Part 7

Hän kannusti hevostaan ja jätti sinne Lászlón keskelle tietä, pää kumarana ja ajatukset raatelevina.

Mitä minä teen? Lähden heti liikkeelle. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hän astui muutaman askeleen taaksepäin. Drava koira juoksi iloisesti haukahdellen hänen edellään kapakkaa kohden.

— Minun täytyy vapauttaa hänet. Täytyy pelastaa hänet, vaikka henkeni menisi. Minä lankean hallitsijan jalkojen juureen ja ellei hän suostu, vien hänet vankilasta väkisin. Minä kokoan apujoukon ja jos niin vaaditaan, piiritän minä Sárospatakin vankilat. Mutta jospa löytyisi aarrekin, sillä kulta-avaimella saa helpoimmin vankilankin ovat avatuiksi. Oi, rakas veljeni, löysinpä minä sinut vihdoin sittenkin! Vaikka istuisit raudoissakin, ei se tee mitään. Sinun veljesi on kylliksi voimakas ja kylliksi rikas... Varsinkin jos vielä saan matkaani loputkin aarteet. Hei, eipä puoli päivää ole koko maailman asia! Kääntykäämme takasin! Drava! Hei Drava!

László kääntyi takasin, mutta hurtta ei huolinut hänestä. Hän meni sen luokse ja tahtoi palauttaa sen väkisin, tarttuen kiinni kaulanauhasta, mutta koira ärähti ja puri häntä saappaanvarteen. Silloin Laszlo suuttui ja potkasi koiraansa.

Drava alkoi surkeasti vinkua, riistäytyen irti, ja syöksyi kapakkaa kohden.

— Hitto sinut nielköön — karjahti sankarimme vihastuneena ja lähti yksin palopaikalle.

Hyödyttömiä olivat kaikki hänen ponnistuksensa. Aarteen kätköä hän ei voinut enää löytää ja mitä kiihottuneemmaksi hän kävi, sitä vähemmän hän saattoi etsiä. Loppu tuli! Ei auttaisi muu, kuin kaivaa koko alue. Mutta kaivaa ei voinut salassa ja julkisesti sitä eivät alueen omistajat olisi sallineet, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa sallisivatkin, vaatisivat he osansa aarteesta. Luultavinta kuitenkin olisi, että he kaivaisivat itse koko rakennusmaan.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin ostaa maa ikuiseksi omaisuudekseen ja sitten kaivattaa se. Niin juuri, sen teen. Annan heti ostamisen Gergely isännän toimeksi.

Hän palasi kapakkaan, jonka oven edustalla Márton iloisesti pureskeli silavaa leipänsä särpimenä.

— Minne olette jättänyt Dravan, herrani? — kysyi hän välinpitämättömästi.

— Eikö se ole täällä? — sanoi László pelästyneenä. — Tännehän se juoksi takasin.

—- Ei se ole tullut takasin, herrani.

László kalpeni.

— Sepä olisi onnetonta — änkytti hän. — Jumalan tähden! Ennen hakkaisin poikki oikean käteni, kuin kadottaisin sen koiran.

— No kyllä vaan. Löytyyhän niitä kummempiakin koiria vaikka satamäärin, ei tarvitse muuta kuin viheltää.

— Ole vaiti! Tätä sinä et ymmärrä. Lähde etsimään.

He etsivät kaikkialta, puutarhasta ja pihalta, hakivat tallin takaa, vaunuliiteristä ja olkikupojen keskeltä, olisiko Drava koira vetäytynyt sinne piiloon, pahastuneena siitä, että isäntä oli sitä potkassut.

László kiihtyi kiihtymistään, hänen silmänsä saivat lasimaisen loisteen, hänen otsalleen kihoili kylmä hiki ja hänen äänensä muuttui vapisevaksi. Hän asettui »Kultaisen karhun» edessä olevalle kivelle ja alkoi huutaa epätoivoisella äänellä:

— Drava! Drava! Tule tänne, oma koirani! Älä suutu minulle! Anna anteeksi, että loukkasin sinua, en osannut hallita suuttumustani. Drava se! Drava se!

