Part 3
-- Kyllä minä tiedän. Hakalan Mikko on sellainen.
Lämmin tunne kumpusi sydämestäni. Vanha Mikko oli yksinkertaisella olennollansa saarnannut selvemmin kuin minä monilla puheilla.
Ja minä muistin Jeesuksen sanoja: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet nämä kätkenyt viisailta ja toimellisilta ja olet ne ilmoittanut lapsenmielisille."
1909.
Miksi Asko aikoi
I
-- Mikä mies sinä olet? -- kysyi äsken vieraisille saapunut nuori pastori-setä, kohottaen viisivuotiaan leukaa, niin että pyöreät ruskeat silmät kääntyivät katsomaan suoraan ylös sedän silmiin.
-- Minä olen isän poika, -- kuului varma vastaus.
-- Isän Asko-poika, niinkö?
Nyt setä tarttui hänen kainaloihinsa ja nosti hänet suorin käsivarsin korkealle ilmaan.
-- Kas noin. Mikä sinusta tulee, kun näin suureksi kasvat?
-- Kuningas!
Setä nauroi. Sitte hän istuutui ja veti pojan polvellensa.
-- Sepä oli komeata. Tiedätkö sinä, mitä kuningas tekee?
-- Kuningas hallitsee.
-- Ja sinäkö tahtoisit hallita? Voi veli veikkonen, ei se ole hauskinta maailmassa. Minä olen paljon lukenut kuninkaista, tiedätkös.
-- Kerro kuninkaista, setä!
-- Kuninkaalla on kaunis linna, hyviä hevosia ja paljo rahaa. Sentähden pahat ihmiset häntä vihaavat ja kadehtivat. Hän käskee, ja kaikkien on pakko totella. Mutta hänen pitää tarkasti miettiä ja tutkia, mitä hän käskee. Hänen täytyy olla tavattoman viisas ja hyvä ja huolehtia ja tehdä työtä enemmän kuin kukaan muu. Ei hän aina ole onnellinen; tavallisesti hän saa palkaksensa pelkkää vastusta ja surua. Niin -- mutta nythän minä puhun sellaista, jota sinä et ymmärrä.
-- Kyllä minä ymmärrän, että kuningas on hyvä.
-- Niin, näetkös, hänen pitäisi olla, mutta kaikki eivät ole. Sehän se onkin ikävintä, että monen kuninkaan sydän tulee kovaksi ja ylpeäksi. Mahtavuus ei ole helppo kantaa. Älä sinä kuninkaaksi toivo, Asko-poika!
-- Tulen minä kuninkaaksi -- hyväksi kuninkaaksi.
-- Vai niin; no tule sitte, jos vaan joku valtakunta valitsee sinut. Tule oikein uljaaksi ja hyväksi!
Setä oli ollut totinen, mutta nyt hän taas nauroi, kiepsahutti pojan lattialle ja nousi menemään.
Asko jäi rakentamaan pulikoista linnaa. Siihen tuli salit ja tornit, kellari, jossa pidettiin paperirahaa, ja talli, johon pantiin pieni puuhevonen. Tuolit tuolla ympärillä olivat ihmisiä, uudet punaiset tuolit hyviä ja keltaiset kuluneet pahoja. Asko tahtoi olla viisas kuningas ja käskeä pelkkää hyvää. Sentähden hän määräsi uusille tuoleille: -- Viekää heti maalarille nuo pahat ihmiset!
-- Nyt ne tulevat kaikki punaisiksi ja kilteiksi, -- hän tuumi hyvillään. -- Nyt ei kukaan tee minulle vastusta eikä surua. Minä olen onnellinen kuningas!
* * * * *
Toista vuotta myöhemmin pastori-setä taas kävi Askon kodissa. Silloin oli kesä, ja he asuivat huvilassa maalla.
Setä oli jo juonut äidin ja isän kanssa tulokahvit ja katsellut uutta huvilaa joka puolelta. Se oli niemellä, veden ympäröimänä kolmelta taholta. Vilpoiset aallot loiskivat rantaan ja linnut visersivät puissa.
