Part 8

Hän kouristaa minua käsivarresta: — valvooko setä? — Hän on harmaa kuin keväthanki, heittää turkkinsa lattialle ja koputtaa isän ovelle. Isä avaa, hän on alusvaatteissaan, ja päästettyään Heikun kamariin, sulkee hän oven jälleen. Mitä tämä aavistaa? Miksi Heikku on niin outo? Sydäntäni ahdisti ja kirveli ja ahdisti vielä enemmän kun isä hetken perästä meni äitin luo ja käski häntäkin lähtemään Enolaan. Ehkä täti tarvitsisi apua. Ja he menivät ja minä en saanut mitään tietää, eikä minua kukaan muistanut... Olin juuri lähtemässä minäkin Enolaan, en jaksanut enää odottaa, kun näin Heikun menevän meidän tupaan. Hän herätti Matin ja yhdessä he sitten kävivät talliin. Lyhdyn valossa näin siellä Matin tekevän apetta vakkaan ja Heikku suki ruunikkoa.

— Kaada kauroja sekaan ja pistä aisoihin heti syötyä, — varoitti Heikku ovella ja yhdessä tulimme sitten sisälle.

— Heikku, mitä se on? — minä tuskin sain kysytyksi nähdessäni hänen tuskastuneen muotonsa.

— Minä lähden nyt pois täältä, kauvas pois, — hän sanoi vaivalla ja käänsi kasvonsa minusta.

— Mitä on tapahtunut, sano rakas Heikku, minä ihan kuolen muuten.

— Jospa sitä edes kuolisi! — Hän nojasi päänsä seinään ja peitti silmänsä käsivarrella. — Mutta lähteä kauvas merien taakse ja vielä — pakoretkelle. Minä olen murhamies. — Auli, minä olen ehkä miesmurhan tehnyt, — hän lisäsi karkeasti. — Siellä markkinoilla jouduin tappeluun muutamien juopuneiden kanssa... menin erästä tuttua miestä auttamaan, jota pahasti hätyyttivät. Minä olin ihan selvä... tiedäthän! mutta satuin — onneton — survasemaan yhtä miehistä, — ja hän kaatui — päänsä puhki — katukiven kulmaan. Jos vaan tietäisin ett'ei hän kuollut... — Hän nyyhki ääneen ja molemmat itkimme hetken yhdessä. Muuten oli aivan hiljaista. Kuu heitti pitkän, valkoisen juovan lattialle; se kulki ikkunasta ihan Heikun jalkoihin; se hyväili Heikun kengänkärkeä.

— Minne sinä nyt lähdet?

— Ameriikkaan, minnekäs muualle! Onhan serkku siellä! — Voi, voi, kuka voisi sanoa minulle ett'ei se mies kuollut?

— Mutta ehkei hän kuollutkaan, jospa sinun ei pitäisi lähteäkään...

— En minä lähtöä pelkää, mutta kun minä ehkä olen murhamies... etkö sinä pelkää minua Auli?

Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä; en voinut virkkaa mitään ja hänkin oli aivan surun murtamana.

Isä toki tuli, ilmoitti että kaikki oli valmistettu. Hän vaan kirjoittaa todistuksen. Äiti ja täti olivat varustaneet vaatteita ja muita tarpeita. Kun vaan Matti valjastaa on paras lähteä! Ei sinulla ole hätääkään, poikani; onhan siellä rikas serkku; kyllä hän sinua alkuun auttaa. Rohkeutta vaan... — koki isä lohdutella.

Minä sytyttelin lamput, äiti toi punssia, joimme eromaljan hiljaisina, kyyneleissä, ja lähtö oli käsissä.

Erotessa Heikku oli levollinen. Minulle hän sanoi leikillisesti muka, mutta hymyily oli sangen surullinen: — kun kuulen että sinulla on kosioita, tulen minäkin onneani koettamaan.

Minä autoin vyötä hänen ympärilleen, katse vielä, ja hän lähti. Ei nyt helisseet kulkuset, eikä palaamisesta puhuttu... Alakuloista oli elämä Enolassa ja meilläkin monta, monta viikkoa.

