Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Rikonen

KERTOELMIA

Kirj.

Hilja Haahti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

SISÄLLYS:

Toivon malja Pienten kautta Kylväjän muistoksi Hakalan Mikko Miksi Asko aikoi Lapsuuden muistelma Maija-Leenan juhlapäivä Sekalaisten tavarain kauppa Muuan esikaupunkilaisperhe Kaksi uhria

Toivon malja

I

Hän oli äitinsä kalleus ja isän riemu ja ihastus. Hän Herralle kasteessa kannettiin ja toivon maljoilla siunattiin. -- Mikä murskasi kallihin toivon?

Pihlajan talo oli varmaankin joskus saanut nimensä pihlajapuista, jotka sen pihalla kasvoivat. Juhannuksen aikaan ne seisoivat valkokruunuisina kuin nuoret morsiamet, sitte kylvivät ympärillensä kukkalehtien hienoa lunta, ja syksyllä koreilivat marjaterttujen rikkaudessa, kutsuen oksillensa parvittain pieniä lintusia, niitä varsinkin, jotka siellä lehvien alla olivat syntyneet ja pehmoisessa pesässä varttuneet. Silloin oli kartanolla riemua, sirkutusta ja viserrystä. Nuori toimelias emäntäkin, joka hulikkoinensa asteli maitokamarin ja pirtin väliä, saattoi toisinaan pysähtyä sitä kuuntelemaan. Hän hymyili, mutta huokasi taas väliin ja riensi portaita ylös, tupaan askaroimaan, vielä uutterampana ja touhuisampana entistään. Työllä hän tahtoi haihduttaa sen ajatuksen, aina saman, joka povessa poltti: -- Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Kunpa olisi poikanen pesässä minullakin!

Isäntä ei lintuja katsellut, mutta samaan suuntaan hänenkin mietteensä kulkivat, kun hän sirpillänsä kaatoi kultaista viljaa laajoilla vainioilla. -- Olisi tässä alaa ja elatusta useammallekin. Kaunis pelto, kuka sinuakin kylvänee, kun minun käteni kerran herpoo?

Kahdeksan vuotta he olivat olleet naimisissa, odottaneet ja aikoja sitte lakanneet odottamasta. Silloin, yhdeksäntenä kesänä, pihlajien punoittaessa, lintujen sirkutellessa, saapui hän, kaihoisasti kaivattu ja hartaasti toivottu. Äiti tuskin jaksoi käsittää ylenpalttisen onnensa todellisuutta, ja isä kulki myhäilevänä aamusta iltaan ja päivästä toiseen. Poika, ja niin reima poika! Juuri sellainen, joka kelpasi Pihlajan perilliseksi. Nyt saa pelto kylväjänsä, leikkaajansa, eikä joudu vieraille milloinkaan. Ja pikku linnut pihlajassa, riemuitkaa, riemuitkaa, säestäen onnellisten ihastusta!

Ei tätä lasta pappilaan viety kastettavaksi, kuten kaikki muut kylän pienoiset oli kuljetettu aikoinansa. Kotiin piti kirkkoherra tuotaman isännän huimalla oriilla, ja vieraita kutsuttiin pitäjän kaikilta kulmilta. -- Kyllä kokki laittaa, -- sanoi isäntä, kun emäntä huolehti heikkoja voimiansa. Ja niin sitte leivottiin ja teurastettiin, pantiin olutta, paistettiin kaakkuja ja noudettiin kaupungista viinit ja konvehdit ja senkin seitsemät herkut. Oli jo emäntäkin terve ja toipunut, ennenkuin koko tämä komeus valmiiksi ennätti.

Pojan nimeksi pantiin Toivo. Se sopi niin hyvin sekä isän että äidin mielestä. Hänessähän yhtyivät heidän rakkaimmat toiveensa: menneitten vuosien ikävöivä toivo, joka nyt vihdoin oli toteutunut, ja vastaisuuden valoisa toivo, jonka täyttymistä he odottivat.

