Part 7

Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan, alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen. Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla, epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas, kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.

Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen, illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.

Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää ruoskia.

Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan, hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!

Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.

Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen, lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin. Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien vilposesta, ihanasta illasta... Hän piti molemmin käsin tanakasti ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa voittaen seurannut toista hevosta.

— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain oli musta pitkä varjo... mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat. Ei niitä nyt jouda pelkäämään!

Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa, törmää täyttä vauhtia... Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan, se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle, räsähdys ja huuto... Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle, kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa, pää ylhäällä, valjaissa riippuen.

Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.

— Parasta on että lopetetaan, näkyy vetävän viime henkiään.

— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.

— Säikähtikö se vai miten tää tapahtui?

— Säikähti.

— Onko se ennenkin ollut niin vauhko?

— Onhan se polonen. Lienee ollut sillä veressä.

Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää, ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi tahtonut sitä ymmärtää.

Ystäväni.

Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!... Ja siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet. Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani ystävääni hivellä.

Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä, valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla, miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko olennon valtaa.

Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.

Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa... Ja se se mun lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin, kukapa tietää...

Rakas pieni päänaluinen!

ERÄÄN VANHAN TYTÖN ELÄMÄNKIRJASTA

I.

Nimeni on Auli — oikein ristitty Auliksi — ja minä olen kahdenkymmenen vuoden vanha. Muutamat sanovat minua kauniiksi ja kyllähän minä itse mielestänikin olisin sievänlainen, jos ei vaan nenäni olisi pikkuruisen pystyssä. Ei se paljon ole, hiukan hiukkasen vain, mutta se on kuitenkin, ja minä antaisin vaikka mitä, jos saisin sen hiukkasen siitä pois. Silmissä ei ole moittimista: ne ovat suuret ja ruskeat. Välistä ne näyttävät niin syviltä että itsekin hämmästyn, kun katson kuvastimeen, välistä ne taasen ovat niin vallattoman vilkkaat. Tukka on tumma ja vartalo hoikka. Enolan Heikki sanoo minua joskus aidanseipääksi, joskus, kun sattuu suuttumaan, mutta vähätpä siitä! Olenhan äitini näköinen ja äiti on mainion kaunis eukko.

On hän niin pulska ja toimelias ja hyvä että oikein! mutta isä on minusta vieläkin rakkaampi.

Ihmeen hupaista on istua kytröttää isän kamarin sohvan nurkassa. Se on oikea perhekoju, päällystetty mustalla vaksinahalla — ja katsella isää, joka lukee sanomia kirjoituspöytänsä ääressä. Lampussa palaa valkea, mutta vihreä suojustin tekee huoneen hämärtäväksi. Pyssyn lukot vaan kiiluvat ketun-nahka-alustallaan uunin vierus-seinällä ja lattiamaton punainen juova heloittaa niin lämpimästi. Sen kohdalla yhtyvät lampun valo ja valo takasta, jossa koivuset halot juuri toimittavat kemiallista muuttumistointaan. Isä melkein rakastaa sanomalehtiään; ei ole ajatteleminenkaan niihin vilkaista ennenkun isä on ne yhteen kertaan lukenut. Sitte hän antaa numeron kerrallaan; toiset ovat järjestyksessä pöydän kulmalla, josta hän aina ottaa yhden, katsoo onko se oikea numero ja lukee toiskertaan. Jos sattuu huvittava kohta luetaan sitä useamminkin. Silloin ei ole hyvä häiritä, sanoppa sana, niin heti kuuluu: hiljaa! Ja taas alkavat huulet hiljaa mukista ja leveä otsa vuoroon rypistyy, vuoroin selkenee, aina jutelman juoksun mukaan. Sanoo väliin: aj aj — aj aj! — käy uunia kohentamassa oikein perinpohjaisesti — ensin sitä kohennellaan ja kopistellaan, sitten vedetään hiilet uunin suuhun, että lämpö virtaa huoneesen — ja sitten hän taas rupeaa lukemaan; muistaa sentään joskus minuakin sohvani nurkassa, käy hyväilemässä poskelle ja sanoo: pikku pirkko!

Välistä sattuu ukkoja tulemaan. Jaha, sanoo isä, kun kuulee niiden eteisessä kopistelevan lunta jaloistaan. Tarkka äiti on asettanut sinne luudan sitä varten. Hyvää iltaa, herra vallesmanni!

