Part 8

-— Hän raivostui hirvittävästi. Minut vangittiin heti, vaikka Jumala on todistajani, että olen yhtä viaton kuin tänään syntynyt lapsi. Oi veljeni, miten paljon olenkaan saanut kärsiä vankilassa! En nälän, enkä rääkkäyksen, vaan häpeän tähden. Minua kiusattiin ja koetettiin pakottaa tunnustamaan, kelle olin ilmaissut aarteen kätkön. Sanoin aina, että olin viaton, mutta minua ei uskottu. Enkä minä itsekään voi käsittää, miten kaikki tämä on tapahtunut.

— Entä minne te kaivoitte ne kalleudet? — kyseli László, ääni vapisevana.

— Hallitsijalla oli asumaton, vaatimaton talo Gyulaifehérvärissa, jonka hänen isänsä oli aikoinaan rakentanut vanhalle tilanhoitajalleen. Sinne me kaivoimme sen suureen vaskikattilaan.

— Pyhä Jumalani! — huudahti László; hänen polvensa vavahtivat ja ennenkuin hän selvisi huumauksesta, mutisi hän käsittämättömiä sanoja.

— Aioitko ehken sanoa jotain, rakas veljeni?

László katseli kummastellen lasittuneilla silmillään, hän epäröi hetken aivankuin olisi joku näkymätön henki kuiskannut hänelle: »Tunnusta kaikki» — mutta musta koira, joka pyörähteli heidän jaloissaan, keskeytti hänet ja hämmensi hänen hyvän aikomuksensa. »Hui, hai, mitäpä hyötyä siitä lähtisi, vaikka sanoisinkin kaiken? Muutenkin olisimme juuri yhtä pitkällä kuin nytkin, minä vaan saisin siitä ikuisen häpeän osakseni.»

Sitten sanoi hän ääneen:

— Ei, en minä tahtonut sanoa mitään, vaan sitä, että meidän täytyy rientää, mitä pikemmin, sen parempi, sillä me emme ole turvassa, ennenkuin olemme ehtineet keisarillisten leiriin.

— Miten? En ymmärrä sinua. Emmehän me pakene. Minuthan päästettiin vapauteen.

— Eipä niinkään! Krucsaylla on sinun kuolemantuomiosi. Viekkaudella minä sinut vapautin, joka ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi ja silloin olemme molemmat hukassa.

— Mitä viekkautta sinä olet voinut käyttää; en voi aavistaa mitään sellaista.

— Älä utele. Vielä tulee aika, jolloin voin kertoa sen sinulle.

— Sepä on hullua — sanoi Pista käyden surulliseksi.

— Niin hullua, että siinä asiassa on hyvätkin puolensa, sillä Krucsaykin vielä joutuu sen johdosta ahtaalle.

— Mutta mitä me nyt teemme?

— Astumme molemmat keisarillisten riveihin.

— Siihen minä en suostu. Minä lähden ansaitsemaan kunniaani takaisin.

— Se taitaa käydä kovin vaikeaksi.

— Saanpahan kuitenkin koettaa. Vielä en oikein ole selvillä siitä, miten alotan.

Illaksi saapuivat he O-Liszkáriin, jossa Pista ensi töikseen ajoi vankilassa kasvaneen takkuisen ja kähärän partansa.

— Nyt sinä olet aivan kuin toinen mies! — huudahti László, katsellen kaunista, solakkakasvuista nuorta miestä. — Oletpa sinä muuttunut paljon kahdessa vuodessa! Sinua ei enää tunne kukaan.

— Sitä minäkin juuri tahdon, — sanoi Pista puoliääneen — ettei kukaan minua tuntisi.

XIII.

Keneen ei kuula osu.