Hänen silmänsäkään eivät olleet niinkuin muiden sylilasten, pienet ja piiriset. Suuriksi ja kirkkaiksi hän ne avasi, ikäänkuin ihmetellen juhlallisuutta ympärillänsä ja tuumaten mitä pappi hänelle nyt teki. Ei hän tietänyt, pienokainen. Mutta äiti painoi päänsä alas ja vuodatti hereitä kyyneleitä, kun kummit ja muut vieraat veisasivat:

"Oi ettei mailma koskaan vois sylistäs häntä riistää pois..."

-- Niin, Herra, sinun sylistäsi -- ja minun... Äidin Toivo, kasva suureksi ja hyväksi! Me varjelemme lasta kuin silmäterää...

-- Toivon malja! -- sanoi isäntä, nostaen viinilasinsa. Ja kaikki kilistelivät.

II

Hän kasvoi, kaunis ja puhtoinen, kävi Herran alttarin äärehen. Taas onnensa malja kun juotihin, hän otti sen kirkkahin kyynelin. -- Mikä surmasi puhtaan onnen?

Pihlajan Toivo, se vasta oli poika. Jo viisivuotiaana hän luki kuin pappi ja lauloi kuin lukkari. Kansakoulussa hän oli luokkansa parhain, ja lyseoon hän pääsi kuin leikillä vaan. Sillä tietysti hänet lyseoon lähetettiin. Äiti kyllä ikävöi armastansa, mutta uhrasi mielellään ilonsa Toivon hyväksi. Isä ajatteli peltojansa, mutta lohdutteli itseänsä sillä, että saattaahan ylioppilaastakin tulla maanviljelijä. Sillä Toivo ei ollut semmoinen kuin monet muut maalaispojat, jotka olivat kouluun päässeet. Tuokin Talikkalan Ville vetelehti sängyssä puoleen päivään, istui ongella tulisimman heinäkiireen aikana ja tuhlasi salaa isänsä rahoja tupakkaan ja turhuuteen. Toivo nousi kesäisin väen kanssa yhtaikaa ja teki työtä kuin yksi heistä. Jumala lasta siunatkoon! Tupakasta hän ei huolinut isän luvallakaan, sanoi opettajan kieltäneen, ja siinä oli, jos hän viinilasin otti tarjottaissa. Olihan se hyvä, arveli isä. Tosin hän ei itse niin uudenaikainen ollut, tuprutti piippua ja juhlina maisteli mielikseen; mutta kaunista oli sentään katsella Toivoa, nuorta, puhdasta poikaa. Kyllä hän oikein oli isän uljuus, äidin ilo ja kylän kunnia. Sen sanoi kirkkoherrakin.

-- Kun ei ylpistyisi, -- uumoili joku vanha täti, pahan ilman lintu. Ei, ei siitä pelkoa. Toivo oli nöyrä, nöyrempi monia alempiansa. Se kyllä ilmeni sinäkin kesänä, jolloin isä nosti kysymyksen hänen rippikoulustaan.

-- Minä ajattelin, että kävisin sen syksyllä kaupungissa, -- sanoi Toivo. -- Nythän on enää viikko juhannukseen, ja toisia on opetettu kokonainen vuosi.

-- Sen sinä viikossa suoritat, minkä muut köntit vuodessa, -- arveli isä. -- Tietäähän kirkkoherra, kuinka oppinut sinä olet.

Toivosta tuntui niin oudolta ajatella, että hän näin pian, näin valmistumatta ottaisi osaa pyhään toimitukseen. Ahdistuksen ilme silmissään hän katsahti äitiin.

-- Tässä kirkossa minäkin olen ensi kerran Herran pöytään astunut, -- sanoi äiti hiljaa.

Toivo ymmärsi. Illalla hän kauvan valvoi huoneessansa. Hänen täytyi tehdä tili itsensä ja Jumalansa kanssa. Vihdoin se selveni.