— Iltaa, iltaa! Mitäs kuuluu?

— Eipä erinäisiä, mitä vaan...

— Tulit kaiketi paperiasi hakemaan?

— Sitä vartenhan tuota tultiin.

Isä etsii kaapistaan: ote kihlakunnan oikeuden pöytäkirjasta... Ote kihla... Matti Vainikainen... ei... Antti Hakola, tuossa se on! Pakkanen taitaa olla?

— Niin on, että nurkat paukkuvat.

— Lunastus neljä markkaa. — Mitenkäs nyt tukinajo sujuu?

— Huonosti! Lunta on paljon ja palkat huonot. Korpisella sentään veteleisi nyt kun ovat koroittaneet taksaa, mutta on niin tavaton matka rantaan.

— Siltä kuuluu, kolmatta virstaa, sanoivat?...

— Vai kolmatta! Kun on kuudetta. Kylläpä oli ruunikko laihtunut, kun Anttipoika sieltä lauvantaina palasi. — Tässä ovat rahat; hyvästi herra vallesmanni! Ohoh, sulipas pieksuistani lunta tuohon matolle, vaikka niitä kyllä kopistelin...

— Ei sillä vaaraa! — lohduttelee hyväsydäminen isäni, — kylläpähän kuivaa.

Mutta usein sattuu semmoisiakin ukkoja, joilla ei olekaan varaa maksaa, ei lunastuksia eikä ryöstöjä ja kylläpä minä tiedän, minkätähden isä on silloin niin hellän näköinen. Niin kauvan kun hänellä on, niin hän auttaa pitäjäläisiään! Sentähden eno aina sanookin, ettei hän ole vallesmanniksi luotu.

Ukkoin lähdettyä isä lukee kappaleensa loppuun ja panee sitten piippuunsa tupakkata: — etpäs usko Auli, miten hauska pätkä tuossa taas oli!

— Kertokaapa, tahi minä luen sen itse; tässäkö se oli?

— No, no, elä koske, elä koske; kylläpähän sitten kuulet! Käydään tässä mammallekin kertomassa.

Minä tartun isän lihavaan käsivarteen ja me vaellamme pimeän salin kautta. Ei, eipä se pimeä olekaan; kuu paistaa heloittaa niin, niin kirkkaasti läpi valkoisten uutimien. Ne näyttävät puhtailta kuin lumi ja minun kauniit oleanderini ja myrttipuuni vihannoivat niiden välissä! Pienempänä minä aina pelkäsin pimeätä salia; seisoin kynnyksellä ja katselin tarkkaan, liikkuuko sohvan takana mikään, tahi pöydän alla, tahi uunin nurkassa, ennenkuin uskalsin juosta isän kamariin. Mutta nyt! Löytyykö koko maailmassa turvallisempaa olopaikkaa kuin kuutamokirkas sali lapsuuden kodissa? Isä istuu suojassaan salin perällä ja äiti hommaa arkikamarissa toisella puolen.

Sieltäkös läiske kuuluu. Isolla Miinalla on mattokangas ja äiti tekee suuria karvalanka käämiä. Kangaspuiden kohdalla riippuu kattolamppu. Temppu torkkuu uunin edessä ja keittiöstä tunkee hirveä kärvettyneen katku.

— Ohoo, jopa nyt taisi tulla piispa kyökkiin! — ihmettelee isä heti.

— Sannahan tuo rupesi lintuja korventamaan kyökin hellassa vaikka minä käskin mennä tuvan takalle. Sanna, viritä se ovi auki, niin kyllä tuo haju pian haihtuu. — Auli, pane hiiliä teekeittiöön! Kas kun se jäikin tänään kirkastamatta... Hae sieltä isän kamarin uunista, koivupuun hiilet ovat parempia. Tämän päiväset nuoret vehnäset ovat tätin kamarin pöydällä... No, kuuluukos nyt sanomissa sodasta mitään uutta?

