Part 4
-- Sydämeni on syntinen. En ole milloinkaan ennen sitä kokenut niin syvästi kuin nyt. Kuinka siis minä kykenen Herraani tunnustamaan ja palvelemaan? Lähimmät toverini ovat vieraita Jumalalle. Vähän minun vanhempanikin tuntevat häntä. Jaksanko aina katsoa ylös taivaaseen, niin että saan voimaa ja lohdutusta?
Hänen täytyi hiipiä sedän luo, joka työskenteli huoneessansa.
-- Nuori sotilas saa iloita, -- sanoi setä.
-- Mutta minä tunnen heikkouteni.
-- Se on hyvä. Opi myös tuntemaan Herrasi väkevyys! Sinun oma sydämesi vallataan hänelle. Eikö se ole ihanaa?
-- On, -- vastasi nuorukainen hiljaa.
-- Mikä siis painaa sinua?
-- Se toinen taistelu -- ulospäin... Eikö se ole liian raskas? Tietänetkö, setä, kuinka yksin minä olen?
-- Asko, -- sanoi setä, luoden häneen katseen, joka säihkyi säkeniä, -- sen minä vaan voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että tämäkin taistelu on ihana. En vaihtaisi sitä mihinkään maailmassa. Ajattele, että me saamme raivata rakastetun Herramme tietä, vallata uusia aloja hänelle, vastustaa kaikkea pahaa, joka hänen kunniaansa himmentää, ja puolustaa hänen asioitansa! Hän itse pitää voitoista huolen, ja tappiot nöyryyttävät ylpeää sydäntämme.
-- Kuva on liian kaunis, -- sanoi Asko miettiväisenä.
-- Onko? Minä taisin unohtaa sotilaan haavat. Pelkääkö nuori uljas poika niitä?
Asko oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän sanoi varmasti, selkenevin katsein: -- En pelkää.
-- Herrasi läsnäolo parantaa ja vahvistaa.
-- -- "Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas..."
kaikui Askon sydämessä.
Tätäkö uutta virttä Herran sotilaan tuli kuulla innoituksena taistelussa? Soiko se kaukaa sedän korviin, silloin kun hän sanoi pienestä paimenpillin soittajasta: "Kerran hän löytää kauniimpia säveleitä?"
* * * * *
Vanhemmat olivat tulleet, ja hiljainen, pyhä juhla oli vietetty pappilassa, ilman enempiä läsnäolijoita. Asko oli siunattu Jeesuksen ikiomaksi, ja hän oli onnellinen.
Sunnuntaina hän taas istui tutussa kirkonpenkissä, tädin ja vanhempainsa kanssa. Herran huone tulvi väkeä täyteen, vanhuksia, keski-ikäisiä, nuoria ja lapsiakin. Askon mielestä se oli täyttynyt yhä enemmän, sunnuntai sunnuntailta.
Kuinka ihmeelliseltä mahtoikaan sedästä tuntua, -- mietti Asko, -- kuinka ihmeelliseltä, kun kaikki nuo ihmiset kokoontuivat hänen ympärillensä, jokaisen katse tähdättynä häneen. Ei setä tosin tuntenut vielä kuin vähäisen osan heistä, mutta joka päivä yhä uudet lähestyivät häntä erilaisine asioinensa. Pappilassa ja kodeissahan puhui heille kullekin erikseen, täällä kaikille yhteisesti.
Eikö tämä hänen pitäjänsä ollut kuin kallis valtakunta, jonka tarpeita hän sai tutkia, jota hänen tuli johtaa ja hallita -- hallita palvellen, käskien, neuvoen, antaen, lohduttaen? Kuinka vastuunalaista se oli -- ja kuinka suurta ja ihanaa! Hän oli tehtävänsä tasalla, se onnistui hänelle.
Kuningas hän oli, jalo, viisas ja voimakas!
Mutta kun hän puhui, puhui hän toisesta kuninkaasta, ristin Kuninkaasta. Ja Asko unhotti puhujan. Hän hiljentyi Jumalan Karitsan eteen, joka ottaa pois maailman synnit. Hän polvistui sen Herran jalkojen juureen, joka oli oleva hänen elämänsä ja sydämensä Kuningas.