Ja sitten tuli kirje. Se oli täynnä toivoa ja rohkeita unelmia, vaikka muisto murhatusta ja ikävä isänmaahan kajasti joka riviltä, joka unelman takaa. Hän oli serkkunsa farmilla, mutta opittuaan hiukan englannin kieltä, hän saisi edullisen kauppa-asioimistoimen New-Yorkissa. Serkkunsa ennustaa hänelle kultaa ja kunniata ja toivossa on hyvä elää — kun vaan hän saisi tietoja sen miehen kohtalosta.

Onneksi voi isä heti vastata, että mies oli jo melkein terve. Isä oli käynyt Kuopiossa ja pitänyt huolta hänen hoidostaan.

Minulle Heikku lähetti pienen, pienen kultarahan ja se riippuu nytkin minun kellonkantimissani. Oi, miten kultaisia uneksin sitä katsellessa. En ollut koskaan ajatellut Heikkua rakastavani; hän kun oli juuri kuin veli, vaan nyt! En tiedä mistä lie kaikki päähäni pälkähtänyt. Yöt ja päivät ajattelin vaan Ameriikkaa. Näin itseni siellä silkissä ja kalliilla kivillä koristettuna ja Heikku olisi äärettömän rikas! Hän noutaisi minut täältä Suomesta, juuri kun minulla on kosijoita kaikilta maan ääriltä, — olihan hän luvannut tulla — ja me ajelisimme vaunuissa aivan kukkaisten peittäminä. En ymmärrä mistä ne kukkaset sain, mutta niitä vaan piti olla, ruusuja, suuria punasia; joka paikassa missä vaan unelmissani ajoin ja liikuin oli ruusuja, näin ihanoita kukkaisvasuja, niitä satelemalla sateli ja päivä paistoi ja linnut lauloivat ja me olimme onnellisia, eikä minun tarvinnut muusta huolehtia kuin että minulla olisi hauskaa vain. Mutta en minä juhlista haaveillut, enkä suurista meluavista huveista; hiljaista vaan ja rauhallista. Isän ja äitin, enon ja tätin minä kutsuisin luokseni, eikä enon enää tarvitsisi olla kauppias, eikä isän kulkea pitäjällä — ja Matin minä veisin kuskikseni ja muille palvelijoille lähettäisin jotakin, josta ne aina minua muistaisivat ja Sauna-Kaisu saisi niin paljon rahaa, että hän saisi ostaa itselleen pienen mökin ja — lehmän... Luulin että silloin vasta on onnellinen kun ei tarvitse tehdä työtä.

Ja silloin sai isä kirjeen. Se oli Ameriikasta, postimerkissä oli presidentin kuva. Se oli Heikun serkulta ja ilmoitti lyhyesti että Heikkua ei enää ollut. Hän oli kuollut kuumetautiin, joka siellä riehui. Oli toki ennättänyt saada isän kirjeen ja iloinnut niinkuin vapautettu ainakin ja eronnut tyytyväisenä muistellen kaukaista kotimaataan ja meitä, ainoita ystäviään.

Ja me suremme kaikki syvästi Heikun kuolemata. Hän oli kuin perheesen kuuluva, kuin oma lapsi. Emme olleet koskaan ajatelleet tulevaisuutta ilman häntä. Minä tahtoisin pukea itseni mustaan, kokonaan murheesen, mutta äiti ei anna, sanoo että minun hyvä musta hameeni menee pahaksi joka päivä pitäessä ja sitäpaitse voisivat ihmiset luulotella jotakin, heillä olisi siitä niin paljon tekemistä. Mitä? Että Heikku oli minun sulhaseni. Olihan hän melkein minun sulhaseni, oli luvannut tulla kosimaan ja hän oli minulle rakas ja minä en häntä koskaan unhoita. Hänen pientä kultarahaansa minä säilytän kalliina muistona, jolla hän minut itselleen kihlasi. Mieleni tekisi äitille sanomaan, mutta en kuitenkaan kehtaa, se on niin vaikeata — hän ehkä kertoisi isälle.