Mutta Drava ei vaan tahtonut tulla esille.

— Nyt sinä jätät minut yksin kun sinua eniten tarvitsisin. Pahasti teet siinä Drava! Tule takasin, oma koirani.

Hän lähetti »Kultaisen karhun» kaikki palvelijat etsimään.

Neljä kultarahaa hän määräsi palkinnoksi sille, joka toisi koiran takasin. Ja vaikka vielä kapakan isäntäkin lähti liikkeelle, palasivat kaikki tyhjin toimin kotia iltasoiton aikana. Ei kukaan ollut nähnyt edes vilaukseltakaan Drava koiraa.

Omituinen painostavan tuskallinen tunne kouristi Lászlón sydäntä. Heinäkuun taivas loisti päivätönnä, vanhojen talojen päädyt hymyilivät hyvántahtoisesti aurmgonpaisteessa, mutta hänestä itsestään tuntui koko maailma kylmältä, eikä hän vielä koskaan ollut tuntenut itseään niin yksinäiseksi kuin nyt.

— Täytyy lähteä kaupungin ylituomarin luo ja lähettäköön hän rumpalin kuuluttamaan joka taholla Dravaa. Sata kultarahaa sille, joka tuo sen takasin.

Tunnin kuluttua pärisi jo rumpu: »kaikille annetaan täten tiettäväksi, että koska...» Koko Gyulafehérvár ei tehnyt muuta kuin etsi koiraa. Rehellisiä löytäjiä tulikin runsaasti »Kultaiseen karhuun» laahaten kaulanauhasta valkoisia koiria, mutta yksikään niistä ei ollut Drava. Se oli ikipäiviksi kadonnut.

Sillävälin kutsui László Gergely isännän perimmäiseen huoneeseen ja sanoi hänelle:

— Mitä ajattelette, luuletteko, että voin saada ostetuksi kaikki tonttimaat palaneessa kaupunginosassa?

— Rahalla voi mitä tahansa, pyydän nöyrimmästi.

— Kenen ne tontit ovat?

— Enimmäkseen vaivaisten armenialaisten kauppiasten, jotka antavat sielunsa autuudenkin, jos vaan voivat voittaa niistä jotain.

— No ostakaa minulle siinä tapauksessa ne tontit.

— Mutta mihin teidän kork... teidän jalosukuisuutenne aikoo käyttää niitä?

— Aion rakentaa sinne linnan ja puutarhan.

Gergely isäntä hymähti viekkaasti:

— Sittenkin oli totta, hm...

Ja hän kieräsi vankkoja viiksiään.

— Mikä?

— Verraton tyttö se on, se on varmaa. Se on niin kuin joku satujen prinsessa, korkea, solakkavartinen suurisilmäinen, varmasti hän ansaitsee sen, että teidän korkeutenne rakentaa hänelle uljaan linnan.

— Heittäkää jo herjanne ja hulluttelunne minun korkeudestani. Mistä tytöstä te oikeastaan puhutte?

— Tietysti Teleky neidistä. Kyllä me jo tiedämme sen. Sen ovat jo Gyulafehérvárin varpusetkin viserrelleet. Ettäkö ette suvaitsisi tietää siitä mitään? Hyvä, hyvä. Olkoon salaisuutena, jos se kerran on salaisuus. Jo tänä iltana ovat kaikki tontit hallussamme. Mutta sen sanon jo edeltäpäin, että ilman käteistä eivät ne lurjukset myö.

— Minä maksan selvässä kullassa.

— No se jo kelpaa! Kulta on rahojen joukossa niinkuin oppinut, joka puhuu kaikkia kieliä ja osaa jokaisen sydämeen. Vaski on niinkuin papukaija, joka nalkuttaa sitä ainoata sanaa, joka sille opetetaan.