-- Taivaallinen Isä, tahdon olla sinun lapsesi. Minä tulen, älä hylkää minua huonoa...

Juhannuspäivä oli kirkas ja ihana. Kirkko oli koristettu koivuilla ja pihlajankukkasilla, jotka Toivo oli kotoa tuonut. Nuoret seisoivat piirissä alttarin ympärillä, ja hän oli sorjin ja kaunein kaikista.

Urut soivat juhlallisesti...

"Mua auta oikein alkamaan ja tue, etten vaivu vaan!"

Isä ja äiti pyyhkivät silmiänsä ja kiittivät sydämestään Jumalaa. Hän oli niin hyvin alkanut, heidän rakas Toivonsa. Hänkö voisi joskus vaipua? Ei hän, vaikka vielä kaikki muut vaipuisivat...

Sukulaisia oli Toivon tähden tullut kirkkoon naapuripitäjästä asti, ja heidät pyydettiin päivälliselle Pihlajaan. Toivo oli syvästi liikutettu aamun juhlasta. Ei hän paljon puhunut, ja heikosti hänen lasinsa helähti, kun häntä "mieheksi" onniteltiin. Hän oli totinen, vaan ei silti surullinen. Oi ei! Kun hän oli päässyt yksin omaan huoneeseensa, tunsi hän oikein, kuinka suuri onni hänen rintaansa laajensi. Uneksivana hän istui avoimen ikkunan ääressä, katsellen valkoisia pihlajankukkia.

-- Puhdista minut, että minä lumivalkoiseksi tulisin...

Väkevä, puhdas tuoksu virtaili ikkunasta. Puhtauden rauha riemuitsi hänen sydämessänsä. Silloin hän äkkiä säpsähti. Kuului sekavia ääniä, jotka hänen oveansa lähenivät. -- Haen minä pojan, haen totisesti... Ja sitte äiti hätäyksissään: -- Tule nyt pois, voi älä mene! --

Toivo käsitti samassa, mikä oli uhona. Juhliessaan isä ei kitsastellut, ja nythän oli juhla...

Ovi temmattiin auki. Kukkien tuoksu vaimeni toisen höyryn henkäykseen. Toivo kuuli humun tuvasta, näki äitinsä tuskaiset silmät ja tunsi vieressänsä isän, jonka kädessä lasi läikkyi.

-- Ma-... maljasi! Toivon malja...

Hän ei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui. Hän, hyvä, hiljainen poika, pyyhkäisi lasin pirstaksi lattialle. Sitte hän syöksyi ulos tuskan ajamana, juoksi metsään, syvälle, kauvas, heittäysi sammalikkoon ja ratkesi itkemään. Vasta toisena päivänä Toivo jälleen näki isän. Pellolla hän hajoitteli lantaa renkien kanssa. Varsi oli kuin kumartunut eilisen jälkeen, ja silmissä asui masennuksen alakuloisuus. Toivo seisoi epäröiden. Sääli ja katumus värähti hänen sydämessään. Tuossahan isä uurasti kelpo miehenä, rikas isäntä halvimmassa työssä. Rakkaudesta Toivoon, pelkästä ilosta hänen tähtensä oli juhlittu eilen...

Voi, mitä hän olikaan tehnyt! Pahoittanut isän mielen -- ja isä oli niin hyvä, kunnon mies kuitenkin!

Parilla harppauksella hän oli isän rinnalla, tempasi joutilaan tadikon ja ryhtyi hänkin työhön. Mutta ensin he vaihtoivat silmäyksen, pitkän ja puhuvan. Sitte isä suoristi selkäänsä, ja silmä kirkastui. Ei nuhteen sanaakaan. Toivon sydäntä poltti, ja hän pisteli tadikollansa niin innokkaasti, että posket punottuivat. Hän varmaankin oli rikkonut, hän eikä kukaan muu...

III

Niin sai hän lakkinsa valkean, näki maailman laajana aukeevan, ja isä riemuiten maljan toi, jalon toiminnan onneksi pohjaan joi. -- Mikä murti voiman ja toimen?