* * * * *

Isä on kovasti sairastunut. — Pääsiäisiltana olimme Enolassa. Isä ja eno istuivat nurkkasohvalla; eno jutteli! Hän aina lavertelee mielellään. Kasvonsa oikein kiilsivät tyytyväisyydestä. Isä kuunteli, kädet ristissä mahan alla, leppyisä pää kallellaan, suu puoleksi hymyssä ja silmissä älykäs, mutta hyväluontoinen katse: puhele vaan pois juttujasi, en minä noita kumminkaan usko! Äiti istui lähellä katsellen kuvalehtiä ja toisella korvallaan kuunnellen enon juttua; maistoi joskus teelusikalla isän totilasista — ett'ei se vaan olisi liian väkevätä, tohtori kun oli käskenyt isää olemaan hyvin varovainen nautinnoissaan. Eihän tuo ollutkaan — melkein sokerivettä; mutta enon lasissa oli aivan ruskeata.... Vähän vettä, paljon konjakkia! Laiha, kivulias tätini soitteli: tipu, tipu tipu tipu tallallalla ja me tanssimme. Me — Temppu, Musti ja minä. Temppu oli hyvä tanssimaan kun minä kannatin sitä etukäpälistä; Musti ei malttanut, se vaan hyppi ja kiskoi matot kasaan.

— Saas nähdä milloin nyt uusi tohtorimme tulee? kuulin enon sanovan.

Täti taukosi soittamasta; me kuuntelimme kaikki, — Temppukin kääntyi katsomaan.

— Jos hän ei vaan kohta tule niin saa odottaa kesäkeliä. Tässä ei enää monta päivää jäitä ajetakaan, tuumaili isä.

— Tulkoonpa milloin tahansa; minulla on vasikka juomassa jo hänen varaltaan. Kuule, onko sinulla vielä gurkkuja? Kysyn muistaissani. Meidän ne Venäjältä tuodut olivatkin paleltuneita.

— Vai paleltuneita! Semmoinen vahinko! päivitteli äiti. Taitaa niitä vielä olla vähän verta. Auli, sinähän niitä viimein hait?

— Pönttö puolillaan. — Täti varmaan ensiksi tarvitsee tohtoria.

— Eipä tiedä. Jospa minäkin sitten olen terve kun tohtori on talossa.

— Sittenhän sitä vasta kaikki pienet vaivat valitetaan. Minäkin olen aikonut käydä tohtorin puheilla — sanoi eno surkealla äänellä.

— Mikä sinua on vaivaavinaan? kysyi isä, mutta täti näytti jo oikein hämmästyneeltä.

— No kun alkaa noita liika leukoja kasvaa! Tosiaankin — ei se ole leikin asia — eiköhän tohtori voisi estää lihomista. — Eukko, hän kylmetyttää itsensä jo ennen tohtorin tuloa; juoksee myötäänsä katsomassa, tokkohan se vasikka vaan tarpeeksi lihoo...

— Kyllähän on yhdestä miehestä puuhaa! Jos minä olisin tohtori, sanoisin paikalla: top tykkänään kaikki liiat hommat! Ihminenhän sitä minäkin olen, enkä mikään syöttöporsas...

— Vai niin vainen! Mutta onpas hauskaa nähdä mikä kipu tähän Sirkkaan tulee. Hammastauti, silmätauti vai sydän...

— Emmeköhän nyt lähde, — sanoi isä äkkiä -minua niin kummasti huimasee. Täällä onkin niin kovin kuuma. Hän pyyhki otsaansa, joka oli aivan hikinen, ja silmät olivat niin levottomat.

— Eihän toki vielä! Pannaan vielä palan päälle. Tee hyvä toti, se lämmittää!

— Ei, ei veikkonen. Olen jo ilmankin liiaksi juonut, — hän kävi yhä rauhattomammaksi. Onkin jo myöhä.