Niin tuli nuorukaisen ensimmäinen juhlahetki Herran alttarin ääressä. Eikä hän ollutkaan vieraiden keskellä yksin. Isä ja äiti polvistuivat hänen kanssansa. Nuori sydän kiitti ja ylisti Jumalaa.
Seuraavana päivänä heidän piti lähteä pappilasta. Illalla, tähtien syttyessä, setä vielä kerran otti hänet mukaansa tummaan kuusikkoon, jota he molemmat rakastivat.
-- Setä, -- sanoi Asko silloin, -- et ole kertaakaan kysynyt minulta, miksi aion tulla. Kun olin lapsi, puhuimme siitä -- muistatko vielä?
-- Kuningas ja paimen ja kalastaja ja sotamies ja kullankaivaja. Näetkö, en ole mitään unhottanut!
-- Olet kuitenkin. Minä halusin olla kaikkea yhtaikaa.
-- Niin, sinulla oli rohkeat tuumat. Mutta minä arvelin, että kai sinusta sentään tulisi jotakin muuta. Oikeastaan se on yhdentekevää; kun olet Isän rakas lapsi, toimitat hänen työtänsä kaikkialla. En ole kysynyt. Olen odottanut, että kertoisit minulle.
-- Mitä olisin kertonut? Pelkkää epätietoa ja haparoimista. Kotona olen puhunut opettajasta, lääkäristä ja mistä milloinkin. Mutta tänä kesänä Jumala on selvittänyt minulle lapsuuteni unelmat, tänään vasta täydellisesti -- ja nyt minä tiedän, että lopultakin tahdon tulla yhtaikaa kaikeksi mitä pienenä toivoin -- ja vielä joksikin muuksi!
-- Sanoisitko sen mielelläsi, ennenkuin eroamme?
-- Etkö ymmärrä, setä -- sinä, joka itse olet pappi? Sinähän juuri olet kullankaivaja, sinä olet paimen ja kalastaja, sotamies, kuningas -- ja ehkä lisäksi paljon, mitä en ole nähnyt vielä!
Setä katsoi nuorukaista pitkään ja äänettömänä. Hänen ajatuksensa seurasivat latua, jota Askon ajatus oli kulkenut.
-- Niin, -- sanoi hän vihdoin, -- minä ymmärrän sinua. Huono minä olen siihen kaikkeen, mihin olen kutsuttu, mutta Herrani armosta se on päämääräni, ja minä iloitsen, että sinäkin tahdot valmistua Herran palvelijaksi.
-- Minusta tuntuu kuin tuskin malttaisin odottaa.
Setä taputti nuorta ystäväänsä olalle.
-- Odottamaan sinun kyllä täytyy oppia. Kuninkuuttamme saamme odottaa aina ijäisyyteen asti; siellä vasta kruunut annetaan meille. Ja tiedätkö, mitä silloin teemme? Heitämme ne Herran istuimen eteen.
Nyt oli Askon vuoro vaieta. Sitte hän sanoi ainoastaan: -- On niin pitkä matka.
-- Onhan sinulla varma opas ja loppumattomat eväät. Ja me saamme rukoilla.
-- Rukoilemmeko nyt?
He puhuivat Jumalan kanssa siellä metsän hiljaisuudessa, tähtien loistaessa. Vahvistuneena ja iloisena uskossa Asko nousi, lähteäkseen "pitkälle matkallensa".
* * * * *
-- Minä olen päättänyt ruveta papiksi, -- sanoi Asko vanhemmillensa kerran kotona.
-- Vai niin, -- virkkoi isä. -- Kuinkahan mones virka se lienee, jota sinä ajattelet?
-- Ensimmäinen, johon Jumala on kutsunut minua sydämessäni, -- hän vastasi. -- Ainoa, jossa kaikki toiveeni yhtyvät.
Eikä hän enää kertaakaan empinyt.
1913.