-- Saisinpa minä kerran näin kauniin pappilan, -- sanoi hän. -- Minä asun keskellä peltoja. Ei ole muita puita kuin yksi haapa ja puutarhan omenapuut.
-- Mutta sinä näyt olevan tyytyväinen kumminkin.
-- Olen, minä olen kiitollinen työstä, jonka Jumala on antanut minulle.
Kävellessään he olivat joutuneet niemen kannakselle. Lepikosta kuului kimakkaa vihellystä, ja kohta sieltä astui esiin ruskettunut, paljasjalkainen poika, pajupilli kummassakin kädessään.
-- No terve, terve, Asko! Täälläkö sinä viheltelet? Minä jo kaipasinkin sinua.
Ujostelematta Asko paiskasi kättä. Kyllä hän sedän tunsi, vaikka ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Olihan kuvakin isän seinällä.
-- Mitä kuninkaalle kuuluu? Vai vieläkö sinä kuninkaaksi aiot? -- Setä nauroi taas yhtä herttaisesti kuin ennenkin.
-- En aio.
-- Oho! Mikäs nyt tuli?
-- Paimeneksi minä rupean.
-- Se on aika harppaus alaspäin, mutta ei taida olla hullumpaa. Missä sinun lehmäsi ovat?
-- Tuolla Hakolassa, -- hän viittasi yli vainioiden. -- Pentti niitä nyt paimentaa. Ei äiti laske minua.
-- Ehkä äiti laskee, jos minä lähden mukaan. Illalla mennään noutamaan ne lypsylle. Mennäänkö?
-- Mennään, mennään! -- Asko oli riemua täynnä. Ei ollut hauskempaa setää missään. Täytyi puhaltaa pilliin niin että viidakko raikui. Äiti ja isä tukkivat korviansa.
-- Asko, Asko, tuohan on hirveätä! -- Setä vaan ei ollut millänsäkään. -- Antaa paimenen puhaltaa niin hyvin kuin osaa, -- hän sanoi. -- Kyllä hän vielä kerran löytää kauniimpiakin säveleitä.
Asko katseli suurin silmin sedän jälkeen. Viimeiset sanat kaikuivat hänen korvissaan. "Kauniimpia säveleitä" -- mitä setä tarkoitti? Hän heitti pois pillit ja juoksi kävelijöitä tavoittamaan. Koko päivän hän pysytteli sedän likellä, mutta vasta illalla he joutuivat kahdenkesken, lypsylle lähtiessään.
-- Sentähden minä paimeneksi tahdoin tulla, että suuressa metsässä on hauskaa Pentin ja lehmien kanssa, -- kertoi Asko tuttavallisesti, kuin salaisuutta uskoen. -- Mutta voisinhan minä sotamieheksikin ruveta. Ne soittavat torvea. Setä, onko se kaunista sinun mielestäsi?
-- Asko-poika, sotamiehet tappavat toisiansa, ja ne jotka torvea soittavat sodassa, innostuttavat tovereitansa ampumaan yhä hurjemmasti. En minä siitä pidä.
Asko näytti pettyneeltä.
-- Mutta jospa minä tulisin sotamieheksi, joka vaan taistelee ja soittaa torvea eikä tapa eikä haavoita ketään?
-- Niin, sellaiset sotamiehet ovat iloksi Jumalalle ja ihmisille, -- sanoi setä. Hänen silmissään oli katse, joka tähtäsi kauvas. Sitte hän kumartui suutelemaan pikku poikaa.
-- Sinä olet minun pieni ystäväni.
Mutta Askopa jo kirmasi juoksuun. -- Pian, setä, tule, tule! Tuolla on Pentti ja tuolla lehmät!
Ja siihen iloon tulevaisuustuumat unohtuivat.
Aamulla setä löysi Askon niemenkärjestä. Hän seisoi venelaiturilla, onkien ahvenia ja särkiä. Vesi kimalteli, pienet hopeatähdet hyppivät pinnalla, ja vihreä koho nousi ja laski kepeästi.