Minkä Gergely isäntä lupasi, sen hän myös täytti. Hän osti kaikki tonttimaat vielä sinä päivänä László Veresin nimiin hänen ikuiseksi omaisuudekseen täydellä omistusoikeudella sekä siihen mikä maan pinnalla on, että siihenkin mikä sen alta mahdollisesti löytyy. Mitäpä armenialaiset niillä olisivat tehneet.

Kaupunkiin levisi nyt ehdottoman varmana huhu, että sinne oli tullut kuninkaanpoika, joka ottaa vaimokseen Mihály Telekyn tyttären ja rakentaa hänelle Gyulafehérváriin linnan, joka loistossa ja suuruudessa voittaa hallitsijankin asunnot.

Muutamat aivan pelästyivät: Mitä, aikooko hän asua täällä? Saammeko siis Erdélyin kaksi kuningasta? Siitä ei koidu mitään hyvää, kunnon kansalaiset! Mihály Apaffy herraa me olemme jotenkuten voineet sietää — mutta jos saamme vielä toisenkin hallitsevan ruhtinaan tänne, täytyy meidän totisesti lähteä täältä pois!

Toisena ja kolmantena päivänä ryhdyttiin kaivamaan, mutta työ sujui hitaasti. László antoi kaivaa koko alueen, juoksi yhden luota toisen luokse ja tuskallista oli nähdä miten hänen otsansa muuttui yhä synkemmäksi ja katseensa sekavammaksi. Ihmiset kuiskasivat toisilleen: hän on tullut hulluksi.

— Kaivakaa, kaivakaa vaan — kiihotti hän heitä — minä maksan kyllä teidän työnne; ja hän kilisteli kultakolikoltaan.

Yölläkin he kaivoivat, mutta se ei ollut mitään perustuksen kaivamista eikä puutarhan muokkausta, he myllistivät vaan pinnalta kovaa ja itsepintaista maata. Ilmeisesti oli kuninkaanpoika parka kadottanut järkensä.

He ajattelivat jo ilmottaa surullisesta asiain tilasta Gernyeszegiin, jossa mahtava neuvosherra vietti tämän osan vuodenaikaa perheineen.

Viikon kesti työtä; kuokan alta löytyi paljon ruostunutta rautaa ja vanhaa romua, mutta kattilasta ei näkynyt merkkiäkään.

Hän olisi luullut, että kattila kummitteli vaan unikuvana hänen mielessään, ellei kaikki olisi siitä muistuttanut: suuri sormus hänen sormessaan ja vaakunakaiverteiset vihreät kivet, kultarahat hänen taskussaan ja pienessä rautalippaassa, jota Márton vartioi niinkuin silmäteräänsä.

Mutta eipä kultia enää ollut niin paljon jäljellä, etteivät ne joskus hupenisi. Rakennustontit nielivät suunnattomasti. Dravaa oli vielä nytkin etsimässä monta miestä ympäri koko tienoon, joka päivä ilmaantui aina jokin jälki, milloin oli siellä, milloin täällä nähty valkea koira -— mutta monta on maailmassa valkeata koiraa.

Työmiehet olivat armottoman kalliita ja Gergely isäntä oli oikea iilimato, joka osasi imeä. Ellei aarretta löydetä, menee jäljellä oleva erä siihen, jota ei löydetä. Ja siinä on silloin Laszlo Veres, missä hän oli ensikerran tänne tullessaankin. Hän voisi jatkaa huoleta jälleen entistä toimintaansa.

Etsiminen muuttui hänelle intohimoksi; hänen silmänsä kiilsivät aivan kuin kortinpelurin. Hän laskeutui vuoteelleen aina siinä uskossa, että »huomenna löytyy» — kunnes eräänä päivänä hänen taskunsa ja rautalippaansa olivat tyhjentyneet. Viimeinenkin kultaraha oli vierähtänyt, eikä koirasta eikä aarteesta ollut merkkiäkään.