Niitä seikkailijapäälliköitä, jotka, Rákóczyn kuljettua Puolan rajan yli, heti Beszkednissä yhtyivät häneen, johti suurimmaksi osaksi prikaatinpäällikkö László Ocskay, joka oli taisteluissa saavuttanut kuuluisimpien sankarien maineen. Paljon keisarillista verta valui hänen tiellään. Hänen sankariteoistaan kerrottiin legendoja kautta valtakunnan, aivankuin myöhemmin puhuttiin Bottyán Vakista tai Imre Berzeredistä, johon ei miekanterä pystynyt, sillä hänellä oli omassaan taikakalu; se oli litteä, pyöreähköteräinen ja molemmille lappeille oli kirjotettu taikavoimainen lauselma: »Sator Arepo tenet Opera Rotas.»[29]

Mutta kansanomaisin kaikista näistä kurucz-päälliköistä oli István Magday: sotamiesten suosikki, kansanlaulujen sisällys ja Bottyánin sotajoukon silmäinlume.

István Magdaysta uskottiin, ettei hänen ruumiiseensa kuula voi osua, eikä kukaan äidin synnyttämä voinut häntä vahingoittaa, sillä hänet oli voideltu pyhän Yrjänän yönä täsmälleen puolen yön aikana löydetyn sisiliskon rasvalla.

Mistä hän oli tullut ja mistä hän oli kotoisin, sitä ei kukaan tiennyt. Itse Bottyánkaan ei voi kertoa hänestä sen enempää, kuin että hän Ersekujvárin piirityksen aikana korotti hänet sotamiehestä luutnantiksi ja myöhemmin, sillä hän otteli taisteluissa niinkuin jalopeura, uskoi hän hänelle sotajoukon johdettavaksi.

»Hän on ihmeellinen sotilas» — kirjotti Bottyán v. 1705 Bercsényille, jonka mieltä Magday oli ruvennut kiinnittämään — »aivan hiljankin lävisti kuula taistelussa hänen jalkansa, mutta hän ei sallinut vetää pois saapasta, joka oli täynnä hyytynyttä verta. 'Miten voisin sallia' — sanoi hän — 'sen uskon kadota, että kuula ei voi tehdä minulle verinaarmua; kernaammin kärsin vielä hiukan aikaa', ja niin hän tekikin, astui eteenpäin jalka haavoittuneena ja sanoi toisille ontuvansa sentähden, että hänen uudet saappaansa ahdistavat.» (Niin joutuvat suutariparat huonoon huutoon.)

Ne olivat totisesti verrattomia päiviä, kun he yhdessä Bottyánin kanssa ajoivat pakoon kaksi sotapäällikköä.

Pálffy haani riensi juuri Szombathelyä kohden, yhtyäkseen St. Gotthardin tienoilla leiriytyneeseen Heister Hannibaliin.

Bottyán, joka saapui ennen, majotti joukkonsa Szombathelyn ympärille.

— Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne herra kenraali, mitä ajattelen? — puhutteli häntä Magday.

— Mitä?

— Heister luulee vakoilijoittensa tiedonantojen perusteella, että me paistamme särkeä Szombathelyn kanssa ja poimimme kukkia, mikä on tietysti aivan totta. Minä kuvittelen, että hän tuntee olonsa yhtä turvalliseksi, kuin nukkuisi hän äitinsä sylissä. Ei olisi hullumpaa huvin vuoksi hyökätä yhdellä joukko-osastollamme hänen kimppuunsa.

— Eipä ajatus ole aivan huono! — myönsi päällikkö. — Pannaan toimeksi!

Tuumasta toimeen, kuusi rykmenttiä rakuunoita nousi ratsaille ja jalkaväki istutettiin rattaille (siitämisin ei jalkasotureilla ole olutkaan niin herraskaisia tapoja) ja hurjaa nelistä ajettiin St. Gotthardin alle, missä mitään aavistamaton Heister täydellisesti yllätettiin, ja niin iskivät sotajoukot yhteen sumuisena talvipäivänä ja ne, jotka jäivät eloon, ajettiin rajalle asti ja vielä senkin toiselle puolelle, kappaleen matkaa Styriaan.