-- Vai kalastajan virassa sinä tänään olet, -- sanoi setä. -- Luulen, että sinulla on uusia tuumia joka päivä.
Asko ei heti vastannut. Salakka nyki. Piti vetää se maalle ja irroittaa koukusta.
Setä katseli pojan puuhaa. Salakka pulahutettiin sankoon. Sanaakaan sanomatta setä otti puukon vyöltänsä, nosti sangosta kalan toisensa perästä ja pisti niskaan, viimeiseksi pientä salakkaa.
-- Sinä tapoit, setä! -- huudahti Asko. -- Kyllä ne olisivat kuolleet.
-- Ja kituneet. Asko, sinun pitää olla reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa, vaikkapa vain kala raukkaa, jonka olet onkinut. No, haeppas nyt minullekin onki! Hankimme hyvän kalasopan äidille. Minä soudan kanssasi tuonne saaren rantakaislikkoon.
Kylläpä taas oli hauskaa! Onnikin oli aivan erinomainen.
-- Jos voisi olla yhtaikaa kalastaja ja paimen ja sotamies ja kaikkea, -- huoahti Asko, kun he vihdoin täysine sankoineen palasivat kotiin.
Järvi oli tyyni, ranta lehtevä, koti kaunis ja rauhaisa tuolla niemen kummulla.
-- Parasta kumminkin on olla isän ja äidin rakas pieni poika, -- arveli setä.
* * * * *
Sitte kului yli kolme vuotta, ennenkun pastorisetä taas kävi veljensä luona. Sillävälin hän oli saanut nuoren rouvankin. Isä ja äiti olivat olleet häissä, mutta Asko ei päässyt, sillä hän oli jo pieni koululainen.
-- Miksi ei setä koskaan enää tule meille? -- kyseli hän usein.
-- Hän oli ennen ihan yksin pappilassansa, mutta nyt hänellä on hyvä toveri, niin että hänen on hauska olla. Ei hän kaipaa sieltä pois, -- selitti äiti.
-- Hän asuu kaukana, ja hänellä on hyvin paljo työtä, -- jatkoi isä.
Sitte pastori kuitenkin tuli eräänä syksynä Helsinkiin, ja nuori rouva oli mukana. Kun he saapuivat, istui Asko juuri ruokasalissa lukemassa "Seikkailuja Kultavuorten rotkoissa". Hän nousi kumartamaan vieraiden astuessa sisälle, mutta ei hän osannut huutaa riemusta eikä juosta sedän kaulaan. Partako sen teki, ettei setä tuntunut samalta entiseltä? Vai vaikuttiko sen tuo rouva, jota Asko ei koskaan ajatuksissaan ollut täysin suvainnut, koska äiti oli sanonut, että setä hänen takiansa jäi tulematta heille?
Setä ihmetteli, kuinka isoksi hänen pikku ystävänsä oli kasvanut siitä kesästä, jolloin yhdessä ongittiin kalasoppaa äidille. Rouva katsoi Askoon herttaisesti kuin päivänpaiste, sulki hänet syliinsä ja arveli, että tämä kai se nyt oli se pieni poika, josta pastori-setä oli monta kertaa puhunut. Pappilan puutarhasta oli poimittu hänelle koko korillinen suuria, makeita omenia. Ne odottivat eteisessä.
Asko taas kumarsi ja kiitti. Hän nouti omenat, tarjosi kaikille, ja hyvältä ne maistuivatkin.
Mutta vasta seuraavana aamupäivänä hän oikein löysi entisen tutun sedän. Rouva oli mennyt ostoksille, isä oli virastossa ja äiti puuhasi päivällistä. Setä kertoi, että hänen piti käydä merimieslähetyksen pastorin luona, mutta hän käveli mielellään pienen mutkan, jos Asko tahtoi lähteä varhemmin kouluun Tähtitornimäen kautta.