— Voi, kun vaan en olisi silloin potkassut sitä koiraa! — huokasi hän purskahtaen itkuun »Kultaisen karhun» pöydän ääressä. — Jospa olisinkin lähtenyt viipymättä matkaan Sárospatakié kohden. Nyt olisi minulla vielä koira ja rahaa ja ehken olisin voinut vapauttaa veljenikin.

— Kuulkaahan Gergely isäntä.

—. Mitä suvaitsitte?

— Menkää armenialaisten kauppiasten luo ja myykää heille rakennustontit sillä hinnalla, jonka he tahtovat maksaa.

— Mutta ettekö enää aiokkaan rakennuttaa?

— En aio.

Gergely isäntä ei pannut pahakseen sitäkään, hän möi tontit polkuhinnasta ja seuraavana päivänä lähti Laszlo matkaan rahoineen, murheellisena ja alakuloisena.

— Minne menemme, herrani? — kysyi Márton Boncz.

— En minä ole enää sinun herrasi, mutta jos suostut, rupean toveriksesi.

— Miten niin? — sanoi toinen silmät selällään. — Ettekö te olekaan kuninkaanpoika?

— En ole kuin rutiköyhä hulivili.

— Minä kun luulin, että rikas hullu.

— Hjaa, taisinpa olla. Mutta rahani ovat menneet Joskus toisten kerron sinulle siitä.

Márton huudahti hilpeästi:

— Sitä parempi, jos niin on.

— Tuletko matkassani, Márton?

— Vaikka maailman loppuun.

— Menemme Sárospatakíin.

— No ihan mielelläni.

— Veljeni on siellä vankilassa, tahdon pelastaa hänet.

— Tuhat tulimmaista, jospa olisin sen tiennyt. Mutta ei kait hän ole kuruezien vankina?

— Sanovat että juuri niiden.

— No sepä on hullua — murahti hän päätään pudistaen. — Voi, voi! Mutta minkävuoksi hän on ruvennut vikuroimaan kuruczeja vastaan?

— Sitäpä juuri en tiedä. Mutta pian saamme nähdä.

Niin lähti László Veres matkaan köyhänä ja raskain sydämin.. Suuresta aarteesta ei hänellä enää ollut jäljellä kuin tonttien vaivainen hinta, vaakunallinen sinettisormus sormessaan ja muisto loistavasta unelmasta.

Eikä hän tietänyt mikä häntä enemmän painoi: raha, Agnes vaiko Drava?

XII.

Vanki.

László huoahti syvään, kun he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat Sárospatakin linnalle. Lippu ei liehunut tornissa, hallitsija ei siis ollut siellä.

— Perillä ollaan, Márton; nyt meidän täytyy ensi työksemme ottaa selko siitä, mitä veljeni on rikkonut ja sitten etsimme itsellemme jotain tointa.

Suurella vaivalla saivat he tietää, että siellä yhdessä vankikomerossa todella istui István Veres; muuan hyväntahtoinen vartiosotamies näytti heille lyijypuitteisen ikkunankin, jonka takana hän istui.

— Mitä hän on tehnyt?

Vartijat kohauttivat olkapäitään:

— Lempo tiesi, eivät ne meille sellaisista paljoakaan anna vainua.

— Ettekö ole kuulleet, minkälaisen tuomion hän saa osakseen?

— Hirsipuun! — vastasi vanginvartija lyhyesti.

Lászlón silmistä herahtivat kyyneleet.

— Näyttää siltä, kuin säälisi herra häntä kovin. Varmaan lie joku sukulainen?

— Hän on veljeni.

— Minä kun jo luulin, ettei hän ole kenenkään sukua. Ainoastaan suuri musta koira ulvoo täällä. Sanovat että se on hänen koiransa.