Magday lähti itse takaa-ajamaan Heisteriä, seuraten häntä pienellä ruskealla ratsullaan kaikkialle.

— Pysähdy! Pysähdy!

Kun Magday tasasella kentällä ratsasti kaukana miestensä edellä, kääntyi Heister taakseen.

— No, mitelkäämme miekkojamme. Huomaan, että teillä on kumma halu käydä kimppuuni!

— Minun tapparani etsii suuria puita.

He vetivät molemmat miekkansa huotrastaan, mutta Heisterin kävi onnettomasti, hänen hevosensa pelästyi ja heittäytyi hiukan sivulle, saaden ratsurinsa horjahtamaan, ja juuri onnettomimmalla hetkellä putosi miekka hänen kädestään.

— Sacrebleu![30] — kirosi sotapäällikkö, vaistomaisesti peruuttaen suurta harmaata ratsuaan, ettei ainakaan ensimäinen isku osuisi.

Mutta Magday kumartui samassa ja nosti maasta miekan taitavasti, niinkuin sirkustaiteilija, ja ojensi sen Heisterille.

— Miten? Te annatte minulle takasin miekkani sensijaan, että pistäisitte minut kuoliaaksi. Senhän te olisitte voinut tehdä!

— Sen olisin tehnytkin, jos olisi kysymys suoranaisesta takaa-ajosta. Mutta älkää unohtako, herra kenraali, että itse käännyitte takasin. Tämä on senvuoksi kaksintaistelu, enkä siis voi ahdistaa aseetonta.

— Olette oikeassa, herrani. Te olette todellinen aatelismies. Tahtoisin puristaa kättänne, jos vaan meillä olisi aikaa sellaiseen. Mutta jo tulevat! Joutukaamme!

Tosiaankin, jo saattoi kuulla kurucz-husaarien kavioiden töminän, sillä paksun sumun tähden ei voinut selvästi nähdä mitään. He iskivät vimmatusti yhteen; molemmat miekat säkenöivät ja kalahtelivat niin että metsä kaikui. Magday suuntasi Heisteriin ankaran iskun, mutta onneksi hän ehti ponnahtaa syrjään; no he alkoivat ottelunsa uudestaan, mutta nyt häiritsivät heitä kuruczit, jotka lähelle tullen näkivät István Magdayn hikoilevan ankarassa työssä, ja joku husaari tahtoi rientää avuksi, iski piikkinsä Heisteriin, mutta osuikin Magdayn hevoseen, joka samassa hervahti pitkäkseen.

— Jääkää hyvästi! — huusi poisratsastava Heister. — Jos teiltäkin kerran sattuisi miekka putoamaan, luottakaa silloin minuun, minä kyllä nostan sen teille.

Magday nousi salamannopeudella uudelle hevoselle ja ahdisti jälleen vihollista; missä hän saavutti, kaatoi hän niinkuin nauriinnaattia.

Muutaman hän varrasti, pari panssaroitua saksalaista hän vangitsikin. Hän antoi heidän paljastetuin miekoin kulkea vankeuteen edellään ja itse hän takana seuraten pisti oman miekkansa huotraan.

Kun he palasivat Szombathelyin, oli Pálffy haani jo itsestään paennut Németujhelyin päin, löytäessään leiritulet sammuneina.

Koko Tonavan länsipuoli puhdistui vihollisista. Silloin otti Magday tuhannen ratsumiestä mukaansa ja karahutti niiden kanssa aina Wienin etukaupunkeihin asti aikaansaaden suurta levottomuutta valtakunnan pääkaupungissa.

Kaikki nämä sankariteot, mutta varsinkin hänen Simontoronyn luona osottamansa urhoollisuus saapui hallitsijankin tietoon, joka Heisterin kanssa kestetyn kaksintaistelun jälkeen lähetti hänelle kaatuneen hevosen sijasta uuden omasta munkácsilaisesta tallistaan.