— Vastapa kynttilät ovat puolessa; eno katsahti ruunuun — se oli hänen tavallinen ajanmittaajansa. Vasta kun viimeinen kynttilä sammua tupsahti, oli hänen mielestään paras aika mennä levolle. Kotiin päästyämme voi isä jo oikein pahoin ja aamupuolella yötä oli kuume täydessä vallassa. Ja sitte seurasi monta, monta tuskallista yötä ja päivää. Mistähän lienee äiti voimia saanut; hän ei levähtänyt paljon milloinkaan. Heittäytyi välistä salin sohvalle, mutta se ei ollut lepoa, se oli vaan koiran unta, säpsähdellen ja säikähtäen joka risausta, vaikka me koetimme kulkea hiljaa kuin henget. Minä olisin niin mielelläni valvonut vuoroyöni, mutta antoikos äiti? Ei, hän uskoi minulle ulkotalouden. Hänen paikkansa oli isän vuoteen vieressä yöt ja päivät, yöt ja päivät. Se oli rakkautta — isään, mutta myöskin minuun. Hän säästi minua. Hartaasti olisin valvonut, rakastinhan minäkin isää; mutta että hän voisi kuolla, oli minusta mahdoton ajatella. Eihän se hauskaa ollut, mutta isän tauti oli tuonut vaihtelevaisuutta elämäämme. Entistä hiljaisempaa, mystillinen, rohtohaiun täyttämä hämäryys isän kamarissa, sali aution ja kolkon näköinen, kukissa vesioksia, ikkunat jäässä, sillä pääsiäisen aikaista kevätsäätä oli seurannut muutama pakkaspäivä. Mutta keittiön puolella oli elämä melkein entisellään. Minä en ollut koskaan rakastanut taloustöitä ja kun olin jokseenkin saanut olla omassa vapaudessani, tein mitä milloinkin mieli tiesi, päähän pisti. Sentähden olinkin hiukan saamaton, vaikka kovin olevinani taloudenhommissani. Oli niin mukavata, kun avaimeni helisivät ja kenkäni kopsivat milloin ruokahuoneessa, milloin jauhoaitassa.

— Torpan Liisu ostaisi suopaa? Myödäänkö sitä? — kysyi karja-Miina keittiön ovelta.

— Kyllä, neljäkymmentä penniä kannu.

— Ei se otakkaan kuin kymmenen pennin edestä. — Miina jo juoksi portaita alas. Aina hän jättää kyökin oven selkosen selälleen. — Taas hän tulla touhusi, helmat jäässä, pieksunvarret näkyivät puoli pohkeesen, Antin kelsturkki päällä.

— Tuossa on raha, — hän pisti ison avaimen hellan koukkuun ja taas jäi ovi auki — siitä höyrysi kylmää, oikein jalkoin otti. — Ja leivätkin ovat kaikki, tuossa paikassa loppuvat. Pankoon iso Miina tänä iltana taikinan juuren. Minä en suinkaan jouda, korvollinen on vielä karttaamattomia ja Sauna-Kaisusta ei suinkaan ole suurta apua. Sama jos se on siellä tahi ei. — Ja kolmannen kerran sain tukkia oven hänen jälkeensä.

— Miina, nyt on pantava taikinan juuri. Karja-Miina sanoi leipien loppuvan.

— Sanokoon! Mitenkäs minä voin joutaa. Jätänkö minä nyt lattiat kesken kuuruun? Ja jauhotkin ovat sihtaamatta. Eihän tässä kaikkia kerkiä, vaikka itsensä kahtia repäisisi.

— Kyllä minä sihtaan, — kiiruhdin sanomaan. — Missä on jauhovakka? —

— Siellä ne ovat kaikki vehkeet aitassa.

Aitan lukko oli kovin jäykkä, oikein käsiäni kirveli. Vihdoinkin ovi pomahti auki ja oli vähällä kaataa hillakorvon. Karja-Miina sen varmaan noin hullusti on asettanut. Missäs niitä jauhoja onkaan? Tuossa on! Ei, ne ovat otrasia. Minä maistelin. Otrasia on! Mutta missäs ruisjauhot? Laatikon pohjalla on pari kourallista...