Vehnäiskakut ovat asetetut riviin tätin kamarin pöydälle, puhtaalle pyyhinliinalle. Siellä on kolkonlainen ja minusta tuntuu siellä aina hajuavan kuusenhavut, aina siitä asti kun täti siellä ruumiina makasi. Ei hän ollut oikea tätini, vaan vanha hyvä opettajani ja häntä kaikki sanoivat tätiksi. Tuossa oli koulupöytä, tuossa tätin kaappi ja tuossa makeislaukkunsa. Hän lienee ollut nuorena kaunis; kasvot olivat niin säännölliset ja hän pani vieläkin tukkansa yöksi pienille palmikoille. Päivällä se oli sitten niin kiharaista tuosta ohimoilta. Hän käytti aina semmoisia vanhanaikaisia kurunuttuja, joissa oli laajat hihat, ja hän keitti ruusujen lehdistä hilloa ja söi sitä pienellä kullatulla, pyöreäkärkisellä lusikalla. Minä aina arvelin, tokko tuolla tätillä oli sulhasta ollut, mutta ei hän niistä koskaan kertonut. Jutteli vaan oloistaan tatarilaiskylässä etelä Venäjällä! Hänen veljellään oli siellä joku ammatti ja sielläkös oli kummallista ollut. Kamelin maitoa söivät ja miehet lähtivät aina viikkokausiksi matkoille. Evästä ottivat ja aseita, sekä toivat sieltä tullessaan kauniita kirjavia kankaita, teetä, rahoja ja joskus hevosiakin. Täti oli kerran kysynyt, minne he olivat lähdössä.

— Ryöstämään itselleen ruokaa ja vaatetta, vai luuletteko te heidän sillä elävän, että makaavat jouten täällä kotona, — vastasi miniä.

Tätin mielijuttu oli eräästä ihanasta tytöstä naapuritalossa. Hänellä oli sulhanen, venäläinen kapteeni, joka myös oli tavattoman kaunis, ein bildschön Mann, ah! ein bildschön Mann — täti sotki aina saksalaisia sanoja muistojutelmiinsa — mutta uskoton! Hänen mielensä kääntyikin nuorempaan sisareen ja vanhempi oli tulla surusta mielettömäksi. Hän olisi tappanut heidät, mutta se oli hänen sisarensa, ajatelkaa, hänen oma sisarensa! Eräänä päivänä hän katseli ikkunasta miten kapteeni vei nuorempata tytärtä ajelemaan, meni suojaansa, eikä sieltä enää palannut. Onneton otti rotanmyrkkyä ja kauheat olivat hänen kuolemantuskansa olleet.

Sisar, ja sisar voi sisaren pettää! Monesti olin toivonut että pikku Anni vielä eläisi, vaan parasta taisi sentään olla että hän kuoli pienenä! Jo monta, monta vuotta sitten! Hän oli vasta herttainen lapsi ollut! Minä muistan hänet vaan eräästä jouluillasta, tallustelemassa huoneissa valkopäisenä, punaposkisena enkelinä. Me muut tanssimme kuusen ympärillä, ainoastaan Hermanni istui suruisena oven pielessä. Pikku Anni meni hänen luoksensa, otti sormesta kiini ja veti toisten joukkoon: — Helman kant, Helman tanttimaan! — Hermannissa oli keuhkotauti, hän kuolikin sitten kohta. Niin tosiaan! — Hermanni oli enoni puotilainen! Ja enoni — niin hän on enoni, kauppias, joka asuu Enolassa aivan meidän talon vieressä. Koivumäki se oikein kirkonkirjoissa on, mutta me vaan sanomme sitä Enolaksi. Ja siellä on aina niin mukavata ja monesti päivässä minä lippasenkin sinne. Ei tarvitse maantietäkään kiertää; meiltä pääsee sinne suoraankin Maijatätin kyökkitarhan kautta. Kyllähän täti kesällä pelkäsi että Temppu polkisi hänen lantuntaimensa, se kun aina juoksee minun matkassani, mutta talvella ei tarvitse huolehtia mistään. Hankea me Tempun kanssa huilataan, ei malteta mennä polkua pitkin. Musti, Enolan koira, on meitä vastassa. Tahtoo minua suudella, kaataa Tempun hangelle ja piehtaroi iloissaan ja sitte he lähtevät otattamaan pitkillä harppauksilla, niska kyömässä Sauna-Kaisun luo, joka juuri tulee ladosta olkikupo sylissä. Musti käy arvelematta olkikuvon kimppuun, puistelee ja kiskoo, haukahtaa väliin ja koettaa sitä nykäistä Kaisun sylistä. Tempunkin mieli tekisi, katsoo niin anovasti minuun häntää heilutellen.