Rákóczyn lahjaa ennen tuli jo sanoma siitä perille; hallitsija, joka oli talveksi asettunut Miszkolcziin, kertoi seurueelleen uudesta kurucz sankarista, Magdaysta, miten hän retkeillessään oli seitsemän miehen kanssa tuhonnut kolmekymmenmiehisen keisarillisen partio-osaston, niin ettei yksikään päässyt pakoon. — Toisen kerran puhui hän siitä, miten Magday tovereineen oli ratsastanut erään laakson pohjukassa. Vuorelta oli silloin hyökännyt kokonainen prikaati keisarillisia heidän kimppuunsa. Kaikki toverit olivat kaatuneet kuulatuiskussa, mutta Magday itse pelastui ilman pienintäkään naarmua. Sellainen harvinainen mies ansaitsee saada valita kauneimman ratsun hallitsijan tallista.

Mutta paljoa arvokkaampaa on vielä, jos hallitsija itse valitsee sen hänelle.

Kristóf Palotásy, joka toi kirjeitä Bottyánille, kertoi, että István Magday herra istutetaan pian sellaisen ratsun selkään, jonkalaisella ei edes hänen isoisänsäkään vielä ollut istunut; kultaiset olisivat sen päitset ja satulapeite olisi päärmätty kilisevillä hopealevyillä. Kunhan vaan siitäkin tulisi tosi. Hallitsijakin on kaukana Munkácsista ja Munkács on kaukana Szombathelystä; kaakiksi muuttuu vielä uljas orhi, ennenkuin se on sen matkan taivaltanut. Ja toisekseen on kaikki vaan ilmassa meillä. Itse korkea hallitsijakin sanoi hiljattain eräälle lähetystölle, joka tyhjin toimin sai palata: »Rakkaat ystävät, en voi luvata teille mitään, sillä voi olla mahdollista, ettei edes tämä ylläni oleva viitta ole minun omani.» (Hänellä oli yllään silloin kulunut damastiviitta.)

Koko sotajoukko iloitsi sanomasta, vaikka muulloin osattiin kadehtiakin. Mutta Magdayta jokainen suosi, sillä hän oli aina vaatimaton ja valmis uhrauksiin; ystäviensä hyväksi hän teki kaikkensa, mutta itse hän ei pyytänyt koskaan mitään. Itseään alempia kohtaan ei hän ollut ylpeä, mutta ylempiäänkään kohtaan ei hän osottanut matelevaisuutta. Jos hän teki jonkun sankarityön, vaikeni hän itse siitä, mutta jos joku toinen oli osottanut urhoollisuutta, oli hän innokkain antamaan sille tunnustuksensa.

Senvuoksi lauloikin haltioituneena sen ajan kurucz luuttu, joka (meidän kesken sanoen) ei soinut paljoa paremmin kuin »libertas»-lantit:[31]

Ontuvalla ratsullansa ajaa Magday István, Mainehikas nimi siitä tulee taivaan listaan. Missä hän vaan kulkee, siellä seuraa häntä maine, Kuolemalle korjaa István, niinkuin hyökylaine.

Tästä ilmenee selvästi, että runon syntyessä kantoi Magdayta vielä hänen pieni ruskea hevosensa, eikä hallitsijan orhi.

Kunpa ei olisi koskaan kantanutkaan.

Kun hän eräänä päivänä palasi lyhyeltä partioretkeltä (Bottyánin hylkäämällä konilla), vastaanotti koko sotajoukko hänet raikuvalla eläköönhuudolla.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän puoleksi leikillään, puoleksi ihmetellen. — Minulleko huudatte eläköötä vai hevoselleniko?

— Molemmille, — vastasi János Bonis, — hallitsijan lahja on tullut: jalo papurikko orhi. Bottyán on jo etsinyt teitä, hän odottaa teltassa.