— Miina, ei siellä ole jauhoja.

— Aitassako! No missäs muualla? Hakekaa vaan, kyllä sieltä löytyy.

— Ei ole kuin otrasia puoli säkillistä! Hinkalo on tyhjä.

— Joko ne nyt olisivat loppuneet! — Miina ei uskonut minua. Laski kiehuvan vesimaljansa lattialle ja lähti kanssani katsomaan. Ei, ei siellä sittenkään ollut. No, nytpäs kumma. Leivät lopussa ja jauhoja ei ollutkaan.

— Huono emäntä, — torui Miina, — ei ole tuosta tarkempaa huolta pitänyt. Emännän pitäisi perään katsoa kaikki asiat. Pappilan rouva se vasta...

— Enhän minä arvannut. — Oikein pelkäsin. Iso Miina ei arastellut. Rouvien ansioluettelo hänellä oli oikeassa kädessä ja pappilan rouva oli hänen elävä esimerkkinsä, kaikissa kaikista parhain. — Eikä se karja-Miinakaan saattanut sanoa...

— Mitäs se sokko näkisi! Olisipas pappilan rouvan kourissa, eikö siitä...

Minä Matin kimppuun ja onneksi sainkin hänet myllyyn; sitten Enolaan pyytämään tätiltä paria leipää lainaksi.

Järjestettyäni kaikki parhaimman mukaan, lähdin levähtämään, isää tervehtimään.

Salin ovessa tuli äiti vastaan. Hän oli kovin huolestunut ja lienee itkenytkin. Minustakin oli ilo kaukana. Ei elämä sentään taitanut leikintekoa ollakaan! ajattelin ensi kerran eläissäni. Tiesinhän suruja löytyvän, mutta minulle ne eivät olleet vielä kasvojaan näyttäneet. Katsoivat tosin minuun silloin kun Heikku kuoli, minä aavistin minkälaista huoli on, mutta sydämmessäni ne eivät vielä olleet käyneetkään. Ja nyt! Minut väsytti ensimmäinen pieni vastoinkäyminen ja äiti, joka jaksoi kaikki kestää! Eikä hän koskaan tuskaillut, eikä pitänyt suuria puheita taloudellisista huolistaan!

Hän istui hetkisen keinutuolissaan käsi poskella. Miten miellyttävät olivat hänen kasvonsa! Ah, ne olivat rakkauden vaalentamat, hellin huoli kostutti hänen silmänsä.

— Isän tuskat vaan yltyvät. Eikä tohtoria kuulu. Jos minä nyt tietäisin mikä olisi parasta...

— Ehkä pitäisi noutaa Kuopiosta lääkäri?

— Sitähän minäkin arvelen. Täytyy lähteä Matin kanssa tuumimaan...

— Matti on nyt myllyssä. Minä juoksen käskemään. Mutta äiti! Jos minä lähtisin Kuopioon....

— Sinä!

— Niin. Kyllä minä toimitan paremmin kuin Matti. Jos esimerkiksi tohtori ei voisi tullakaan, niin saisinhan lääkkeitä edes...

— Kyllä se taitaa olla parasta! Eihän Matti niin tarkoin tiedä taudin suuntaa. Toimita lapsiparka Matille ja tiedäthän sanomattanikin että joka hetki on kallis. Voi, ett'en minä jo ennenkin tuota huomannut.... Kuule, siellä kaapissa on viiniä, ota sieltä, sinä näytät niin kalpealta...

Kultanen äiti! Minusta huolehti ja itse oli aivan keltasen näköinen harmaassa talvihämärässä! — Ehkä tuon äitillekin lasillisen?

— Elä huoli; se rupeaa vaan minua niin raukaisemaan!

