rääsyistä poikaa, joka eloisin silmin katseli vierasta hämärässä nurkassaan. Vaimon äänessä oli paljo katkeruutta.

-- Tule tänne, Valtteri, anna kättä.

Käsi oli laiha ja likainen. Neiti kysyi, oliko lapsi Ahosten oma.

-- Omako? Tyttären lapsi hän on, mehän olemme vanhoja ihmisiä. Istukaa nyt, tässä olisi tuoli. -- Hän pyyhkäisi sitä esiliinallaan. -- Ahonen käy jo viittäkymmentäyhtä, ja minä olen vanhempi. Meillä on ollut kahdeksan lasta. Kaksi elää, poika ja tytär.

Vaimon ääni heltyi.

-- Jumala ne korjasi, kaikki kuusi pientä. Eipä niistä silloin surua ollut, kun ne ympärillä sirkuttelivat niinkuin linnunpoikaset. Eikä silloinkaan, kun ne hautaan vietiin. Parempi niitten on olla, pääsivät kärsimästä. Nyt vasta suurista on surua.

-- Eivätkö kulje hyvillä teillä? -- rohkeni neiti Nurmi kysyä.

-- Tytär toimitti pojan häpeäksi maailmaan. -- Ääni muuttui katkeraksi jälleen. -- Meni sitte Helsingissä toisen miehen kanssa naimisiin, eivätkä he tästä Valtterista välitä mitään. Minä olen monta kertaa sanonut, että lähetetään poika äitinsä tykö, kun ei meillä ole ruokaa, mutta se karaa kiinni kaulaan ja itkee, että hän tahtoo olla papan ja mamman kanssa. Valtteri sanoo meitä papaksi ja mammaksi.

-- Onhan Valtterillakin leipäkortti, ja Ahonen kuuluu olevan hyvä työmies, -- koetti neiti Nurmi lohdutella. Hänestä keskustelu oli tuskallinen pojan kuullen. -- Tarvitsettehan te lapsen ratoksenne, te kaksi vanhaa.

-- Sen on aina nälkä, -- valitti vaimo. -- Opettaja koulussa toruu, ettei Valtteri osaa lukea, mutta ei se torumisesta parane. Poika sanoo kotona, että tuntuu niin mukavalta vatsassa.

Neiti Nurmi rakasti lapsia. Hän oli yhteiskoulussa sijaisopettajattarena, ja hän tiesi, että sielläkin tänä nälkätalvena kävi puutteellisesti ravittuja oppilaita. Ehkä hänkin joskus oli nuhdellut nälkäistä raukkaa. Itse hän oli talollisen tytär ja sai omavaraisviljansa kotoa.

Hän kumartui hellästi Valtterin puoleen, taputti häntä ja lupasi lahjaksi leivän, sitte kun pappa tulee uudinkoukkuja kiinnittämään. Kai Ahosella oli iltapäivällä aikaa? Sitähän neiti Nurmi oli tullut tiedustamaan, mutta täytyi nyt lähteä taas, koska Ahosta ei kuulunut kotiin. Hän pyysi vaimoa toimittamaan asian.

Mutta vielä ovessa hän kääntyi takaisin.

-- Eikö poikanne auta teitä?

Vaimo pillahti itkuun, odottamatta.

-- Sillä on Kotkassa muija ja neljä lasta. Niitäkin meidän pitäisi holhota. Hän on auttokuskina Pietarissa, jonkun korkean herran palveluksessa. Ei ole kuultu, elääkö vai onko kuollut, ei pitkään aikaan.

-- Kylläpä teillä sitte onkin huolta, -- sai opettajatar sanotuksi. -- Rukoilkaa, että Jumala auttaa, -- hän lisäsi vähän epäröiden. Tänä aikana ei koskaan tietänyt, millä mielellä Jumalan nimi otettiin vastaan köyhälistön majoissa. Mutta olihan vaimokin puhunut lapsistaan, jotka "Jumala korjasi".

Iltapäivällä Ahonen tuli, Valtteri kantapäillään. Hän oli pieni, tumma, ketterä mies, joka ei vielä ollenkaan tehnyt ukon vaikutusta ensi näkemältä. Vaimo sitävastoin kumaraisine hartioineen ja valittavine äänensävyineen oli mummo hänen rinnallaan. Vanhempihan hän oli sanonutkin olevansa.

Opettajatar keitätti kahvia. Ahonen joi kiitollisena, hyvillänsä, ja poika säteili, hörppiessään teevadilta. Mies oli hyvänsävyinen ja yhtä puhelias kuin hänen vaimonsa. Tuttavuus oli pian solmittu.