Magdayn kasvoilla kuvastui ilo, hän laskeutui samassa satulasta ja antaen ohjakset lähellä olevalle sotamiehelle, riensi hän nopeasti päällikön telttaan.

Keskellä meluavaa sotajoukkoa, teltan eteisen kentän keskellä palavan leiritulen liepeellä, porisevien patojen ääressä istui László Fekete niminen sotamies, jota kohtaan Magday aina osotti suurta hellyyttä, usein istuen hänen kanssaan syrjään vetäytyneenä ja innokkaaseen kuiskailuun syventyneenä. Hän juoksi hänen jälkeensä ja viittoili hänelle kädellään, ettei hän menisi telttaan.

Mutta sotamies ei voinut saavuttaa häntä, eikä Magdaykaan ilon kiihdyttämänä huomannut László Feketen omituista viittausta, vaan astui telttaan.

Bottyán Vak riensi iloisena häntä vastaan ja kääntyen sitten taakseen sanoi siellä seisovalle miehelle:

— Kas täällä tulee István Magday, teidän ylhäisyytenne, jota hänen korkeutensa hallitsijan armo...

Taustalla seisonut mies astui lähemmäksi ja ojensi kätensä, puristaakseen Magdayn kättä, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että kreivi Bercsényi seisoi hänen edessään ja hän kalpeni.

Bercsényi veti kätensä takasin; tumma pilvi varjosti hänen luisevia, miehekkäitä kasvojaan.

— Ah! — huudahti hän vaistomaisesti. — Sinäkö se olet? Uskomatonta!

Magday vapisi koko ruumiiltaan.

— Tosiaankin, joko tunnettekin Magday urhon, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Bottyán hämmästyen.

— Tunnen hyvinkin, — vastasi Bercsényi pilkallisesti. — Totisesti paremmin kuin te. Antakaa tänne miekkanne — lisäsi hän ankarasti.

Magday irrotti miekkansa vyötäröltään, murtuneena ja kuolemankalpeana.

Bottyán Vak änkytti kuohahtaen:

— Mutta mitä teettekään, herra ylikenraali?

— Sen selitän teille aivan kohta. — Hän kääntyi Magdayn puoleen ja sanoi: »Poistu täältä siksi ajaksi!»

Tottelevaisesti, silmät maahan luotuina hän poistui teltasta.

Teltan edustalla seisoi kaksi juhlapukuista husaaria, olan yli heitetyssä viitassa, päässä kähärävillaiset karvalakit, odottaen, kunnes hallitsijan uskottu olisi lopettanut juhlallisuudet, sillävälin pitäen kiinni marhaminnasta korskuvaa ja kuopivaa lahjaoritta, jolla oli kultasilaiset suitset, hopealla koristettu satula ja kukilla kirjailtu samettipeite, kunnes sen isäntä, juhlittu sankari astuisi teltasta.

Vihdoin hän tulikin esille ja ilmoille puhkesi innostunut, taivasta tavottava eläköön-huuto sankkoina parvina tungehtivien kurucz urhojen huulilta. Ei kukaan huomannut, ettei miekka riippunut hänen kupeellaan, he näkivät ainoastaan, että hän oli hyvin kalpea, mutta voihan ihminen kunniastakin kalveta.

Magdayn aivoissa välähti ajatus. Kun husaarit taluttivat hänen eteensä rikkaasti koristetun ratsun, ponnahti hän rohkeasti sen selkään, oikasi hiukan asentoaan, aivankuin koetellakseen satulaa, ja sitten hei hän iski kannukset sen kupeisiin, jätti leirin ja nelisti tiehensä, sumu edessään, sumu takanaan.