— Kyllä hänellä pitäisi olla koira. Tuntisin sen, jos se olisi täällä.

Vartija loi silmäyksen pihalle ja vihelsi, ja samassa tuli pyöreän varustuksen takaa takkukarvainen musta koira, muristen näyttäen hampaitaan. László tunsi sen: se oli juuri sama, jonka kuoleva noita-akka oli testamentannut heille.

— Se on uskollinen eläin, täällä se lakkaamatta vartioi isäntäänsä. Vaikka taidamme mekin jo vartioida häntä tarpeeksi.

— Uskollisempi on kuin meidän koiramme — huomautti Márton.

— Sitä minä vaan ihmettelen, — jatkoi vanginvartija, — että mitä se mahtaa syödä? Täällä ei ole luutakaan missään.

László kysyi murtuneella, kaiuttomalla äänellä voisiko saada vankia puhutella.

— Ei käy laatuun. Ja turhaapa olisi vaivautua linnanherran puheille.

— Kuka on linnanherra?

— Krucsay.

László hätkähti nimen kuullessaan ja sanoi uhmaavasti:

— Mistä minä saisin tietää, mitä veliparkani on rikkonut?

— Sen voi hänen ylhäisyytensä kreivi Bercsényi sanoa, sillä hänen miehensä toivat hänet raudoissa Sátoralja-Ujhelystä.

Bercsényi oleskeli juuri Sárospatakissa, mutta Laszlo pyöräytettiin ovelta takasin, hän ei päässyt puheille Sanottiin, että kreivi poti leiniä, eikä päästänyt luokseen muita kuin povariakkoja ja poppamiehiä. Niillä hän itseään parannutteli ja niitä hän rakasti, sillä jos ennustukset olivat hyviä, levisivät ne kansan keskuuteen ja kohottivat mielialaa.

— Mutta mitä me nyt teemme? — vaikeroi László käsiään vääntäen.

— Minä tiedän keinon.

— Mikähän se olisi?

— Täytyy mennä hänen luokseen joko poppamiehenä tai povariakkana, mutta viimeksi mainittu lienee hiukan vaikeata...

— Se on totta, minä ilmottaudun poppamiehenä.

— Se olisi järjetöntä, sillä päätelläkseni niistä asioista, joita minulle matkan varrella kirjavasta elämästäsi kerroit, ei se János Rozsomák voi olla kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Niinkö arvelet?

— Siitä olen vakuutettu. Sillä hänen kohoamisensa menestys osottaa, että hänen on ensin täytynyt kulkea suostuttelemassa herroja puolelleen ja sen hän on voinut tehdä ainoastaan salanimellä.

— Taitaapa olla niin.

— Senvuoksi anna minun lähestyä kreiviä. Minä kyllä ennustan hänelle sellaista, että hänen ylhäisyytensä jaloista leini heti katoaa.

Márton oli seikkailunhaluinen veitikka, joka kaksi vuotta sitten vielä oli kantanut jauhosäkkiä kotimyllyssään. Hänen rauhaton mielensä oli ajanut hänet Budaan onneaan etsimään ja siellä oli hän hunningolle jouduttuaan tavannut Lászlón, joka otti hänet palvelukseensa. Hänellä oli verraton näyttämöllinen kyky, hän osasi hämmästyttävästi matkia toisia ja tekeytyä muuksi kuin mitä hän itse oli.

Parina päivänä hän joutelehti Bercsényin palvelijoiden parissa, lausuen raamatullisia ennustuksia Rákóczyn kuninkaallisesta istuimesta ja Wienin muurien sortumisesta. Bercsényille kertoivat palvelijat hänestä ja herättivät herransa uteliaisuuden. Hän kutsui miehen luokseen ja uskonkiihkoisin kasvoin, silmät taivasta kohden luotuina ennusti Márton keisarillisten joukoille hirvittäviä verilöylyjä niin todennäköisen paatoksen kannattamalla kielellä, että leiniä poteva kreivi (joka puolittain uskoikin sellaisiin) niistä osaksi innostui, osaksi löysi huvittavaa ajanvietettä.