Oikein arvasin. Piirilääkäri ei voinut lähteä, oli paljon potilaita, ja toinen oli matkoilla. Odottaako? Ilma oli muuttunut nuoskeaksi ja keli huononi huononemistaan. Lääkkeet sain ja yötä myöten ajamaan. Keskustie oli melkein sula, mutta tiepuolta sentään yökylmällä kulki. Oikein selkää kolotti, reki kun aina oli kallellaan ja töytti ja tömisi metsäteillä kiviin ja kantoihin.

Iloitsin että jäällä sitä toki taas pääsee luistamaan! Mutta syöttöpaikassa kertoivatkin kauhuksemme että jää vajotti, olivat jo pudottaneet hevosiaan jäähän. Se oli ollutkin huonoa, muutamana kylmänä yönä oli kohva jäätynyt, se oli meitäkin menomatkalla kannattanut, mutta nyt oli tämä tavaton lämmin tehnyt ihmeitä. Jää lauloi viimeisiä värssyjään!

— Tokkokan tuonne sitte uskaltaa lähteäkään? — kysyi Matti suu täynnä kalakukkoa. Hänellä oli eväskontti jalkainsa juuressa ja penkillä vieressään kaljatuoppi, voivakkanen ja kalakukko.

— Kylläpä se vaan on vaarassa! Eihän sitä ole tahallaan surman suuhun lähteminen, — arveli isäntä.

Sydäntäni kirveli. Jäätie oikaisi kolmatta penikulmaa ja isä ehkä jo oli kuolemaisillaan. Mutta jos me hukkuisimme niin hän ei ollenkaan saisi tuomiani lääkkeitä, eikä reseptiäkään, jolla sieltäkin rohtolasta saisi, ja äitillä olisi kaksinkertainen suru... Ei, se oli mahdotonta! Pari päivää sitten me ajoimme samaa jäätä. Täytyi päästä maksoi mitä maksoi! Joka hetki oli kallis.

— Mitä te arvelette? — kysyin jalkamieheltä, joka juuri kertoi jäältä tulevansa.

— Kyllä en minä käske sinne menemään, mutta en voi kieltääkkään; voisihan se ehken vielä kantaa.

— Jäätä mennään! Ruunikko näkyy jo kauransa syöneen; lähde jo valjastamaan Matti. — Minä olin niin levoton, että luulin rintani halkeavan. Pistin turkin ylleni ja katselin ikkunasta, kun Matti valjasti ruunikkoa. Sikoja pakkaili reelle. Vielä tuo Matti niitä malttoi lähteä ajamaan.

Oikotien risteyksessä Matti seisautti: oikealle vai vasemmalle?

— Vasemmalle! — Ja neljänneksen kuluttua me jo huristelimme jäätä pitkin.

Keli oli mainiota. Kohva sulana ja vesi valunut jäältä pois. Reki ei tehnyt jälkeäkään, kengän naulat vaan raapasivat naarmun jäähän. Mutta heikkoa se oli ja haprasta; siellä täällä oli avannoita, joista vesi pulpahti jäälle ohitse ajaessamme. Sivullapäin kimalteli salmi jo sulana ja sen takana tumma kuusikko talvivaipastaan vapautuneena. Taivas oli niin siintävän sininen ja pitkin hohtavaa jääkenttää temmelsi vilpas kevät-tuuli. Kaikki oli henkeä ja elämätä täynnä, vaikk'ei elävätä olentoa näkynyt eikä kuulunut muuta kuin meidän kulkustemme kilinä. Koko luonto lauloi äänetöntä kevätvirttä... Ja kuitenkin oli kuolema niin lähellä. Omituista ajaa aivan elämän rajalla! Enkä minä ensinkään peljännyt; eihän äitikään peljännyt tarttumista kun valvoi isän vuoteen vieressä! Vasta nyt aloin ymmärtää äitiä!

Väliin Matti vilkasi taaksensa: — Pelkäättekö?

— Ei! Entäs Matti?

— Ei. — Mutta kertoipa jälkeenpäin olleensa koko ajan sydän kourassa.

Erään niemen nenästä kulki lairo aivan poikki selän. — Mitäs nyt? Kiertämäänkö? Mikäpä sen pituuden tietääkään.