Kuruczit katselivat häntä kummeksien, mitä hulluttelua sellainen oli, että hän näin juhlallisena hetkenä kujeili, jättäen heidät sinne noloina, kun juhlallisuuksien vasta piti varsin alkaakin. Niinhän oli Bottyán ilmottanut, että kreivi Bercsényi lukee julki sotajoukon kuullen hallitsijan Magdayta ylistävän kirjelmän ja sitten seuraa härän paistaminen. Suuret viinitynnöritkin olivat odottamassa.

— Kyllä se pian palaa, koetteleehan vaan hiukan hevostaan! — sanoivat muutamat.

— Näyttää tekevän mieli; mutta eipä se ole ihmeellistä kun on sellainen jalorotuinen eläin!

Kaikki uskoivat, että hän palaa pian, vaikka hän näkyi enää vaan mustana pisteenä taivaanrannalla. Ainoastaan yksi koko joukosta tiesi, ettei hän sen koommin enää palaisi ja satuloikin heti, sanoen tovereilleen:

— No, lyödäänkö vetoa, että minä saavutan hänet.

Sille toiset nauroivat täyttä kurkkua:

— Sinäkö saavuttaisit hallitsijan orhiin tuolla kaakilla? Abrakadabra, muutu hiiden herhiläiseksi!

Mutta hän ei paljoa välittänyt pilkasta, nousi satulaan ja ajoi pattijalkaisella valkealla hevosellaan jäljestä, toisten hohottaessa hänelle.

Se oli sama mies, joka juuri oli viitannut Magdaylle, ettei hän menisi telttaan.

Mutta siellä sisällä pudisti Bercsényi Bottyánin olkapäätä kiihtyneenä:

— Tiedättekö, päällikkö, kuka tuo nuori mies on?

— Kuka hän on? — kysyi puolisilmä päällikkö kärsimättömänä ja kuohuksissaan, samalla kun hän ummisti näkevänkin silmänsä, ajatellen, että Bercsényi oli ryhtynyt raakaan tekoonsa ainoastaan vastenmielisyydestä. Hänelle oli sellaista usein tapahtunut.

— Se mies on István Veres niminen varas, joka on paennut vankeudesta.

— Se ei voi olla mahdollista! — sähähti Bottyán ja rävähytti nopeasti silmänsä auki, nähdäkseen laskiko kreivi mahdollisesti ilkeätä pilaa. — Minä olen rakastanut häntä enemmän kuin omaa poikaani.

— Hän pakeni kuolemantuomiota Sárospatakista aivan kuvailemattomalla viekkaudella ja sai hirteisen veljensä avulla hallitsijalta varastetulla sormuksella vanhan Krucsay paran vapauttamaan itsensä. — Mutta se on pitkä juttu.

Ja sitten hän kertoi alusta alkaen kaiken.

Bottyánilta jäi suu auki, eikä hän pitkään aikaan saanut sanotuksi ainoatakaan sanaa.

— Niin, niin, herra kenraali, se velikulta on aivan tavallinen pahantekijä. Olipa tämä aikamoinen yllätys minulle, joka itse päätin hallitsijan lähetin sijasta tuoda hänelle lahjan. No kylläpä kummeksii hallitsija saadessaan tiedon tästä. Vielä tänään minä kirjotan hänelle.

— Minun urhoollisin sotilaani, — huokasi Bottyán. — Mikä hänet perii?

— Se riippuu hallitsijasta.

— Minä tahdon pyytää hänelle armoa. Täällä hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti ja jalosti. Hänen koiransakin on arvokkaampi kuin joku keisarillinen. Hänellä on nimittäin suuri musta koira, joka seuraa sotajoukkoa ja partioretkillä se hyökkää vihollisen kimppuun ja puree ja raatelee, niinkuin raivostunut tiikeripenikka. Tosiaankin, herra ylikenraali, pehmittäkää sydämenne.

Niinkauan pyyteli Bottyán, että äkkipikainen kreivi vihdoin myöntyi.