Asko oli tyytyväinen. Hän asteli sedän rinnalla miehekkäästi, kirjat kainalossa.
He pysähtyivät yläkunnaalle, siihen mistä meri laajana aukeaa.
-- Katsoppas, -- sanoi setä, -- minä matkustan pian tuonne kauvas pois. Olen saanut paikan lähetyspappina Amerikassa.
Nyt pääsi Askolta se riemunhuudahdus, joka eilen jäi huulten taakse.
-- Setä, sinne minäkin aion! Minusta tulee kullankaivaja. Et voi arvata, kuinka hauskaa se on! Siellä me tapaamme toisemme ja olemme aina yhdessä, setä!
Pastori hymyili, ja vanha veitikka piili silmäkulmissa.
-- Sinä kai menet Klondikeen ja minä New-Yorkiin. Eivät ne taida olla aivan naapurissa, vai mitä? Joko sinä olet lukenut Amerikan maantiedettä?
-- Minä menen Kultavuorille, ja voihan setä tulla sinne yhtä hyvin kuin New-Yorkiin.
-- Kas kun en tiedäkään, missä Kultavuoret ovat. Kerroppas vähän tarkemmin, että minä ne löydän.
-- Niin -- en oikein muista -- mutta katsotaan iltapäivällä kotona. Setä, se on niin hauska kirja -- siinä puhutaan John Johnsonista, joka lähti merimieheksi ja teki haaksirikon ja joutui ihan oudolle rannalle ja --
-- Vai niin, vai niin. Sinä siis tahdot tehdä niinkuin John Johnson. Tuliko hän rikkaaksi ja onnelliseksi?
-- Tuli, hirveän rikkaaksi. Hän sai suuret säkilliset kultaa ja osti mitä hänen vaan teki mieli. Minä kerron, mitä hän osti: ensiksi oman laivan ja sitte talon ja sitte --
-- Oliko hän onnellinen myös?
-- Oli, tietysti -- taikka ei siitä sanota mitään, mutta tietysti hän oli.
-- Kuules, Asko, kun minä pian lähden vieraaseen maahan enkä näe sinua pitkään aikaan, niin pane muistiisi, mitä nyt sanon sinulle: John Johnson voi kadottaa kultansa ja onnensa, mutta etsi sinä sellaista kultaa, joka ei koskaan katoa. Sen sinä löydät likempää kuin Amerikasta. Ei sinun sentähden tarvitse kaivosmieheksi ruveta. Asko katsoi setää pitkään ja kysyvästi.
-- En minä ymmärrä, setä. Miksikä minun sitte pitäisi ruveta?
-- Miksi tahansa, kunhan vaan löydät ja säilytät kultasi -- kunhan ikäsi kaiken olet rikas ja onnellinen Jumalan lapsi!
Vilkas poika vaikeni aivan hiljaiseksi, ja setä puristi hänen kättänsä. -- Puhuinko taas sellaista, jota et oikein käsittänyt? Mene nyt kouluun ja kätke kuitenkin mieleesi, mitä sanoin sinulle. Kun palajan kotimaahan, olet sinä varmaan jo nuori mies. Silloin saan kuulla, mikä sinusta lopuksikin tulee -- kuningas vai paimen vai sotamies vai kalastaja vai kullankaivaja -- vai vieläkö jotakin muuta!
II
Kirkkoherran pappila oli kylän laidassa pitkän koivukujan päässä. Laaja saarinen sisäjärvi välkytteli vesiänsä eteläikkunain edessä, sivulla kohosi tumma kuusikko, piha oli kirjavana kukkanurmena, ja puutarhassa hedelmäpuut kylvivät valkeita terälehtiä kuin lentävää lunta.
Sen ihanuuden keskelle Asko saapui seitsentoistavuotiaana nuorukaisena, joka keväällä oli päässyt koulun ylimmälle luokalle.
Hän tuli rippikouluansa käymään.
Tulisiko tästä pettymys vai toiveiden täytös? Vain pikimmiten hän oli Helsingissä nähnyt setänsä Amerikan matkan jälkeen. Vasta vapusta pastori oli astunut uuteen virkaansa kotimaassa.