Lapsuuden muistelma
Maisterin perhe asui kesää talonpoikaistalon matalassa rakennuksessa, huoneissa, joiden ikkunain edessä kasvoi tiheitä punakukkaisia spireapensaita, sinisiä akileioja ja koreankeltaisia keisarinkruunuja. Piha oli laaja ruohoinen, puutarha jotenkin hoitamaton, täynnä omenapuita ja karviaismarjapensaita, jotka kaikesta huolimatta höystyivät hyvästi. Aidan takana, isäntäväen puolella, oli kalikkainen karjapiha, läävä, talli, sauna ja kaivot. Oikealla aukeni vainio, ja maantien takana, kivisen "pajanmäen" tuolla puolen, alkoi kuusikkometsä, jota riitti kauvas -- pienen tytön mielestä loppumattomiin.
Järvelle oli noin kilometrin matka, kolmeen suuntaan. "Tilterillä", virolaisen puutarhurin rannassa, oli kesäasukkaiden kalastusvalkama. "Uitonsuussa" pidettiin talon ruuhia. "Pitkässäniemessä" oli isännän veljen, koulurehtorin huvila. Jokaiseen rantaan oli kuljettava asumattoman metsän halki tai karjalaidunten kautta, ja kaikki olivat liian kaukana pienen tyttösen yksin mennä.
Siellä hän kulki pihamaalla itsekseen, keksien leikkejä parhaansa mukaan. Talon nuorin tytär oli muutamia vuosia häntä vanhempi eikä joutanut, ei halunnutkaan leikkimään milloin tahansa. Pikkutyttö taittoi sireeninlehtiä, niinkuin talontytärkin oli tehnyt, ja kirjaili niistä "kankaita" puikolla tai hampaillansa. Hän keräsi posliinipaloja lautasiksi ja jauhoi murenevasta kivestä sokeria kauppapuotiin. Toisia kivenlohkoja, pitkiä, kapeita, kissankullalta kimaltelevia, hän valitsi ihmisiksi. Pajanmäen kivet olivat taloina, ja hienosta hiekasta syntyi lampi tai järvi niiden eteen.
Joskus hän istui omenapuussa ja lauleli. Virolainen vieras sanoi, että hän oli "pikk lind", lintunen. Mutta se lintunen kaipasi siipiä ja avaraa ilmaa lentääksensä.
Vanhemmat ottivat hänet mukaansa veneeseen, kun koettiin pitkääsiimaa, mutta hän ei pitänyt kalastamisesta. Oli tuskallista katsella kastematojen kiemurtelemista ja kalojen hätää. Toista oli, kun soudettiin Tilterin valkamasta pienen lahden poikki "hiekkarantaan". Siellä sai uida polskutella raikkaassa vedessä ja avojaloin tepsutella hiekalla, jota laineet somille uurroksille huuhtelivat.
Uitonsuuhun vietiin talon hevoset uimaan, ja sieltä myöskin sunnuntaisin lähdettiin kirkolle. Tavallisesti oli monta menijää. Miehet kulkivat edellä sarkavaatteissa; talon tyttäret ja palvelustytöt seurasivat, kenellä musta silkkihuivi, kenellä kirjava pyhäliina päässänsä. Kesäasukasperheestäkin lähdettiin mukaan. Tyttönen meni mielellänsä. Oli juhlallinen tunnelma, kun kaikki istuivat vakavina tuhdoillansa, airot vain vetivät voimakkaita otteita ja ruuhet kilpaa loiskien kiitivät yli järven, kellojen kaikuessa vastaan.
Mutta Pitkäniemi oli kumminkin rannoista kaunein ja juhannusaatto kesän ihanin päivä, sillä silloin huvilan rehtori vietti nimipäiväänsä ja kutsui talonväen, kesävieraat ja muut naapurit vanhanpojankotiinsa. Pieni tyttökin pääsi vanhempainsa kanssa. Pääsi hän joskus muulloinkin, varsinkin kun rehtorin mehevät puutarhamansikat kypsyivät; mutta se oli sattuman varassa, ja juhannus vain oli hänen varma päivänsä. Tai oikeammin iltansa. Juhannusaaton iltako loikin sen tenhon, johon ei kyennyt mikään tavallinen päivä iloinensa?