— Olkoon menneeksi, laatikaa siis armonpyyntökirjelmä lähetettäväksi hänen »majesteetilleen». (Tämän arvonimen sai Rákóczy Erdélyssä.) Minä en tahdo asettua sitä vastaan — jos hän tunnustaa aarteiden olinpaikan. Kutsukaa hänet tänne, saadaksemme puhella hänen kanssaan.

Mutta teltan vieressä seisova kunniavahti sanoi, että hän oli ratsastanut pois.

— Millä hevosella?

— Hallitsijan papurikolla.

— Ei hän silloin enää senkoommin palaa, — sanoi Bottyán Vak surullisesti.

* * * * *

Se olikin totta. Magday tai István Veres, sillä hän se oli, ja László Fekete, eli oikealla nimellään László Veres, ratsastivat ratsastamistaan, eivätkä pysähtyneet ennen kuin Heisterin leirin luona. »Ellen minä täällä kelpaa», — ajatteli hän itsekseen, — »kelpaan minä kyllä tuolla toisella puolen.»

Hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta. Hän tunsi viattomuutensa, hän tahtoi näännyttää pahan kohtalonsa nälkään ja koetti kaikin keinoin vapautua siitä, mutta kohtalo löysi hänet jälleen ja suuntasi uuden iskun häntä vastaan. Mitäpä olisi hän voinut muuta tehdä, kuin paeta, minne vaan saattoi.

Olihan Heister sanonut hänelle: »Jos teidän miekkanne kerran putoaa, tulkaa silloin minun luokseni, niin minä vuorostani nostan sen.»

Hän pysyi sanassaan ja vastaanotti nuoret kuruczit avosylin, uskoen heti partioivan joukko-osaston Istvánille, jotavastoin hän sioitti Lászlón toiseen sotaväen osastoon, sillä niin paljon ei hän kuitenkaan vielä luottanut veljeksiin, että olisi jättänyt heidät yhdessä taistelemaan.

Mutta luottamuskin kasvoi vähin erin.

István Veresistä tuli vähitellen parhaita keisarillisia johtajia ja Wieniin lähetetyissä bulletineissa hänet mainittiin usein ja kiittävästi.

Kun Bercsényi kírjotti Rákóczylle Magdaysta, miten hän oli sankarin naamarin alta löytänyt varkaan ja miten mies oli nopeasti hypännyt lahjaorhiin selkään, polki hallitsija kiivastuneena jalkaansa:

— Varas ei voi olla sankari. Ja Magday on todellinen sankari.

Hän antoi heti määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänelle annettava tieto hallitsijan armosta.

Mutta kun sitten kuukausien kuluttua tuli tieto, että hän palvelee keisarillisia joukkoja ja on kuruczeille vaarallinen, jyrähti hallitsija raivostuneena:

— Kunniallinen ihminen ei koskaan voi olla kavaltaja.

Sitten antoi hän määräyksen, että missä vaan Magday tavataan, on hänet surmattava.

XIV.

Mestauslava.

Tämän jälkeen tuotti Magday niin paljon tuhoa Räkóczyn joukoille, että hänestä luvattiin neljäsataa kultarahaa sille, joka tuo hänet elävänä tai kuolleena.

Noin puoli vuotta kului sillätavoin.

Ibloin kentällä iskivät kerran eräänä heinäkuun iltapäivänä ankarasti yhteen muuan Heisterin sissiosasto ja kuruczjoukko.

Kuruczeja oli tuskin kahdeksankymmentä, vanha »Jóska appi» johti heitä, vanhin korpraali vallankumouksellisten joukoissa, joka puhdehetkinä kaskuili sotamiehille iloisesti räiskyvän leiritulen liepeellä ja joka taistelun tullen ratkoi vanhalla sapelillaan saksalaisia, niinkuin räätäli palttinaa.

Keisarillisia saattoi Ibloin kentällä silloin olla satakunnan miestä.