Setä ja täti ottivat Askon vastaan kuin oman pojan.
-- Ei meillä poikaa olekaan, ei muita kuin sinä! Pikku tyttöjä vain niinkuin parvi västäräkkejä: kolme hyppivää, sirkuttavaa, ja pienokainen korissa.
-- Tämä on toista kuin se pappila, jonka pihalla kasvoi yksi ainoa haapa. Ja toista kuin lännen meluisa suurkaupunki. Me olemme sanomattoman onnelliset, kun Jumala antoi meille tämän suloisen kodin.
Sen Asko hyvin saattoi ymmärtää. Rauha ja suloisuus liitelivät hänenkin ympärillänsä kuin kesäaamun utuiset autereet. Ne lupasivat kirkasta päivää.
Asko katseli päivän kuluessa huoneet, tallit, navetat ja koko pappilan kotipiirin. Hän nouti kuusista käpyjä pikkutytöille ja souti heitä veneessä likeisille kauniille saarille. Tädille ja sedälle hän kertoi kuulumisia vanhemmiltansa ja kyseli vilkkaasti Amerikan oloista.
Mutta illan hiljetessä, kun lapset olivat siunatut vuoteisiinsa nukkumaan ja iltarukous oli pidetty väentuvassa, silloin setä vei Askon tummaan kuusikkoon kävelemään.
-- Miksi tahdoit käydä rippikoulusi minun luonani? -- kysyi hän siellä, kun he kahdenkesken kulkivat suhisevien puiden pimennossa.
-- Setä ymmärsi minua aina, -- vastasi Asko empimättä. -- Ei kukaan niin hyvin ymmärtänyt minua silloin, kun olin pieni poika.
-- Me tapasimme toisemme vain muutaman kerran.
-- Kuitenkaan minä en ole ketään niin ihaillut ja rakastanut kuin sinua, setä. En sitäkään ole unohtanut, mitä lähtiessäsi sanoit minulle.
Setä pysähtyi ja katsoi poikaa suoraan silmiin. -- Oletko siis löytänyt kalleimman aarteen?
Ei hän väistänyt sedän katsetta, mutta hän pudisti päätänsä.
-- Minä toivoin, että sinä auttaisit minua löytämään sen.
-- Huomenna lähdemme Jumalan sanan kultakaivoksille. Siitä tulee ihana rippikoulu, Asko ystäväni. Joka ikävöi ja etsii, hän löytää. Minä en muuta voi kuin viitata tietä.
* * * * *
He kaivoivat yhdessä pyhää kultaa, uuraasti, innokkaasti. Välistä näytti sorakerros tai läpitunkematon kova seinä sulkevan tien. Ihmeellistä, miten varmasti ja taitavasti setä poisti soran ja löysi aukon kallioseinästä! Uusia maailmoita, suuria, kimaltelevia syvyyksiä aukeni nuorukaisen hämmästyneen katseen eteen. Ei hän koskaan ennen ollut tietänyt, miten pieni ja köyhä hän todella oli -- vielä vähemmin hän oli aavistanut odottavia rikkauksiansa.
Kahden viikon kuluttua tuli Askolle kirje, jossa isä kysyi hänen konfirmatsioonipäiväänsä. Jokohan setä ehtisi valmiiksi ensi sunnuntaihin? Isä ja äiti tietysti tahtoivat tulla siksi päiväksi saapuville.
Säikähtynein katsein poika ojensi sedälle kirjeen. Jännittyneenä hän odotti vastausta.
-- Minä kirjoitan isällesi, -- sanoi setä.
-- Mitä aiot kirjoittaa?
-- Että sinun rippikoulusi voi päättyä muutamassa viikossa, mutta koko kesäkin voi kulua siihen. Ja niinkin voi tapahtua, että se jää kesken, kun lähdet syksyllä takaisin kouluun.
-- Setä, kiitos! Tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua paremmin kuin kukaan muu.