Ei tyttönen ensi sijassa iloinnut siitä, että rehtori tarjosi nimipäivaherkkuja, ei siitä, että hän sai pukeutua valkoiseen pukuun, jonka vyöllä oli sininen silkkinauha, eikä edes siitäkään, että talon tyttärellä nyt oli aikaa leikkiä hänen kanssaan koko pitkä iltapuoli, myöhäiseen asti, jos tahtoi. Hän iloitsi rannasta ja järvestä. Ei tarvinnut kalastaa, ei istua jouten veneessä muitten soutaessa, ei puuhata mitään määrättyjä asioita. Sai katsella, katsella vain, antaen tunteille ja mielikuville vapaan vallan.
Jo kauvan ennen hän tätä ajatteli. -- Jospa kävisi tuuli! -- hän toivoi. -- Jospa laineet tulisivat rantaan päin! Mitä kovempi tuuli, sen parempi!
Ihmeellistä, miten hänen toiveensa toteutui. Varmaankin tuuli joka juhannusaattona, ja aina rehtorin venerantaa kohti. Ei satanutkaan. Laineet vain vierivät järveä pitkin, joka tänne näytti suurelta, melkein ulappaiselta, ellei sivuille katsonut. Pieni Joosepinsaari kohosi lehvävihkona sen keskeltä, ja "hiekkaranta", uimapaikka, häämötti vastapäätä kaukaa.
Nyt tuntui kuin lintusen siivet alkaisivat kasvaa. Nyt kuului avaruuden kutsu.
Hän seisoi hiljaa, melkein liikkumatta rantakivellä. Talontytär oli siellä myöskin, mutta pikkutyttö ei häntä pyytänyt leikkiin. Silmät tähtäsivät laineita, ajatus kohosi kauvas ja korkealle, sydän sykki innosta ja onnesta.
-- Katso, katso -- noin suuri laine! Se tulee, tulee... nyt taittuu ja vaahto pärskähtää. Kuinka mahtava! Ja nyt tulee toinen... tuolla, näetkö?
Talontytär katsoi ja myönsi.
Vasta myöhemmällä, tuulen tyyntyessä, he lähtivät niemen nurmikolle "kukkaleikkiä" leikkimään. Kumpikin poimi niin monta eri lajia kuin löysi. He ojensivat ne toisillensa pariksi. Parittomat vaihdettiin ja etsittiin kullekin kukkasiskonen.
Eräänä juhannuksena oli pikku tytön luona vieras leikkitoveri kaupungista. Tyttönen ihastui, kun sai hänetkin viedä juhannuksen viettoon. -- Nyt tulee taas rannalla hauskaa! -- hän kertoi toverille innoissansa.
Mutta vieras tyttö pettyi. Hän oli toimekas ja käytännöllinen eikä ensinkään ymmärtänyt tyhjää seisoskelemista rannalla.
-- Miksi te ette leiki? -- hän kysyi. -- Kas, tuossahan on halkovaja, siitä saamme lastuja. Tämä on minun laivani, se olkoon vaikka "Ahkera". Ota sinäkin. Ja talon Elli myös. Mikä sinun laivasi nimi on?
-- Ehkä se on "Joutsen", -- sanoi tyttönen; mutta hän oli ymmällään koko leikistä.
-- Nyt me heitämme lastut veteen, niin kauvas kuin jaksamme. Minun laivani lähtee Kapmaalle, sinun saa mennä Espanjaan -- sinähän pidät Espanjasta -- ja minnekkäs Ellin laiva? Amerikkaan, hyvä on.
-- Entä sitte?
-- Niin, heitämme kiviä niiden jälkeen, että ne kulkevat eteenpäin. Sitte juoksemme pois leikkimään muuta, ja kun palaamme, on tuuli tuonut ne rantaan, johonkin tänne kivikkoon. Jos löydämme ne, ovat ne tehneet onnellisen matkan, mutta muuten ne ovat joutuneet haaksirikkoon.