Viikon kuluessa pääsi Márton, tai kuten Bercsényi häntä nimitti, »profeetta Habakuk», kreivin uskotuksi. Bercsényi kutsutti hänet usein luokseen huvittamaan itseään ja silloin oli helppoa puhua vankiraukan puolesta.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä hän kysyi itse:

— No, mistä olet nähnyt unta, Habakuk?

— Teidän ylhäisyytenne, näin unta eräästä vangista.

— Ja mitä uneksit hänestä, kunnon Habakuk?

— Minulle ilmestyi unessa valkoinen kyyhkyläinen, joka kuiskasi korvaani: »Raskaissa raudoissa istuu täällä Sárospatakra linnassa nuori mies, jolla oli Veres niinenään ja joka vapaaksi päästessään saa seitsemän tappotanteretta huppelehtimaan vihollisen verestä.

— Tosin täällä on sen niminen vanki, mutta hänen puolestaan saavat keisarilliset huoleta olla rauhassa. Ei hän tuota surmaa edes vaivaiselle hiirellekään.

— Onko hän jo kuollut?

— Ei vielä, mutta pian hän kuolee. Juuri tänä aamuna lähetti hallitsijamme ruhtinas allekirjotettuna hänen kuolemantuomionsa.

— Niinkö? — kysyi Márton kauhistuneena. — Mitä se onneton on rikkonut?

— Hän on varastanut, pettänyt ja kavaltanut hallitsijan. Älä edes mainitse hänen nimeään, Habakuk, sillä sinä herätät siten vaan pahaa verta. Puolen vuoden aikana olemme koettaneet pakottaa häntä tunnustamaan ja kiduttaneet häntä, mutta hän on sellainen konna, joka ei tunnusta. Kait hän vihdoin hirsipuun alla tulee tajuihinsa. Ja kuitenkin olen luottanut häneen niinkuin omaan poikaani.

Surullisena lähti Márton tämän kuultuaan tapaamaan Lászlóta, joka joutui aivan epätoivoon kuullessaan asiasta.

— Voiko olla mahdollista, että hän olisi varastanut? — huudahti hän sydäntä särkevällä äänellä. — Minun veljeni! Ei, minä en voi uskoa. Minä luulin, että hänet oli keisarillisilta otettu sotavangiksi, mutta varas hän ei ole. Ja mitä hän on varastanut? Keltä hän on varastanut? Kauheata! Sanoitko, että hänen kuolemantuomionsa on jo allekirjotettu. Jumalani, Jumalani, mitä me nyt teemme?

Márton Boncz kohautti olkapäitään:

— Ei tässä enää mikään auta. Minä jo kuulen korppien rääkynän. Jonakin aamuna hänen päivänsä päätetään, emmekä me sitä edes huomaakaan.

— Entä jos menisin hallitsijan puheille, polvistuisin hänen jalkojensa juureen ja pyytäisin armoa?

— Myöhään joutuisit perille, hallitsija on Munkácsissa ja Bercsényikin lähtee aamulla Szenicziin. Minut hän ottaa mukaansa. Parempi on, jos sinäkin astut sotajoukkojen riveihin ja lähdet minun kanssani.

— Ei, minä jään tänne ja odotan veliparkani kohtaloa. En tiedä vielä mitä teen, mutta jotain minä teen.

— No silloin jää hyvästi, sillä minä olen niin kauan jo hullutellut poppamiehenä, että minut nyt otetaan mukaan — profeettana.

László jäi yksin ja koko yön hän valvoi unetonna, surren veljensä kohtaloa. Kun hän tietäisi edes mistä häntä syytetään. Silloin olisi heti paljoa helpompi keksiä joku keino. Jos hän saisi nähdä hänet ja puhella hänen kanssaan edes puolen tunnin ajan. Entä jos hän sittenkin menisi linnaherran puheille ja huojentaisi sydämensä. Onhan hänkin ihminen!