Silloin maljat kilahtivat jälleen, ja nyt joi Toivokin pohjaan asti.

Elämä avoinna edessä, suuri, rikas, ihana elämä! Eikö sietänyt riemuita siitä, eikö kannattanut hehkua ja innostua?

-- Nyt minusta tulee teidän apulaisenne, isä ja äiti! Vähän vielä lukemaan Helsinkiin, vähän oppimaan kirjoista, elämästä ja toisten kokeneempien jaloista harrastuksista. Sitte minä palaan ja jään luoksenne.

-- Jäätkö mielelläsi? -- kysyi äiti. Hän ei voinut estää ajatusta, että se kaipaa takaisin opin teille ja suureen maailmaan, joka kerran on makuun päässyt. Ei hän koskaan ollut todenteolla uskonut, että Toivo maanviljelijäksi rupeisi.

Mutta nuorukainen loi häneen niin lämpimän katseen, niin avoimen ja iloisen, että hänen nyt täytyi uskoa.

-- Äiti rakas, en minä mitään niin hartaasti halua. Vuoden olen Helsingissä, sitte toisen isän renkinä, -- hänen äänensä oli hilpeä ja herttainen, -- ja sitte on aika suunnitella eteenpäin. Kuinka tahansa, Pihlajan isäntä minusta on tuleva.

-- Kiitos, poikani, -- sanoi äiti. Ja isä sanoi: -- Sehän on koko ajan ollut tarkoituskin. Juuri niin kuin on toivottu.

-- Sitte alamme harrastaa osuustoimintaa ja uusia, tuottavia viljelystapoja, eikö niin, isä? Ja äidille hankitaan maitotalouslehti ja "Puutarha" ja kananhoitolehti...

-- Vai kanalehtikin, -- hymyili äiti.

-- Miksi ei? -- sanoi Toivo, hänkin yhtyen leikkisäksi. -- Äiti pitää kanoista ja minä myös. Mutta kyllä minulla on suurempiakin aikeita. Ryhdyn pitäjällä nuorisoseuraa ja lainakirjastoa puuhaamaan -- niin, kaikkea, millä me nuoret voimme taistella ihanteitten puolesta, pahaa ja alhaista vastaan. Nyt jo kesällä tahdon alottaa, mutta sitte vauhtia vasta tulee, kun joka päivä, koko vuoden voin parastani panna. Mitä kaipaisinkaan enempää? Tämähän on suuri, jalo työala.

Isä ja äiti kuuntelivat ihaillen ja ihmetellen. Niin ei siis maailma ollut häntä ryöstänyt heiltä eikä ollut ryöstävä milloinkaan. Se oli äidin heltyvän sydämen riemu. Ja isä puolestaan ajatteli: -- Kuinka hän on viisas ja puhuu kauniisti! --

Hän olikin niin innoissansa. Juuri vastikään oli muuan maisteri koulukaupungissa pitänyt esitelmän näistä asioista, kääntynyt erityisesti nuorten ylioppilaskokelaitten puoleen ja sanonut vakuuttavasti: -- Te olette maanne ja kansanne tulevaisuus. Rientäkää ylevään työhönne, joka teitä odottaa!

Toivo oli valmis. Ainahan hän oli ollut ihanteellinen, aina toivojen lapsi. Nyt hän tietoisesti vihki elämänsä ihanteitten toteuttamiseen.

Sentähden isän oli täysi syy tarjota hänelle jalon toiminnan kirkas malja. Sentähden Toivon oli täysi syy tyhjentää se pohjaan asti.

IV

Hän lähti nuorena maailmaan isän perintö polttava rinnassaan, joi maljoja suurten aatteiden, ja pyörtehet veivät huumaten. -- Hän sortui maljojen kuohuun.

Kirkkaasti valaistu puistoravintolan sali Helsingissä. Pitkä pöytä keskellä lattiaa, pöydällä laseja helmeilevin nestein, ympärillä nuorukaisia hohtavin poskin ja säihkyvin silmin.