He mieltyivät leikkiin kaikki kolme. Pikkutyttökään ei surrut aaltojansa eikä selittämätöntä juhannustunnelmaa, joka muuttui, niinkuin elämän edetessä lapsuuden epämääräiset ensi unelmat. Eivät hänen unelmansa hävinneet, ne saivat sisällyksen.
Senjälkeen hän joka juhannuksena lähetti lastulaivoja Pitkänniemen valkamasta. Yhäkin oli syytä toivoa tuulta, joka toi laineita rantaan ja laivat niiden mukana. Hän kuvitteli nyt järvensä aavaksi mereksi. Ei hän koskaan ollut silmillänsä nähnyt merta, mutta mielikuvissansa hän sen näki kauniina, kutsuvana, täynnä ihmeitä ja mahdollisuuksia. Hän matkusti kaukaisiin maihin ja tuntemattomiin etäisyyksiin, ja taas hän iloitsi kuin täydestä todellisuudesta, laivojen palatessa onnellisesti kotirantaan.
Oli pitkä aika kesästä kesään ja juhannusaatosta juhannusaattoon. Talonpoikaistalon ruohopiha, omenapuutarha ja pajanmäki alkoivat tuntua yhä ahtaammilta -- vielä sittekin, vaikka "keinumäki", vasikkahaka, riihipiha ja kappale kallioista tummaa metsääkin lisättiin liikkumisalaksi. Hän yhäti ikävöitsi rantaa, järveä -- laajaa järveä -- tai merta, rannatonta merta ja suuren vapauden avaraa ilmaa...
* * * * *
"Pikk lind" -- täyttyikö kaihosi koskaan?
En tiedä...
Hän sai kyllä kesäkodin ihanille rannoille, ja merten yli hän matkusti ja palasi laivalla jälleen. Elämän rajoituksissa hän tietää, että "kenen Jumalan Poika vapaaksi tekee, hän todella on vapaa."
Mutta yhä vielä hän ikävöi avaruuksia ja etäisyyksiä. Yhä vielä hänen mielikuvituksensa luo kauniita näkyjä, joita hän ei voi unohtaa päivien monikirjavassa hälinässä. Ne sykähyttävät niin kummasti sydäntä, ja arkiseen aherrukseen ne tuovat juhlan.
Hän rakastaa kaipaustansa, sillä hän uskoo, että se on viesti ajan ja paikan rajojen takaa, sieltä, missä on ihanin meri, "lasimeri kristallikirkas" -- sieltä, missä lintunen kerran mittaamattomissa avaruuksissa vapaat siipensä levittää lentoon.
1914.
Maija-Leenan juhlapäivä
-- Maija-Leena, täällä on kuvakortti teille! Punaisia ruusuja ja raamatunlause. Keltä se lienee?
-- Mitä Alli turhia puhuu.
-- On se totta. Ette taida tietääkään, että täytätte tänään seitsemänkymmentä vuotta!
-- Mistä Alli sen sitte tietää? Ei minun syntymistäni allakassa ole.
Nuori tyttö helähti nauramaan.
-- Ottakaa kortti kumminkin. Mai-ja-Leena-Kont-ti --
-- Alli taas tekee pilkkaa.
Vanhus istui tuolilla keittiöpöydän ääressä, jauhaen kahvia. Hän veti ulos myllyn laatikon, joka näkyi täyttyneen, kääntyi syrjin Alli neitiin ja nousi kaatamaan jauhetta pannuun. Suu oli kiinteästi mutussa.
-- Voi, voi teitä, Maija-Leena! Älkää nyt suuttuko, vaikka minä kirjoitin "Kontti". Jos tahdotte, raapin pois ja panen sijaan "Juhantytär". Ja kyllä te kumminkin täytätte seitsemänkymmentä. Sentähden äiti käski kahviakin keittää. Minä olisin soittanut oikein kauniin juhlamarssin, mutta ei ole pianoa. Ei ole enää, Maija-Leena.