Aamulla hän tosiaankin ilmottautui linnaherralle.

Nuori luutnantti istui huoneessa hänen tullessaan.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän.

— Haluaisin puhutella arvoisaa linnaherraa, — vastasi László pelokkaasti.

— Mikä on asianne?

— Tulin puhumaan tuomitun István Veresin asiasta.

— Ei käy laatuun — vastasi luutnantti tiukasti. — Krucsay herra ei ehdi nyt.

László risti rukoillen kätensä, mutta kun luutnantti katsoi häntä, kumarsi hän kunnioittavasti.

— Suokaa anteeksi. Minä luulin, että vaan _pyydätte_, en tiennyt, että voitte _käskeäkin_.

Hän riensi nopeasti sisähuoneisiin päin ja ohimennessään sanoi kynnykseltä:

— Heti on linnaherra palvelukseenne valmis.

Laszlo luuli uneksivansa. Mikä oli sille miehelle tullut, kun hän niin yht'äkkiä muutti käytöksensä?

Hetken kuluttua tuli raskaasti läähättäen huoneeseen isovatsainen Krucsay, punaisena ja paksuposkisena, päässään kanarianvärinen tekotukka, jota kampa piti takaa ristinmuotoisesti koossa.

László kalpeni. Senjälkeen näki hän usein nuo kasvot edessään juuri sellaisina! Näki ilkeät rypyt otsalla ja viekkaan ja armottoman katseen silmissä, hänen isänsä murhaajan.

Vanha Krucsay kumarsi nuorelle miehelle.

— Mitä käskee hallitsija? — kysyi hän juhlallisesti.

— Hallitsija? — änkytti László, mutta pian hän toipui jälleen — en ymmärrä teitä, hera linnapäällikkö. Minä...

— Minä näen »secretum sigillumin»,[28] herrani. Olen valmis tottelemaan.

— Ah! — huudahti László hämmästyneenä ja voimakas hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan.

— Minä tunnen hänen korkeutensa hallitsijamme mandatin. Se on minulla täällä povitaskussani. Tai miten? Niin tosiaankin, jättäkää meidät kahdenkesken, Gencsy herrani.

Nuori luutnantti poistui ja nyt tajusi László, että tässä oli tapahtunut jokin kummallinen sekaannus, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

— No nyt olemme yksin, nyt voitte luottavasti ilmaista minulle hallitsijamme käskyn.

— Olen tullut erään István Veresin asiassa.

Krucsay kumarsi.

— Mitä hänelle on tehtävä?

— Hänet on päästettävä vapauteen, — korahti László ja hänen kaikki kasvolihaksensa värähtivät tämän uhkarohkean sanan vaikutuksesta.

Mutta Krucsay ei jäänyt vähääkään aprikoimaan, hän vaan yksinkertaisesti avasi oven ja sanoi husaarille:

— Lähettäkää tänne vanginvartija, — sitten kääntyi hän Lászlón puoleen ja sanoi kasvot välinpitämättömän näköisenä: Juuri tänään sain poismatkustaneelta kreivi Bercsényiltä käsiini kuolemantuomion, jonka huomenna olisin antanut panna täytäntöön. Olipa hyvä, että jouduitte ajoissa.

Lászlón sydän pamppaili vimmatusti, eikä hän olisi voinut sanoa sanaakaan. — Onneksi tuli vanginvartija samassa.

— Päästäkää vapauteen István Veres, — määräsi Krucsay ja kääntyi sitten jälleen nuorukaisen puoleen: Onko teillä hänen suhteensa vielä jotain erikoisia määräyksiä?

— Minä vien hänet muassani.

— Kuten suvaitsette, — sanoi linnaherra kohteliaasti.

— Vanginvartija, antakaa vanki tälle aatelisherralle.