— Antakaa olla! — huusi Jóska appi niille, jotka huolestuneina rupesivat arvioimaan voimasuhteita. — Älkää laskeko niitä nyt! Helpompihan on lukea heitä sitten, kun ne eivät enää hievahda paikoiltaan.

Kuruczit rohkasivat mielensä ja tunnin kuluttua oli käynyt niinkuin Jóska appi oli ennustanut. Muutamat kaatuivat, toiset haavottuivat, jotkut joutuivat vangiksi ja loput lähtivät käpälämäkeen.

Itse otti hän osalleen johtavan upseerin ja vaikka se taistelikin sankarillisesti, vangitsi hän sen ja vei muiden vankien joukkoon. Kolmisenkymmentä oli vankeja yhteensä.

Keisarillinen upseeri katseli Jóska appea tarkastellen aivankuin olisi tuntenut hänet, mutta sanaakaan sanomatta hän painoi surullisesti päänsä alas.

Korpraali-vanhuksestakin tuntui upseeri tutun näköiseltä, mutta hän tyytyi siihen, ettei siinä ollut mitään kummallista, vaikka mies muistuttikin tutusti jotakuta, sillä olihan hän jo ehtinyt nähdä niin monta keisarillista.

Varsinkin upseerin miekankannike pisti hänen silmäänsä.

— Kumma paikka, olenpa minä nähnyt tuon miekankannikkeen jossakin. (Vanhus pyhki otsaansa.) Missä minä sen näinkään? Kumma paikka! (Vihdoin hypähti hän seisomaan.) No nyt minä jo tiedän! (Hän pudisti vangittua upseeria olkapäästä.) Mistä on herra ostanut tuon vyön?

— Mitä se teihin kuuluu? — vastasi keisarillinen upseeri uhmaavasti.

Samassa tuli sinne János Hajdu, joka aikasemmin oli palvellut Bottyänin joukossa, ja huudahti vilkkaasti:

— Tuhat tulimmaista, sehän on István Magday.

Vanki hätkähti ja punastui korviaan myöten. Mutta Jóska appi kysyi uteliaana:

— Kuka István Magday?

— Se, jonka kiinniottamisesta Rákóczy hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa.

— Sekö? — epäili appi. — Ei se voi olla mahdollista!

— Mikä ei voi olla mahdollista?

— Joko se ei ole mahdollista, että hallitsija on luvannut kaksisataa kultarahaa István Magdaysta, tai sitten se, että tämä on Magday. Ei minulla, poikani, ole sellaista onnea.

— Kyllä se vaan niin on, Dobos ukkoseni, — innostui János Hajdu. — Jos minulla olisi satayhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa, antaisin minä ne teille heti sillä vielä sittenkin voittaisin yhden kolikon, mutta kun minulla ei ole enempää, kuin kolme libertasia.

— Tarpeen on minullekin kaksisataa kultarahaa — sanoi Jóska appi suutaan maiskuttaen, — vienpähän kotia eukolleni.

Sitten kumartui hän vangin puoleen ja kuiskasi tuttavallisesti:

— Oletteko te tosiaankin se Magday?

Toinen kuiskasi silloin takasin:

— Minä olen Pista teini, teidän vanha teininne.

Dobos setä hätkähti ja ponnahti pystyyn, aivankuin olisi käärme purassut häntä.

— Se on mahdotonta! — änkytti hän, mutta katsellessaan tarkemmin pitkätukkaista, vaaleata nuorukaista, huudahti hän: — Sehän sinä olet! Tuhat tulimmaista, mutta miten sinä olet sekaantunut tämmöiseen? (Hän pudisti päätään.) Ai, ai! Senkövuoksi minä olen ruokkinut sinua?

Vanhus katsoi katsomistaan, kunnes kyynel herahti hänen silmästään:

— Poika parka! näinkö meidän täytyy tavata toisemme? Missä on veljesi nyt?

— Hänkin on Heisterin palveluksessa.