— Antaa mennä, eihän tuo näytä leveältä. Ruunikko korskui ja nosteli arasti jalkojaan. Matti kiirehti — se nousi pystyyn aivan lairon reunalla. Matti löi piiskalla — raju hyppäys ja tuulen vauhtia se kiiti eteenpäin... Kuta likemmäksi kotia tultiin, sitä levottomammaksi taas kävin. Mitähän sieltä kuuluu? Voi, jos tuolle ruunikolle kasvaisi siivet! Kovin oli raukka vaahdossa kotirantaan päästyä. Sula mäki edessä! Antaa tuon vähän puhaltaa.

— Matti lähtee edeltäpäin viemään tuota laukkua. Antakoot heti isälle tuosta suuresta pullosta. Varo ett'ei se pääse kolahtamaan minnekään. Kyllä minä ajan!

Matti lähti puoli juoksussa kiipeämään mäkeä; ruunikkokin lähti otattamaan niin etten suuressa turkissani ollut perässä pysyä. Kivet narisivat pohjarautoihin että oikein hampaita vihloi. Pellolla oli kenkäni tarttua saviliejuun.

Eno ja täti tulivat vastaan. Eno kädet taskuissa ja lakki hiukan kallellaan. Ei ole hätääkään Jumalan kiitos! arvelin.

— Parempana! Melkein terve! — huusi eno kaukaa. — Kylläpä olette ajaneet, hevonen vaahdossa. Hyvä olikin, sillä me olemme jo luulleet saavamme lähteä tätä Sirkkaa jään alta onkimaan! — lörpötti eno, mutta lämpimästi hän puristi kättäni.

— Siinä hän nytkin seisoo, — sanoi täti, — tohtori on koko päivän tähystellyt jäälle päin. Luulen että hänkin on ollut levoton tähtesi.

— Hän on tullut?

— Niin, _hän_ on tullut! Ja oiva poikapa onkin. Kylläpähän näet... Eno oli niin veitikkamaisen näköinen.

Ruunikko hirnahti... tallista vastattiin. Heitin ohjakset Matille ja riensin äitin luo.

* * * * *

Isä oli paljoa parempi; kuume oli vähennyt, ei enää houraillutkaan. Hän tunsi minut ja kysyi miks'en ollut käynyt koko päivänä häntä tervehtimässä. Tohtori oli käynyt usein isää katsomassa; oli vielä illemmalla luvannut tulla.

Kerroin juuri isolle Miinalle arki-kamarissa matkamme mutkista, kun salista rupesi puhetta kuulumaan. Tunsin enon äänen — toinen oli outo, matalampi, hiljaisempi. Miksikähän niin sydämmeni sävähti?

— Se on uusi tohtori. Ette te usko miten se on musta. Mikä tuo lieneekään Monkoolilainen, — selitti Miina.

Lisäsin kermaa kuppiini, kahvi oli kovin kuumaa. Temppu hyppi kuin hullu, vinkui ja pyysi sokeria, tuuppien turvallaan kättäni.

— Hiljaa Temppu! Tohtori kuulee.

— Oo, kyllä se niitä on tottunut kuulemaan. Näkyy itselläänkin olevan puoli tusinata noita metsähounia. — Miina kurkisti avaimen kolosta. — Katsokaas tuota partaa, ihan kuin laukkuryssä...

Miina vetäytyi nauraen ovelta, käsi suulla. Minä hiivin varpaillani kololle ja katsoin.

Hän istui peräsohvalla; otsa korkea, tukka tumma, silmät pienenlaiset, musta kokoparta, hipiä kalvakkata, kummallisen kalvakkata, miellyttävää.

Siitä reijästä nähtynä oli hän kuin puitteiden ympäröimä. Siten olisin häntä katsellut vaikka aina... Musti astui laiskasti hänen luoksensa, pani kuononsa hänen polvelleen, tohtori silitteli suippoista päätä. Jopa ovat hyvät tuttavat!