On vapunpäivän, kevätjuhlan ilta.

-- Kotiseudun malja!

Se pohjaan asti juodaan.

-- Koko kalliin isänmaamme malja!

Riemuiten lasit helähtävät.

-- Ihanteitten malja!

-- Kuules, Pihlaja, älä juo enää, -- kuiskaa toveri Toivolle, jonka kasvoilla on outo kajastus. Mutta Toivo ei häntä kuule. Maljan esittäjä on sama maisteri, joka kerran esitelmällään sytyttävän aatesäkenen hänen sydämeensä heitti. Toivon täytyy kilistää ja juoda, juoda uudestaan ja taas uudestaan...

-- Pihlaja, lähde kotiin, -- kuiskaa toveri jälleen. Hän on kohtuuden ystävä, hän. Merkillistä, kuinka ihmiset eivät ymmärrä pysyä kohtuullisina! Tuokin nuori Pihlaja on oikeastaan varsin siivo poika; mutta jos hänet tuo mukanansa juhlaan ja antaa lasin käteen, niin eipä hän sitä hevillä heitä.

Nytkään kohtuuden ystävä ei saa vastausta kehotukseensa. Hän nousee ja lähtee huomaamatta pois. -- Olenko minä Toivo Pihlajan vartija? Varoitinhan minä häntä, ettei pidä niin paljon juoda.

Kevätyö on kaunis.

-- Avatkaa ikkunat, avatkaa parvekkeen ovi! -- soi huuto sisältä. Kohta kajahtaa kevättä ylistävä intoisa laulu, kiirien kauvas puiston pimentoihin.

-- Kevään malja! Kevätyö on kylmä.

Poistuva toveri tiukentaa päällystakkiansa ja astuu kiireisemmin. Mutta parvekkeella Toivo seisoo toisten piirissä paljain päin, pitelee vasemmalla kädellänsä kaiteesta kiinni ja oikealla huitoo laulun tahtia.

Silloin juodaan Toivonkin malja, hänen, joka on kaikista nuorin ja kaikista innokkain...

* * * * *

Hän tuotiin asuntoonsa vasta aamuyöstä. Monta tuntia hän sitte lepäsi horroksissa, kunnes vihdoin heräsi vihlovaan pistokseen.

-- Minä olen kipeä, -- valitti hän ruokarouvalle, pääsemättä ylös vuoteeltansa.

-- Niin, kyllä ne kivut tiedetään, -- mutisi rouva äkeissänsä. -- Niihin ei tohtoria tarvita.

Toisena päivänä kuitenkin tarvittiin. Yöllinen vilustuminen oli tuottanut ankaran keuhkokuumeen.

Hän houraili pitkin aikaa. Milloin hän tuskaili: -- Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas, aina, aina se tuotiin... Miksi te toitte sen minulle? -- Milloin oli ääni haaveilevan hellä ja kertoi valkeista pihlajankukkasista, jotka tuoksuivat kotipihalla; ja sitte hän äänteli haikean valittavasti: -- Että minä lumivalkoiseksi tulisin...

Pian, pian hän lepäsi lumivalkoisena.

Ei tullut kotiin "isän renki", Pihlajan nuori isäntä, ei tullut äidin ikävöitty ilo. Tuli saatto, joka hiljaa kulki kalmiston tarhaan.

Murtuneena seisoi isä, menehtyäkseen itki äiti. Oi, heidän rakkaansa, ainoisensa!

Valkohapsinen kirkkoherra lausui lohdutuksen sanoja, ja kauniin puheen piti se maisteri, joka kevätjuhlan iltana esitti ihanteitten maljan. Toivon vanhempana ystävänä hän oli toverien puolesta tullut heidän seppeltänsä laskemaan.

