Part 2

Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana.

Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:

— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!

Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta.

Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.

Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka.

— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.

— Kabasta.

(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)

Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.

Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:

— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden?

— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?

Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.

— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.

Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.

— Minä yritän.

Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.

Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.

— Hm,... minä syön sinut, linnunpoika!

— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.

— Kerjäläisteini!... Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No, tämähän on kuulumatonta!

— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.

IV.

Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa!

Bujdosón perheen jäsenet röhkäsivät kukin taholtaan ja rupesivat meluamaan ja häväisemään:

— Hävytön sirkka! Tunkiolle pitäisi työntää. Tuoko aikoo voittaa meidän teinimme?

Itse herra Márton Piskároski-Szilágyikin sanoi:

— Katsohan todellakin »rana rupta»[10] Phaedruksen saduista!

Siihen aikaan kutsuivat teinit vielä tavallisesti »ranaksi» sammakkoa ja jokainen tiesi, mikä se oli. Nyt nimitetään eläimiä äidinkielellä, mutta tunnustaa täytyy, ettei kukaan tiedä mikä mikin on. Sillä kuka voisi tietää, että »rapakkokylpijä» on villihanhi, »niskanhuiputtaja» = kirahvi, »vuortenjuoksija» = hirvi ja että sammakko on »kömpijä».

Taistelija oli tosiaankin Dobosién ilmainen teini, Pista Veres, joka ylettyi suunnattomalle Bekelle ainoastaan niskaan asti. Miten käykään kun varpunen hyökkää haukan kimppuun?

»Cantus praeses»,[11] jolle erikoisemmin oli siunautunut äänivaroja, mutta joka niitä nyt halveksi, ottaa sensijaan esille pillin ja puhalsi siihen... Tämä oli taistelun alkamisen merkki. Aivan samalla tavoin kuin menneinä aikoina Budan torneissa, silloin kun täällä vielä hallitsivat unkarilaiset kuninkaat.

Beke nojasi toisen kätensä lanteelleen, aivan kuin se olisi ollut turha, ja tarttui toisella kädellä Pista Veresiä olkapäästä, puristaakseen häntä noin vaan hiukan ilmassa ja paiskatakseen hänet muitta mutkitta taitavasti maahan. Pyörärasvaksi litistyisi siinä tempauksessa poika parka, niin hän retkahtaisi pientareeseen. Totisesti: lusikalla saisi Dobos täti hänet siitä koota!

Mutta Pista poikakaan ei ollut hidas... hop, hän hyppäsi Beken kimppuun ja kietoutui lujasti hänen pitkän vartensa ympärille niinkuin käärme, punoi jalkansa hänen jalkansa ympärille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa, kunnes Beke iski häntä nyrkillä rintaan. Siitä tupertui hän hiukan, maailma rupesi pimenemään ja silmien siniset kehrät kääntyivät nurin. Mutta sittenkään hän ei hellittänyt, ainoastaan hänen kätensä herpaantuivat silmänräpäykseksi vastustajan kaulalta.

Beke käytti tätä hetkeä hyväkseen ja vapautui uudella iskulla vastustajastaan, joka olisi lentänyt selälleen, ellei hänen takanaan olisi ollut puuta, joka ei sallinut hänen kaatua. Kovasti kolahti hänen päänsä runkoa vastaan, mutta niinkuin pallo ponnahti hän takasin ja jaguarin notkeudella hän tarrautui jälleen Bekeen. Yhteen kietoutuneina alkoivat he painia. Se oli kuninkaallinen näky debreczeniläisille. Aivan kuin olisi siinä ollut yksi ainoa ruumis ja neljä kättä, jotka järjettömästi kierivät ja vääntyivät niinkuin pirunkela.

Katsojat pidättivät hengitystään.

— Tuhat tulimmaista! — huudahti ylituomari, katkaisten kiusallisesti jännittyneen juhlallisen hiljaisuuden, ja hikipisarat valuivat pelkästä kiihtymyksestä pitkin hänen ohimoltaan.

— Iske, iske paremmin!