Kaksinkertaisella innolla ja riemulla Asko ryhtyi kullankaivantaansa jatkamaan. Yhä runsaammin hän löysi hohtavia murusia. Mutta setä näytti tietä eteenpäin, eteenpäin. Itse hän omisti ijäiset aarteet, mutta hän ei voinut niitä valmiina jakaa. Nuorukainen iloitsi siitä. Lahjapalaset kuluvat loppuun; hän tahtoi ehtymättömille kultasuonille, sinne mihin hänen viisas, väsymätön oppaansa viittasi ja johti.
-- Jospa olisin hänen kaltaisensa! -- ajatteli Asko. -- Rikas ja muita rikkaaksi tekevä!
* * * * *
Asko istui sunnuntaina vanhassa kivikirkossa, "papinpenkissä" tädin ja pikku Annin vieressä. Hän kuunteli tuttua kertomusta paimenesta, jolta lammas on juossut korpeen. Paimen jättää muun laumansa ja lähtee eksynyttä etsimään, löytää sen ja kantaa kotiin.
Yksinkertainen, tavallinen tarina. Jokainen maalainen vaivatta ymmärtää sen. Niin hekin olisivat menetelleet.
Eläimiänsä he kyllä etsivät, mutta välittävätkö he muistakin kadonneista? Katsokaa nuorta miestä, köyhän äidin ainoata karitsaa! Hän juo ja hurjistelee, ja äidin sydän on murtumaisillansa. Miksi kukaan ei etsi eksynyttä? Miksi toiset häntä houkuttelevat yhä syvemmälle korven suohon, ja toiset sallivat sen tapahtua, sen sijaan että jokainen löisi lasin pois hänen kädestänsä ja varjelisi häntä kuin silmäterää?
Asko kuunteli. Kuva toisensa jälkeen elävöityi hänen silmäinsä edessä. Kuinka paljo olikaan eksyneitä! Lapsia, jotka ilkeinä ja vallattomina juoksivat kujilla tyhjin toimin, kiroilevia miehiä, riitaisia naisia, tyytymättömiä vanhuksia... Ja lopuksi myöskin hienoja, sivistyneitä ihmisiä, hyvää, nuhteetonta kansaa. "He vaelsivat kaikki eksyksissä niinkuin lampaat" -- kaikki ilman erotusta. Hyvä Paimen on kerran kulkenut raskaat askeleet koko eksyneen maailman tähden. Nyt hän kantaa karitsoita kotiin. Kuinka hyvä hän on! Kuinka onnellista olla sellaisen Paimenen lammas! Ei hän ole tyly harhaileville raukoillensa. Mutta miksi juoksisimme pois, tuottaen hänelle murhetta, kun hän pyytää meitä tulemaan luoksensa ja pysymään ominansa? Ja miksi emme rakastavin sydämin tekisi niinkuin hän: auttaisi eksyneitä takaisin kotiin? -- -- --
Paimenen ääni kuului kirkossa, aivan selvään. Asko kuuli sen sydämessänsä.
Hyvän Ylipaimenenko ääni? Niin, mutta toisen kautta.
Virren aikana Askon ajatukset kulkivat siihen, mitä hän edellisinä päivinä oli nähnyt ja kokenut.
Setä oli maantieltä taluttanut pappilaan nuoren miehen, joka tuskin tajusi, mitä hänelle tehtiin. Mies oli pantu nukkumaan. Aamulla hän oli kauvan istunut sedän kanssa kahdenkesken. Mennessään hän oli pyyhkinyt kyyneleitä.
Hänestäkö setä äsken puhui saarnassaan?
Viime sunnuntaina Asko oli kuullut sedän pitävän pyhäkoululapsille mallitunnin kyläopettajain läsnäollessa. Niitä kujien lapsiako ne olivat, nuo köyhästi puetut pienet, joille hän puhui hellästi kuin rakas isä? Askosta tuntui, etteivät he voineet enää ruveta pahankurisiksi sen tunnin jälkeen. Tai ehkä he jo olivatkin hyvän Paimenen kilttejä karitsoita. Olihan heillä niin kirkkaat silmät, ihan kuin pienellä Anni-serkulla tässä hänen vieressänsä. Heille piti kertoa Paimenen rakkaudesta yhä enemmän, etteivät he koskaan tahtoisi mennä pois.