-- Hän oli nuoren elämänsä aatteille pyhittänyt. Hän toivoi, hehkui, hän säihkyi innon tulta, ja puhdas oli hänen sydämensä kuin sen puun valkeat kukat, jonka nimeä hän kantoi. Toivo murtui, halla vei valkokukkaset. Syvän surun ja hämmästyksen vallassa on toverien piiri. Sanoma tuli niin odottamatta. Kevään täysi malja kuohui hänelle, vaahdoten, viittaillen -- ja äkisti hänen täytyikin tyhjentää Tuonen neitojen tumma malja...

Mutta Toivon haikealla äänellä suhisi tuuli kalmiston puissa:

-- Miksi, miksi te toitte sen minulle?

Tyhjään kotiin palasivat vanhemmat. Vakavina, juhlallisina vieraat seurasivat heitä. Ainoastaan muuttolinnut paljaissa pihlajissa ilakoivat keväisestä päivänpaisteesta, joka kesän riemuja lupasi.

Äiti oli niin usein tätä liverrystä kuunnellut. Surunkin läpi se soi hänen korviinsa.

-- Minä kun niin paljon uneksin ja paljon rakastin -- miksi minun täytyi pettyä? Hän alkoi niin hyvin -- ja miksi hän vaipui kuitenkin? Pikku linnut, pikku linnut, oi teitä onnellisia! Te käytte pesää laatimaan... mutta minun pesäni on ainiaaksi raastettu...

Pihlajan juurelle tuli isäkin hetkeksi vieraitten joukosta. Niin oudosti ahdisti rintaa. Puiden paljaat oksat taipuivat ja humisivat ja valittivat, vihlaisten sydänpohjiin asti:

-- Lasi, punainen lasi! Minä löin sen säpäleiksi maahan, mutta se tuotiin taas... Isä, isä, oi miksi sinä toit sen minulle?

Silloin juuri lasit sisällä kilisivät. Juotiin Toivon muiston malja.

1905.

Pienten kautta

Jokinen oli ylpeä siitä, että hän ei uskonut mitään, ei uskonut Jumalaan, vaikka olikin pappilan renki.

Senpä tähden, kun kello soi aamurukoukseen, hän veitikkamaisesti vilkutti silmäänsä Inkalle, punaposkiselle karjakkotytölle: -- Eikö se ollut lehmänkello? Inka, menemmekö lehmien luoksi hakaan? -- Inka punastui ja hymyili, empi ja viivähti, mutta lähti kuitenkin livistämään navetan nurkitse, samalla kuin Jokinen kiersi toiselta puolelta. Olihan kyllä vähän häpeä, kun ruustinna päivällä surullisesti katsoi häneen ja rovasti kysyi, eikö Inka välittänyt Jumalan sanasta. Miksikä hän ei olisi välittänytkin... mutta hauskempi sentään oli kävellä haassa sorjan ystävän rinnalla, haaveksien omasta pienestä mökistä, jolla vielä ei ollut nurkkakiveäkään... Jokisen vaan oli syy, että sen aina piti tapahtua juuri silloin kuin kello soi.

Kyllä Jokinen puolestansa sen syyn jaksoi kantaa. Vähät hän välitti, oliko rovastin mieli musta tai harmaa kahden tyhjän sijan tähden aamurukouksissa. Tekipä hän aina työnsä rehellisesti ja oli kaikin puolin kunnon mies. Ellei se riittänyt, saattoi hän huomauttaa rovastille, että pyhäinpäivään oli enää kolmatta kuukautta. Kirkon ja vanhentuneiden kaavojen orjaksi hän vaan ei tahtonut ruveta, ei missään tapauksessa, hän, vapaa mies. Se olisi kerrassaan alentavaa -- niin oli sahalla kokouksissa selitetty moneen kertaan, ja sitä mieltä hänkin oli lujasti ja varmaan.

Jokinen ei arvannut, että muutkin kuin itse rovasti hänestä huolehtivat. Hän ei nähnyt, miten pappilan pikku Helli kohosi vuoteessansa istumaan, kun illalla kaikki jo oli hiljaa lastenkamarissa.

-- Nukutko sinä, Aune?