Pieni huokaus seurasi sanoja.
-- Ei ole, ei, -- toisti Maija-Leena heltynein äänin. -- Ja olisi rouvalla ilmankin menoja, ettei minun tähteni kahvia pitäisi tuhlata, -- kuuli Alli mennessään hänen mutisevan.
Sitä Alli ei kuitenkaan huomannut, että vähäinen leppeä hymy oli hiljalleen silittänyt vanhuksen suupielistä rypyt, eikä hän nähnyt, millä uteliaalla mielihyvällä Maija-Leena heti oven sulkeuduttua alkoi hypistellä ja tutkia ruusukorttiansa. Silmälasitkin hän nosti nenällensä ja sovitti sangat korvain taakse.
-- Alli sanoi, että siinä on raamatunlausekin, mutta en minä latinaa ymmärrä...
Kas, ei ollutkaan "latinaa", oli selvillä vanhanaikaisilla kirjaimilla: "Rakkaus on Jumalasta."
Maija-Leena pyyhkieli silmiänsä.
-- Onhan se ihmeellistä, jos Jumala tosiaan rakastaa tämmöistä vanhaa ihmistä kuin minä. Jumala siunatkoon rouvaa ja Allia... He ovat hyviä minulle, vaikka minä vaan olen tiellä, syömässä heidän ruokaansa. Mitähän se Alli ajatteli, kun osti tämän kortin? Sillä rahalla hän olisi saanut mantelitortun, kaksikin.
Vanhus muisti, miten hän oli säälitellyt ja hellitellyt Allia -- monta vuotta sitte -- kerran, kun pikku tytöltä täytyi vetää hammas. "Älä itke, älä pelkää", hän oli sanonut. "Sinä saat minulta mitä vaan tahdot, kun tulet tohtorilta kotiin. Mitä sinä tahtoisit?" Ja Alli oli empimättä vastannut: "Mantelitortun."
Niin, niin, siitä oli pitkä aika. Ei hän varmaan enää muistanutkaan torttuja, Alli parka. Rouva oli jäänyt leskeksi ja ansaitsi niukan eläkkeen lisiä puhtaaksikirjoituksella; mistä olisi tyttö herkkuihin tottunut? Eikä hän pyytänyt koristeitakaan eikä nuorten huveja, jotka kaikki maksavat rahaa. Hän halusi vain lukea ja soittaa. Lukea hän saikin kyllä, liikaakin. Maija-Leenan tuli monta kertaa surku tyttöä, jota valvotettiin opettajakoulun läksyillä -- tai jatko-opiston, mikä se lie ollut nimeltään. Mutta soittamisesta tuli loppu, kun rouva otti vain kamarin ja kyökin eikä enää pitänyt musiikkiopistolaisia täysihoidossa. Kovasti se niitten kilkutus olikin kiusaksi käynyt. Toista oli tämän Allin soitto, kaunista ja rauhallista, pelkkiä lauluja ja virsiä ja muuta samanlaista. Sitä Maija-Leenakin mielikseen oli kuunnellut, kunnes piano vietiin pois opistolaisten mukana.
Hellalta kuului pieniä pihahduksia, sitte kovaa kohinaa.
-- No jopa nyt -- kahvi kiehuu yli! Maija-Leena kiirehti siirtämään pannun syrjään ja pyyhkieli nokea pois.
-- Seljetköön tuossa, katselen korttia sillävälin.
"Maija-Leena Kontti." -- Kontti on ruma nimi, vaikka se olikin kotitaloni. Minä olen sen sanonut Allille monta kertaa. Kielikelloa sanotaan kontinkantajaksi. Minä olen Juhantytär.
Mutta nimen keralla muistot heräsivät. Kontti -- rakas paikka se kumminkin oli ollut aikoinansa. Matala harmaa rakennus peltojen keskellä. Kanoja Maija-Leena siellä eniten oli rakastanut. Lampaita myös. Isä oli sellainen juro mies -- niin, ehkä Maija-Leenan omassa luonteessa oli juuri hänen perujansa -- ja veli... hänestä oli tullut pelkkää surua ja häpeää. Äitiänsä Maija-Leena ei muistanut edes näöltä. Hän oli kuollut suurena rokkovuotena, silloin kuin he lapsetkin saivat kasvonsa rumia arpia täyteen.