— Herra siunaa noita susia! Musti, tokkos tottelet — no ihanhan se on pilkkoisten pilalla! — Sauna-Kaisu kokee potkaista, mutta silloin on jo Musti takana liepeissä kiini. — Auli, tulkaa tuota häristelemään, vallatonta! Sauna kun riittyy ihan pilalla ennenkun minä sinne oletkaan saatan. — Tulkaa Aulikin kylpemään. Ette usko kuin on makeata lämmintä! —

— Joko Kaisu taas on lämmittänyt saunaa? Eikös väki illalla kylpenyt?

— Mitäs väki? Mutta kauppias, joka tuli yöllä Mikkelistä...

— Onko eno pohmelossa?

— Taitaapa vain olla. Silmät olivat niin raukean näköiset, — sanoo Kaisu arvelevasti, pistää pitkillä, ruskeiksi kuivaneilla hyppysillään nuuskaa tuohirasiasta suuriin sieramiinsa, sieppasee taas oljet syliinsä ja lähtee rantaan linkuttamaan.

Kello kilahtaa puodin ovella.

— Auli, tule maistamaan! — huutaa eno. Hän seisoo kynnyksellä kädet housujen taskuissa. Harmaat housut, tummemmat liivit ja takki. Paksut kultaiset kellonperät lepäävät ison mahan kukkulalla. Ruskeat silmät katsovat veitikkamaisesti turvottuneiden kulmien alta.

— Mitäs saapi olla? Orehtia, lakeria, ei mieluummin Sirkka ottaa pikkuisen pätkän pikanellia...

— Hyi eno! Syö itse pikanellisi, kyllä minä löydän parempatakin! — Ahaa... Tiskillä nahkakasan alla huomaan pienoisia laatikoita. Kannessa seisoo mustilla kirjaimilla "Malaga rusinoita."

— Vai piiloittelet sinä, eno veitikka, näitä minulta! Löysinpä! Heikku, Heikku hyvä, avaa tämä. Kansi on niin kovassa.

Heikku ottaa sokerikirveen. Sen terä on niin rosonen ja sokerijauhoista valkonen, pistää sen taitavasti kahden naulan välikohdalle kannen alle! ratss! ja kannen puolikas kohoaa. Miten mehevinä rusinat siinä lepäävät hienon paperin alla. Oikein vesi tulee suuhun. Minä otan kaksi suurta, suurta rypälettä, tanssitan niitä enon nenän edessä ja jalkanikin tanssivat sinne tänne, sinne tänne: Löysinpä, ähä! löysinpä, vaikka tarkka enoni oli pistänyt ne piiloon... Mikä täällä haisee niin omenille? — minä vainustelen. —Eno, oletko sinä tuonut omenoitakin?

— Joutavia, nuo nahat haiskahtanevat sinun nenääsi omenoilta. Ilmankos se onkin noin pikkusen ylöspäin — niin näsäviisaan näköinen... — Ja eno asettelee välinpitämättömänä villaliinoja hyllyille ja Heikku lyö nauloja ikkunanpieleen.

— Missä ne omenat ovat? — minä kysyn Heikulta hiljaa.

Heikku vaan koputtelee ja puistelee päätä. Minä etsimään; ei siellä ole kuin jauhoja ja ryynejä. Tuossa on tyhjiä säkkejä, ehken niiden alla...

— Vai sinä menet omin luvin! Syöt kaikki tyyni — ei jää jouluksi mitään, — ja eno on minua tukistavinaan. — Täytyneehän tälle lapsukaisella nyt antaa etsimävaivoista, muuten se ei saa ensi yönä unta. Katso, eikös ole kaunis? Grawensteiner, ei, Nonnen se onkin! — Eno pitää omenata sievästi etusormen ja peukalon välissä, katselee hymysuin ja haistelee: — Nonnen on. Minä kuorin sen sinulle. Ei-ei, kyllä se on kuorittava...