-- En vielä.

-- Sitte minä kerron sinulle jotakin.

Paljain jaloin, pitkässä yöpaidassansa Helli hiipi Aunen vuoteelle, kietoi kätensä siskon kaulan ympärille ja kertoi surullisen salaisuuden:

-- Jokinen ei usko Jumalaan!

Aunen silmät aukenivat selki selälleen.

-- Eikö usko? Mitä --

-- Minä kuulin, kun isä puhui äidille. Ja äiti sanoi, että hän opettaa Inkalle samaa. Äiti sanoi, että Inka on tyttöhattara ja tekee mitä Jokinen tahtoo.

-- Mutta Helli, sehän on hirmuista!

-- Niin, eikö ole? -- Ja syvä huokaus kohosi pikku tytön rinnasta. Aune huokasi myöskin Hellin mukana; hän oli ihan neuvoton moisen pulman suhteen.

-- Minä ajattelin, että me voisimme puhua siitä Jeesukselle, -- sanoi Helli hetken vaitiolon jälkeen.

-- Niin, -- arveli Aune ilahtuen, -- se onkin paras. Tule tänne minun sänkyyni, Helli!

He istuivat punakukillisen peiton alla vieretysten kädet ristissä. He kertoivat kuiskaten Jeesukselle, että Jokinen ei uskonut Jumalaan ja se oli hyvin surullista, ja mahdollista oli, että Inkakaan ei uskonut.

-- Emmekä me voi sille mitään, mutta sinä voit, rakas Jeesus. Me pidämme Inkasta paljon, sillä hän on hyvä meille --

-- Ja lehmille...

-- Niin, kyllä hän on hyvä. Jokisesta me pidämme myöskin. Rakas Jeesus, me olemme hyvin suruissamme heidän tähtensä. Opeta heitä uskomaan!

-- Opeta, hyvä Jeesus, sillä me emme osaa. Ei Jokinen huoli siitä, mitä isä ja äiti sanovat. Ehkä Inka sentään huolii. Aamen. --

Toisena päivänä kirkas aurinko valoi kultaansa yli pappilan punaisten rakennusten, kirjavien kukkapengerten ja vihreään ja keltaiseen vivahtelevan kyökkitarhan, joka oli hyvyyttä täynnä kuin suuri runsaudensarvi. Ruustinna veteli maasta porkkanoita, ja hernesarkojen välissä pikku tytöt hyörivät ahkerasti, poimien palkoja syvään sankoon. Päivälliseksi piti saataman vihanneskeittoa, ja silloin kelpasi päästä auttamaan.

-- Nyt riittää, -- sanoi ruustinna tytöille.

-- Minä menen porkkanoita listimään, silpokaa te herneet.

Taaskin uusi luottamus, joka sai tytöt ilosta nytkähtämään. Helli kaatoi heti koko sangollisen nurmelle, ja Aune kahmi kaksin käsin palkoja esiliinansa täyteen.

-- Avaatko sinä palon selästä vai vatsasta? -- tiedusteli Aune.

-- Mikä on selkä? -- kysyi Helli.

-- Tuo. Siitä minä avaan.

-- Leikitään että nämä ovatkin ihmisiä, -- ihastui Helli, unohtaen vastata ensimmäiseen kysymykseen. -- Katsos, nyt me avaamme ne, ja silloin ne tietysti kuolevat. Nyt taas putosi yksi ruumis hautaan. Ja siinä oli näin monta sielua.

Jokinen, joka palasi tallista, kulki juuri hernemaan ohitse. Hän kuuli Hellin selitykset, ja häntä nauratti kovasti. Hupaisia nuo pienet tytöt. Ihan täytyi pysähtyä kuuntelemaan, syrjästä vaan, jotta lapset eivät huomaisi ja lakkaisi leikistänsä. Helli ja Aune olivat hänen erityisiä suosikkejansa. He muistuttivat kahta pientä valkotukkaa, joita hän ennen kotimökissä oli rakastanut.