Kontin aidan ohitse kulki pappilan myllytie. Rovastin lapset juoksivat siinä useasti, ja Maija-Leena tirkisteli heitä aidan raosta. Kun ruustinna sattui mukaan, ojensi hän kätensä aidan yli ja taputti pikku tytön pellavapäätä. "Tule meille joskus leikkimään", hän kutsui ystävällisesti. Mutta Maija-Leena ei rohjennut milloinkaan. Hän joutui pappilan seinien sisäpuolelle vasta viisitoistavuotiaana, rippikoulua käydessään. Silloin isä oli jo haudassa, ja nuori Maija-Leena koetti hoitaa kotia, jossa juoppo veli vietti rajua nuorenmiehen elämää. Viisi vuotta myöhemmin isäntä oli talon hävittänyt ja itse sortunut syysjäihin markkinamatkalla. Sisar jäi puille paljaille. Juuri siihen aikaan pappilassa tarvittiin hoitajaa vastasyntyneelle tyttöselle. Maija-Leena sai paikan eikä sen koommin enää perheestä eronnut. Silloinen pieni hoidokki, Alina tyttö, oli hänen nykyinen emäntänsä, Allin äiti.
Vanhoja aikoja muistellessaan Maija-Leena yhä käänteli kuvakorttia.
-- Mitä sillä on väliä, onko Alli kirjoittanut "Kontti" vai "Juhantytär", kun minä en kumminkaan osaa kirjoitettua lukea. En annakaan hänen raaputtaa puhki tätä kaunista korttiani.
Siinäpä Alli tulikin. Hän nouti kaapista kuppeja ja kysyi, joko kahvi oli valmista.
-- Onhan se.
-- No tuokaa, Maija-Leena, minun täytyy mennä pian kouluun.
-- Kuinka kauan Alli oikein aikoo koulua käydä? Ei suinkaan Allista sentään opettajaa tule. Tuossa iässä rouva jo meni naimisiin.
-- Eipähän Maija-Leena mennyt, -- nauroi Alli. -- Miksi ette? Kai teillä pyytäjiä oli.
Maija-Leena ei ollut kuulevinaan. Niin, pyytäjiä -- olihan niitä kylläkin. Mutta yhdellä oli väärät sääret, toisella tupakkamälli, kolmas oli lörppö ja neljäs tuppisuu. Ei ollut ketään, jonka takia olisi kannattanut pappilasta lähteä. Vasta hän oli lähtöön valmis, kun pieni Alina oli kasvanut neidoksi, seisonut myrttikruunu päässä alttarin luona ja pyytänyt entistä hoitajaansa mukaan omaan uuteen kotiinsa.
Vanhus tarttui kiiltävään pannuun ja vei sen kamariin, jossa rouva uutterana istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän se oli, tuo entinen pappilan kukka -- nyt jo viidenkymmenen ikäinen hänkin ja maailman matkalla harmaantunut. Maija-Leenalle hän kyllä oli sama kuin aina.
Rouva kohotti työstä katseensa ja kutsui herttaisesti hymyillen vanhaa palvelijaa, joka aikoi palata keittiöön.
-- Tänään me tietysti juomme kahvimme yhdessä, -- hän sanoi, nousten paikoiltansa. -- Tulkaa nyt, istukaa tänne nojatuoliin. Antakaa meidän edes vähän juhlia teitä.
Vastaväitteistä huolimatta vanhus asetettiin istumaan kunniapaikalle. Alli hänet siihen lopulta painoi, kun ei muu auttanut.
-- Maija-Leenalla on oikeastaan kaksinkertainen juhla, -- virkkoi rouva lämpimästi. -- Täytätte seitsemänkymmentä ja juuri näihin aikoihin tulette olleeksi viisikymmentä vuotta meidän perheessämme. Ensin pappilassa, sitte minun omassa kodissani. Muistatteko, Maija-Leena, että niin pitkä aika jo on kulunut?