László riensi ulos, nopeasti seuraten vanginvartijaa, mutta Krucsay pidätti hänet.

— Oi, suuri herrani, ei sillä tavoin. Kylläpä te olisitte jättäneet minut kauniisti kiikkiin. Jos te viette vangin, niin jättäkää tänne sormus. Helkkari soikoon, jospa minäkin olisin yhtä hajamielinen.

Vasta nyt katsahti László sormeaan ja vasta nyt hän käsitti mikä ihmeellinen taikakalu oli hänen sormessaan oleva vihreäkivinen, vaakunallinen sormus. Hän irrotti sen sormestaan ja teeskennellysti hymyillen ojensi sen Krucsaylle, joka painoi sille suojelevan suudelman.

— No nyt ovat asiat selvillä, — sanoi László, syöksyen keventynein sydämin portaita alas siinä uskossa ja ihmetyksessä, että tämä kaikki oli vaan unta.

Hallitsijan salainen sormus hänen kädessään! Mitenkä saattoi sellainen olla mahdollista? Ajatus välähti hänen aivoissaan: Entä jos ne olivat hallitsijan aarteita, jotka hän Gyulafehérvárissa oli löytänyt!

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa ajatella sitä. Hän harppasi kolmekin porrasta yhtä haavaa saavuttaakseen vanginvartijan, joka kulki hänen edellään, kädessään kalahtelevat, ruostuneet avaimet.

Vihdoin tulivat he rautasilaiselle raskaalle ovelle.

Avain särähti kerran lukossa ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsivät molemmat niin kauan erossa olleet veljekset toistensa käsivarsissa.

Musta koira hyppeli haukahdellen heidän rinnallaan.

* * * * *

— Rientäkäämme pois täältä, — joudutti László, ennenkuin he vielä ehtivät sanaakaan vaihtaa — rientäkäämme, rientäkäämme!

— Mutta miten olet sinä vapauttanut minut?

— Kyllä kerron sitten kun ensiksi olemme kyllin kaukana täältä. Menkäämme vaan.

— Mutta minne menemme?

— Minne hyvänsä, kunhan vaan emme jää tänne.

He lähtivät jälleen niinkuin kerran ennenkin, ilman päämäärää yli tiettömien arojen, ja vasta sitten kun he olivat jättäneet kauas taaksensa Sárospatakin, alkoivat he haastella.

— No anna minun nyt jo kuulla, miten sinä olet vapauttanut minut?

— Kerro sinä kuitenkin ensiksi, miten sinä jouduit vankilaan.

— Minun kertomukseni on hyvin lyhyt — alkoi hän — ja samalla hyvin surullinen. Rozsomák, jonka seurassa lähdin Wieniä kohden, ei ollut kukaan muu kuin kreivi Bercsényi.

— Sitä minä jo arvelin.

— Hän vei minut tosiaankin Wieniin ja mieltyi minuun pian. Hän antoi tehtäväkseni suurinta luottamusta vaativia toimia. Hän valmisti vallankumousta ja tärkein näistä toimista oli tuoda Rákóczyn aarteet Wienistä Unkariin johonkin kätköiseen paikkaan, niin että jos hätä tulisi, säilyisivät ainakin ne koskemattomina. Pitkät ajat salasi hän asian minulta, kunnes vihdoin ilmaisi sen ja yhdessä me valepuvussa veimme aarteet mukanamme. Me kaivoimme ne maahan suureen kattilaan kätkettyinä. Ainoastaan minä ja hän tunsimme kätköpaikan. Kellään muulla kuolevaisella ei siitä ollut aavistustakaan. Ja ajattele, mikä sittenkin tapahtui!

— Mikä? — kysyi László kaiuttomasti.

— Kun sota alkoi ja kalleuksia tarvittiin, löysi Bercsényi ainoastaan _toiset puolet_ niistä. Loput oli varastettu.

— Ah!