-- Tässä oli yhdeksän sielua! -- huusi Aune riemuissaan. -- No kas nyt niitä, ne hyppäsivät ulos, sinne sinun puolellesi. Heitä ne sankoon, Helli!

Helli heitti. -- Nuo sielut menivät kadotukseen, -- sanoi hän.

Jokinen painoi kättänsä suuta vasten, jotta ei purskahtaisi nauramaan; mutta Aune kysyi aivan säikähtyneenä:

-- Minkätähden?

-- Etkö sinä ymmärrä? Ne eivät tahtoneet sinne mihin niiden piti, ne hyppivät vaan omia teitänsä.

-- Ihan niinkuin Jokinen aamulla, -- sanoi Aune äkkiä.

-- Tässä nyt menee Jokisen sielu, -- jatkoi Helli Aunen ajatusjuoksua, pudottaen herneen sankoon.

-- Onkos tämä Inka?

-- Ehkä se on. Mutta sitte se on Jokisen syy.

Hetken vaitiolo. Pienet herneensilpojat olivat käyneet hyvin totisiksi. Totisena, hämmästyneenä ja kalpeana seisoi myöskin mies, joka äsken nauraa hiivisteli korkeitten hernevarsien suojassa.

Pikku Aunelle ajatus oli liian kauhea. Hän purskahti itkemään. Hellin tuli paha mieli, sillä hän oli vanhempi ja hän oli ensiksi puhunut kadotuksesta. Millä hän voisi siskoa lohduttaa? Yhtäkkiä hänen mieleensä välähti jotakin:

-- Älä itke, Aune, älä itke, me leikimmekin ihan väärin. Ei se ollut Jokisen sielu, eikä Inkan. Etkö muista, mehän puhuimme siitä Jeesukselle eilen illalla. Kyllä Jeesus opettaa Jokisenkin uskomaan Jumalaan, kun me olemme sitä rukoilleet. Ei hänen sielunsa joudu kadotukseen.

-- Niin, eihän, -- huoahti Aune keventynein sydämin, pyyhkien kyyneleitänsä. -- Eikä Inkan myöskään!

Pikku tytöt leikkivät iloisesti edelleen. Mutta mies, joka seisoi hernemaan takana, sipaisi silmiänsä hihansuulla ja kulki hiljaa pois.

Sinä iltana Jokinen ei laskenut leikkiä. Inka katsoi häneen illallispöydässä suurin, kysyvin silmin, mutta ei saanut ystävällistä hymyä eikä hilpeätä katsetta vastaukseksi. Jokinen tuijotti lautaseensa, nousi pian pöydästä ja meni aikaisin maata. Jos toinen renki ei olisi nukkunut ja kuorsannut, olisi hän ihmetellyt, miksi Jokinen valvoi ja heittelehti vuoteellansa koko yön. Hän ei tietänyt, että levottoman miehen silmien edessä taukoamatta väikkyi kuvia, kaukaisia lapsuuskuvia, suloisia kotimuistoja, ja kuva siitäkin päivästä, jona polvistuvan nuorukaisen pään päälle käsi laskeutui ja ääni juhlallisesti kaikui kautta Herran temppelin: "Mitä auttaisi ihmistä koko maailma, jos hänen sielunsa saisi vahingon?" -- Sitte ruohoinen kenttä ja kaksi pikku tyttöä, jotka herneillä leikkivät outoja asioita. Mitä he sanoivat Inkasta: "Se on Jokisen syy"... Ja hänestä itsestänsä? He itkivät hänen tähtensä, he vakuuttivat täynnä luottamusta: "Me olemme puhuneet hänestä Jeesukselle; hänen sielunsa ei voi joutua kadotukseen!"

"Jumalankieltäjä" peitti kasvonsa, ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä. Silloin hänen puoleensa kumartui Eräs, joka tahtoi sanoa: -- Kuinka sinä harhailit niin kauvas? Minä olen ijankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut...

* * * * *