Toissapäivänä setä oli ottanut Askon mukaansa kylälle. He olivat käyneet kahden sairaan luona. Toiselle vietiin tädin varustama ruokakori ja monta ystävällistä, toivorikasta sanaa. Toinen oli sielunhädässä. Asko aikoi väistyä ulos, jottei häiritsisi, mutta vanha mies käski jäämään. -- Olkaa vaan, nuori herra, ei minulla ole mitään salattavaa. Kaikki tietävät, että minä olen kunniallinen mies, mutta ei se kelpaa, ei kelpaa, kun kuolema tulee... Herra armahtakoon minua!
Senjälkeen Asko oli kuullut vain paimenen äänen, joka etsi, kutsui ja vihdoin löysi. Ennenkuin he lähtivät, otti vanhus vastaan pyhän Ehtoollisen, ja hänen kasvonsa loistivat rauhaa.
Voiko maailmassa olla ihanampaa kutsumusta, kuin apulaispaimenena käydä hyvän Ylipaimenen asioita?
* * * * *
Pari tapausta tuotti Askolle odottamattoman hämmästyksen. Sellaisena ei hän setäänsä tuntenut.
He kävelivät yhdessä maantietä myöten eräänä helteisenä päivänä. Koko maa janosi kastetta. Kukkaset nuokkuivat varsissansa, ja tie pölisi heidän askelissaan.
Askon ikäinen tai nuorempi poika ajoi suurta hiekkakuormaa heidän edellänsä. Hevonen oli juuri saapunut jyrkkään mäkeen. Heidän korviinsa kuului karkea kirous, ja piiska ehti lujasti läiskähtää useampaan kertaan, ennenkuin pastori pitkin harppauksin oli kohdalla.
Se oli tuokion teko: hän sieppasi hölmistyneeltä pojalta piiskan ja sivalsi hänen omaan selkäänsä pari vinhaa lyöntiä.
-- Kuorma on hevoselle liian raskas, -- sanoi hän. -- Ota lapiosi, Kalle, ja luo se vähemmäksi.
Pastorin ääni oli niin varma ja olento vaativa, että vastaansanominen ei johtunut pojan mieleenkään. Häpeillään hän teki työtä käskettyä. Sitte pastori ja Asko yhdessä hänen kanssansa auttoivat kuorman mäen päälle. Kaikki he saivat pyyhkiä hikeä otsastansa.
-- Sano terveisiä isällesi, -- sanoi pastori ojentaen kätensä. -- Minä tiedän, että hän ja minä olemme yksimielisiä.
Poika katsoi maahan, hipahutti lakkiaan ja lähti nolona ajaa hölkkimään mäkeä alas.
Mutta Asko kulki äänetönnä, ihmeissään sedän rinnalla. Kuinka hän oli uskaltanut lyödä vierasta poikaa? Ja missä oli hellä paimenen ääni, joka rakkaudella kutsui eksynyttä? Ei hän rohjennut kysyä, ja setä alkoi puhua muista asioista, niinkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.
Toisenkin kerran Asko samalla tavalla jäi ihmettelemään.
Keski-ikäinen pyylevä nainen toi munia pappilaan. Ei hän maksusta huolinut. -- Tulin katsomaan uutta kirkkoherraa ja kirkherskaa; en olekaan vielä käynyt. Tässä olisi kirkherskalle tuomisia. Minä olen Leena-Kaisa Tapolan kylästä.
Vieras vietiin ystävällisesti ruokasaliin, ja "kirkherska" toimitti pannun tulelle.