-- Menevät ne vuodet laskemattakin alasmäkeä, -- mutisi vanhus. Äänestä ei osannut arvata, oliko hän siitä tyytyväinen vai tyytymätön.
-- Ensin minua hoiditte, kun olin pieni, ja aina olitte hyvä minulle ja meille kaikille --
-- Rouva antaa anteeksi, -- alkoi Maija-Leena nyyhkyttää, -- kyllä minä ne hyvyydet tiedän. Kiukkupussiksi toiset piiat aina minua nimittelivät, ja semmoinen juuri minä olen ollutkin kaiken ikäni.
-- Katajan pinta on rosoinen, mutta sen kanta sitä lujempi. Me kyllä tunnemme ja ymmärrämme Maija-Leenan. En koskaan unhota, kuinka te yötä myöten kangasta kudoitte, jotta vaan teidän Alina neitinne saisi kunnon myötäjäiset, ja sukiksi te tahdoitte kehrätä lankaa oman nimikkolampaanne villoista. Sieltä salopitäjän rauhasta te seurasitte minua kauas kaupunkiin, vaikka pelkäsittekin isoja taloja ja ihmisten ja ajoneuvojen kuhinaa ja hälinää.
-- Ja junaa, -- pisti Alli väliin. -- Äiti on kertonut, kuinka kävi asemalla. Tiedättehän, Maija-Leena, te ette ollut koskaan nähnyt asemataloa ettekä rataa ja junavaunuja. Kun teitä hirvitti koko puhe junasta, sanottiin teille, että siinä on hyvä istua kuin kamarin penkillä. Sitte te ajoitte kuormarattailla asematalon eteen, ja teidät vietiin odotussaliin. Te istuitte penkille ja kysyitte: "Tässäkö sitä sitte mennään?"
Vanhus veti suunsa nauruun, mutta mutisti sen taas samassa. Hän oli puoliksi huvitettu, puoliksi yrmeissään.
-- Eihän Alli silloin ollut syntynytkään. Mitä Alli on muistavinaan.
-- En minä sanonutkaan muistavani, mutta äiti --
-- Vähät niistä, -- keskeytti rouva. -- Herttainen te vaan olitte, kun tulitte kuitenkin. Te olitte tukeni ja apuni vieraalla paikkakunnalla, kokemattomuudessani, sairaudessa ja kaikissa vaiheissa. Iloistani te iloitsitte -- olihan minulla ilojakin paljon. Mutta sitte tuli se raskas vuosi -- me saatoimme mieheni hautaan. Mihin olisin joutunut ilman teitä? Yhdessä me varustimme suuret pojat maailmalle, ja tätä nuorintani, Alli tyttöä, te olette vaalinut kuin toisena äitinä. Ette jättänyt meitä silloinkaan, kun palkkarahoista oli puute. Voi Maija-Leena, rakas, hyvä Maija-Leena, kiitos kaikesta!
Hän syleili hellästi vanhaa palvelijaa, joka hämillään pyyhkieli silmiänsä.
-- Maija-Leena sai puheen, -- virkkoi Alli, katkaisten juhlallisen mielentilan. -- No nyt kaadetaan kahvia.
-- Oikeastaan Maija-Leenan olisi pitänyt saada aivan toisenlainen tunnustus työstänsä ja rakkaudestansa, -- huoahti rouva. -- Kultakello ja uusi Talousseuran mitali. Mutta itse te hyvin tiedätte, miksi ne puuttuvat.
Maija-Leena ei saanut sanoja huuliltansa. Kahvileipäkin takertui kurkkuun. Tuommoisia rouva puhui -- ja hän itse, Maija-Leena, oli kaikesta kiitollisuuden velassa, katosta päänsä päällä, ruoasta, vaatteista ja muusta.
Hän nousi, niiasi, kiitti ja rupesi korjaamaan kahvivehkeitä pois. Rouva istuutui taas työhönsä, ja Alli kokoili kirjojansa.