Milloin kampesi toinen, milloin toinen; mutta viekkaat otteet, jotka kuuluvat painitaidon alaan, olivat kaikki turhia, sillä kumpikin osasi torjua ne yhtä taitavasti. Kerjäläisteinin käsivarretkin puristivat niinkuin rautavanne. — Purista, purista Pista poikani! — jyrähti ääni korkeudesta niinkuin ukkonen.

Kaikki loivat sinne katseensa, siellä istui Dobos setä puunlatvassa, nojaten itseään ulkonevaan oksaan.

Beke hätkähti, ääni hämmensi hänet, hän luuli sen tulevan taivaasta... ja itsetiedottomasti hän katsahti ylös ja heitti otteensa.

Se oli vaarallista. Pista solahti hänen käsivarsistaan ja antoi vastustajalleen aimo polvipuskun takaapäin, niin että pitkä mies retkahtaen kaatui selälleen hiekkaan.

— Vivat! Vivat![12] — kajahti sadoista kurkuista. Eläköön kerjäläisteini!

Pista ponnahti Beken rinnalle, painoi polvensa lujasti sitä vastaan ja likisti häntä vielä käsillään maata vastaan, niin ettei hän pääsisi nousemaan pystyyn.

Katsojajoukko murtautui aitauksen sisäpuolelta ja hyökkäsi riemuissaan ulvoen taistelukentälle.

Dobos setä hyppäsi onnellisena alas puusta, mutta putosikin niin onnettomasti, että oli vähällä taittaa kylkiluunsa. Mutta kesken tuskanvoihkeitaankin huusi hän Pistalle:

— Pidä kiinni, poikani, älä päästä. Anna sen hiukan haukata hiekkaa. Ei se ole kuitenkaan paljoa huonompaa kuin Bujdosóién ruoka!

— Heitä irti — korisi Beke. — Hulluko sinun kanssasi ottelee kauemmin!

— Satis![13] Riittää! — sanoi sinne tullut ylituomari. — Viimevuoden fortissimus saa mennä hiuksia halkomaan.

Jälleen kajahti eläköönhuuto. Kuuluisa koulun lukkari kajahutti »Gerimdiumlaulun», jonka laulukerto kuului:

Mainiompi mies on David kuin Goliath, Vivat, vivat, vivat!

Ylituomari puristi juhlallisesti voittajan kättä, Dobos täti itki onnesta ja juoksi vuoroin pojan luo, vuoroin taasen padoissaan porisevaa gulyáskeittoa[14] hämmentämään.

Mutta paras tuli vasta tämän jälkeen. Esille astui kaunokainen neitonen; juhlapukuun puettuna ja silmät maahan luotuina toi hän voittajalle palkinnon. Tänävuonna se oli miekankannatin, hienoa käsityötä ja siihen oli kultalangalla neulottu helmistä jalopeuroja.

Magda neidin kasvot muuttuivat sellaisiksi kuin vereen kastettu lilja, kun hän hämillään lausui sanat, jotka varmaankin hänen isänsä oli hänelle opettanut, sillä ne kuuluivat hyvin professorimaisilfa.

— Annettakoon kunnia ruumiin voimalle, sillä voimakas sielukin etsii voimakkaan ruumiin asuinsijakseen. Kunnialla riippukoon teidän miekkanne aina tässä kannikkeessa. Älköön se milloinkaan aiheettomasti lentäkö huotrastaan, älköönkä myöskään kunniattomasti palatko siihen.

Poika seisoi siinä kasvot kirkastuneina ja siltä tuntui hänestä tytön ääni, kuin olisi hän kuullut avaruuksien yhteissoinnun: hänestä tuntui kansajoukon pauhu sulavan tytön äänen kanssa miellyttävästi yhteen ja täyttävän hänen sielunsa äärettömällä onnella. Taivas, — vaikka siellä kiisikin pari korkealla lentävää pilvenlonkaa, — tuntui koko loistossaan hymyilevän hänelle ja kaikki puiden lehvät vilkkuivat hänelle ystävällisesti. Kunniastakin on ensimäinen pisara kaikkein makein. Kerjäläisteinin sydän paisui ääriään myöten tästä ensi pisarasta.