Vai kuorittava! Kyllä Aulin hampaat kuoreenkin pystyvät. Yks kaks ollaan siitä kuitit.

— Heikku, lähdetkö iltapuoleen luistelemaan?

— Ei nyt jouda. On vielä järjestämistä ja memorialiinkin on vielä kirjoittamatta. Ja entäs Haikolan laskut!

— Eno, saako Heikku lähteä? Minä vaikka pistän nuo laskut ja muut luvut...

— Saattaa mennä vähäksi aikaa; voipihan loput järjestää huomen aamulla.

Heikku katsoo minuun ja pyyhkäisee vaaleita hiuskähyröitä pois kauniilta otsalta. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja näen jo katseestakin vastauksen. — Kyllä olisi hupaista lähteä, mutta, mutta huomiseksi ei saa jättää mitään, jonka voi tänään tehdä.

— Huomenna lähden Auli, jos setä sallii ja muuten töiltä joutaa.

Kunnon poika tuo Heikku! ajattelee varmaan eno, niin hyvinmielin hän katselee pulskaa puotilaistaan, ja samaa mietin minäkin. Miten kelpo poika ja hyväpäinen! Jospa hän olisi minun veljeni!

Jospa hän olisi ollut minun veljeni! Jospa — niin nytkin voisin häntä surupuvussa muistella, sillä tuo hyvä, kaikilta rakastettu Heikku on mennyt sinne, josta ei kukaan palaja.

Kukapa olisi voinut uskoa, kun hän heti Hermannin kuoltua tuli Enolaan arkana, isävainajansa harmaisiin kotitekoisiin housuihin puettuna poikanulikkana, että hän kävisi niin rakkaaksi meille. Kukapa olisi luullut, kun me pienenä yhdessä taloja rakentelimme ja käskyn sanoja tavailimme sekä sitte isompana koristelimme joulupuita ja kastelimme — silloin kun hän vaan puodista pääsi — äitin ja Maijutätin kukkaispenkereitä, kukapa olisi aavistanut, että hänen elämänlankansa olisi niin kovin lyhyt. Parhaimmallaan kun se kehrävarrelta kerälle juoksi, niin se jo katkesi. Eikä kukaan, kaikkia vähemmin hän itse, voinut ajatella kun hän Kuopioon lähti, että hän sieltä palaisi vaan lähteäkseen pitemmälle, ikuiselle matkalle.

Kuopioon oli lähteminen, enolla oli kiireinen vekseliasia. Mutta jos eno olisi lähtenyt niin hän aivan varmaan olisi ruvennut siellä ryyppimään ja kaikki, asiat menneet musukoppaan. Kukas muu kuin Heikku. Hän oli ennenkin käynyt, oli niihin perehtynyt ja oli aina valmis menemään, minne vaan eno tahi täti käski. Reippaana ja iloisena — oli mielestään niin kömpelö enon suuressa suden-nahka turkissa — hän lähti ja kaukaa kuului vielä kulkuisten hiljenevä helinä. Jäälle laskiessa se kilahti kerran kovemmin ja sitten vaikeni vähitellen heidän laskiessaan Keitelettä pitkin, kun hän palasi!

Isä oli jo mennyt levolle. Äiti parsi vielä sukkia arkihuoneessa ja minä luin hänelle ääneen "Valdemar Seijer'iä." Yhtäkkiä Temppu hyppäsi pystyyn uunin nurkassa ja sanoi uhkaavasti: vouh! ja taas: vouh! Minäkin olin kuulevinani ritinää maantieltä! Jokohan Heikku tulisi? Joko joutuisi? Jo juoksin salin ikkunaan katsomaan. Aivan oikein. Joku kiidättää mäkeä alas, minkä vaan käpälästä pääsee! Lumi tupruelee hevosen jaloissa, päitekoristeet välkähtelevät kuutamossa. Kyllä se on kuin enon Virkku; mutta heillä ei ole kulkuista ja pysähtyvät meidän portille. Mies nousee — hyppää reestä... Heikku on!... ja renki ajaa Enolaan. Kylläpä Virkku parka höyryää ja lumi natisee jalaksen alla — kova on keli! Tuskin Heikku ennättää kopsauttaa eteisen oveen, kun minä sen jo avaan hänelle. Mitä nyt!