-- Voi, voi, -- alkoi Leena-Kaisa, niin pian kuin pastori tuli huoneeseen, -- kyllä te saarnasitte niin kauniisti, että poru vaan kävi läpi kirkon. On se oikea Jumalan lahja, kun semmoinen pappi saatiin. Eihän entisestä, Lunströmmi-vainaasta, mihinkään ollut. Ei siitä tykättykään, mutta teistä puhuvat ja tykkäävät, ihan kaikki. Se Lunströmmi saarnasi lakia, aina vaan lakia, ja --
-- Leena-Kaisa ei siis ole niitä, jotka rakastavat Jumalan lakia, -- keskeytti pastori tavattoman lyhyeen. -- Raamatussa sanotaan: "Autuas on se, joka rakastaa Jumalan lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt."
-- Tuota noin, kyllähän minä Jumalan lakia, niin, tuota, -- vaimo oli kuin puusta pudonnut. -- Minä vaan sitä meinasin, että se Lunströmmi-vainaa --
-- Vanha rovasti on Jumalan istuimen edessä, -- sanoi pastori vakavasti. -- Minä olen kuullut, että hän oli harras Herran palvelija. Ette te minua sillä mielittele, että puhutte edeltäjästäni pahaa.
Vaimon kasvot lensivät tummanpunaisiksi. Hän suuttui. Mutta ei hän ehtinyt purkaa kiukkuansa, ennenkuin pastori nousi, sanoen tyynesti, jopa iloisesti ja ystävällisesti: -- Kohta kai täällä saadaan kahvia. Pitäkää hyvänänne, Leena-Kaisa, mitä talo tarjoaa. Minun on nyt mentävä kansliaan.
Asko jäi vielä hetkeksi kuuntelemaan, miten täti sukkelaan osasi kääntää keskustelun. Hän kertoi pitävänsä kankaiden kutomisesta. Leena-Kaisan esiliina oli oikein hauskaa kotoista mallia. Sellainen sopisi pikkutyttöjen kansallispukuihin.
Arvattavasti vieras ei ollut enää perin kiukkuinen, lähtiessään pappilasta. Ainakin hän siellä viihtyi lähes puolisiin asti.
Iltapäivällä pastori lykkäsi veneen vesille ja huusi Askon onkitoveriksensa. Järvi oli hyvin kalainen. Ahvenvetkale kohosi toisensa perästä.
Yhtäkkiä, pistäessänsä kalaa niskaan, Asko muisti, mitä setä oli kerran hänelle sanonut, kauvan sitte: "Ole reipas ja rohkea, jos sillä voit auttaa!"
Hänelle selvisivät nekin molemmat tapaukset, joita hän ei ollut ymmärtänyt. Hän oli nähnyt kappaleen ihmiskalastusta -- ja niinhän se oli, että kalastaja näyttää kovimmalta, juuri kuin sydän hellinnä sykkii.
* * * * *
"Kun sota soipi maallinen, on lohdutuksenas Siionin loisto, laulu sen, ja seura autuas..."
Asko istui pää käden varassa. Uudet kysymykset, uudet huolet olivat heränneet. Ne tulivat voimalla, apua vaativina.
Kuinka onnellinen hän olikaan ollut viime päivinä! Hän tiesi nyt järkähtämättömällä varmuudella, jota ei kukaan voinut riistää pois, että hänkin oli Isän rakas lapsi Jeesuksen tähden. Sedän hiljaisessa huoneessa se oli selvinnyt hänelle. Hän oli kaivaessaan päässyt kultasuonelle. Hän oli aarteen löytänyt.
Nyt hän oli altis kasteenliittonsa uudistamaan, milloin vain setä piti parhaana. Ei hän sitä pelännyt enää. Miksi hän olisikaan pelännyt? Hän tahtoi olla Isän oma ja valmistui ottamaan vastaan Isän siunausta.
Mutta setä ei ollut vielä määrännyt konfirmatsioonipäivää. Siitäkö syystä, että hän arvasi uusien taistelujen pian syttyvän rauhan jälkeen? Ei hän tahtonut heti jättää nuorta ystäväänsä yksin.