Samassa survaistiin ovi auki. Sain kolauksen nenävarteeni ja Musti hyppäsi suoraa päätä silmilleni.

— Onko teillä täällä lämmintä kahvia? — Eno tuli ovea sulkemaan. — No, Auli, lähdepäs nyt "framille". Musti sinut jo kuitenkin hänelle näytti.

— Eno hyvä, ei nyt, ei nyt.

— Nyt, minä sanon. Onko kaulus kaulassa? Hyvä on! Eno kiskoi minua kädestä ja mikäs auttoi! Mene pois, vaikka oli pyyhinliina vyötäisilleni köytetty.

— Tohtori Gustaf Meller ja tämä on se meidän havukka, Sirkaksi jokapäiväisessä puheessa kutsuttu. No-no! Taitaa vähän ujostella kun oli noin "sans facon" tohtoria ovenkolosta kurkistamassa...

Molemmat purskahdimme nauramaan ja tuo enon "sans fafon" ajoi väliltämme ikipäiviksi kaiken jäykkyyden tipparin tiehensä.

Hän ei ollut erittäin pitkä ja oli paksunlainen ja — liikkasi vasenta jalkaansa. Ei paljoa, hiukan, hiukan vaan, mutta kyllä se oli kuitenkin minusta hyvin ikävä asia.

Parin viikon päästä hänellä oli vaarallinen silmäleikkaus suoritettavana. Hän oli monesti pyytänyt minua auttamaan itseänsä. Kaupungissa oli useampia semmoisia leikkauksia tekemässä ja nyt hän oli aivan yksin ja tarvitsi kätevätä apua. Iloitsin että hän niin luotti minuun. Rohkeasti hänelle kerskailin hermojeni lujuutta!

Mies oli pitkällään pöydällä, kädet kupeilla, hikoili jo raukka pelosta. Tohtori oli kalpea, mutta vakava, joka juonne jännityksessä. Varmasti hän teki tehtävänsä, miehen pää tuskin värähti, kun onnettoman silmä puhkaistiin. Minä pitelin päätä, sormeni tuskin pysyivät hänen otsallaan, niin se hikoili. Virtana juoksi vesi joka ihoreijästä. Minunkin käteni olivat aivan kylmänkosteat.

— Nyt!

Minun oli pienillä teräväkärkisillä saksilla katkaistava rihmanen, jonka tohtori veti pinsetillään silmäkalvon alta. Otin saksit, mutta en nähnyt mitään. Silmieni edessä pyöri mustia pilkkuja ja ympyröitä. Ja tohtori ei minun tilaani huomannutkaan, ei vilaissutkaan, ei muistanutkaan. Minä olin vaan kone, jonka tuli tehdä tehtäväni määrätyllä ajalla — ei mitään muuta.

— Nyt, — kuului toistamiseen, lyhyeen, käskevästi.

Ponnistin kaikki voimani ja tein kuin teinkin tehtäväni. Ei vavahtanut käteni — nyt olisin niitä leikannut vaikka kuinka monta.

— Hyvä! — sanoi tohtori; silmä sidottiin ja mies talutettiin lepäämään sohvalle. Kuivasin hien hänen otsaltaan ja kysyin jos hänelle saisi antaa viiniä. Ei, mutta tohtori otti mielellään lasin, kohotti sitä, silmissä niin, niin lämmin katse — ja kuiskasi ikäänkuin itsekseen: miehen mieli ja naisen sydän! — Kuulin sanat... näin katseen...

Eilen tein suuren tuhmuuden! Istutin Sinisilmiä mihin piti istuttaa Lathyrusta ja Sinisilmien paikalle panin Marian ohdakkeita. Toiseen penkkiin tuli oikein, mutta toiseen... Tohtori käveli maantietä, hyppäsi aidan yli ja tuli minua auttamaan. Hän kaivoi koloja pienellä tikulla ja minä istutin. Kysyi eikö mullasta tule lihatikkuja minun sormiini?... Ja siinä me yhdessä tongimme kosteata multaa ja teimme kaikki väärin päin...