Dobos setä oli niin iloinen, että hän heitti lakkinsa korkealle ilmaan, heittäytyi tuttujensa kaulaan ja vaikk'ei kukaan evännyt, vakuutteli hän vakuuttelemistaan:

— Sanokoon kuka mitä hyvänsä, mutta pääasia on ruumiinravinto! Ravinto aikaansaa suurimmat ihmeet. Mihinkäpä ei hyvä ruoka kykenisi! Hei, no minne ne Bujdosót yhtäkkiä joutuivat?

Ne olivat tosiaankin luikkineet tiehensä sieltä.

Mutta kaikki korkeasti kunnioitettavat herrat sitävastoin tulivat Pista Veresin luo (miten miellyttävä poika olikaan hänestä puolen tunnin aikana tullut) ja puristivat hänen kättänsä. Hänen toinen kätensä vapisi vielä pitäessään kauniisti kirjailtua miekankannatinta.

Kaikki herrat katselivat vuoroonsa kaunista palkintoa ja kiittelivät Márton Szilágyi herraa, jolla oli niin käsistään taitava tytär.

— Sehän on todella ihmeellisen hienoa työtä. Vielä vanhoilla päivillännekin te katselette sitä ilolla, domine.

— Vahinko vaan — huomautti korkeasti kunnioitettu Josef Boglányi herra (vahinko todellakin että hän sanoi sen), todellakin vahinko, ettei hän sitä koskaan saa kantaa.

— Eikö hän saa? — kysyi ylituomari kummastellen. Miksi ei hän saisi kantaa sitä?

— Senvuoksi, että aateliton ei voi vyöttää miekkaa vyölleen. Hän ei siis tarvitse kannatintakaan.

Pista poika kalpeni. Aivan kuin olisi kylmä pohjoistuuli samassa puhaltanut pois hänen satulinnansa, jonka hänen sielunsa juuri oli rakentanut.

Hänen onnensa ensimäiseen pisaraan sekaantui heti toinen, joka oli katkera. Mutta rinnanhan ne aina seuraavat toisiaan.

Hänestä tuntui samassa siltä, kuin olisivat kaikki katselleet häntä katein silmin tai pilkallisesti.

Eihän hän ollut aatelisen poika, hän oli vaan kerjäläisteini!

Kaunis Magda Szilágyikin katseli häntä niin lempeän osaaottavaisesti, kuin olisivat korkeasti kunnioitetun professori Boglányi herran sanat osuneet hänenkin tummiin silmiinsä: »Voi miten ikävää, ettei hän koskaan saisi kantaa miekankanniketta.»

Soitto kajahti (kuuluisa Csomornyon mustalaisjoukko soitti sydämensä pohjasta), kinailijat jättivät suuren kentän ja tanssijat täyttivät sen ja siellä pyörivät hurjaa csárdásta pojat ja tytöt, ja vähitellen yhtyivät heihin lyödyn leirikunnan nuorukaisetkin.

Jokainen iloitsi ja riemuitsi, voittaja yksin oli murheissaan. Oka oli pistänyt häntä syvälle...

Hän vetäytyi alakuloisena metsän liepeeseen, mistä kukaan ei nähnyt häntä, sinne, missä luonto oli yksin ja linnut hyppivät oksalta oksalle, laulaen mielensä halusta.

Siellä oli kaikenlaisia lintuja, harakoita, rastaita, haukkoja ja peipposia. Kaikilla niillä oli toinen toistaan koreammat sulat, — mutta siltä ei voinut sanoa, että yksikään olisi pitänyt itseään toistaan parempana.

»Minä en ole aatelismies» — huokasi hän murtuneena. »Mutta miksi minä en ole?» kysyi hän aprikoiden.

Ruohonkorret ja puut katselivat häntä totisina — mutta ne eivät selittäneet sitä hänelle.

V.

Kelle jää puoti?

Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta.

Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi.

Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.

Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden janonsa.

— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit.

Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle.

Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys.

Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.

Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».

Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat. He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.

Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.

László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa, ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.

Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, — huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.

Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala, että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi, jonka kollegiumi oli lähettänyt.

Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.

Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin ainakin joku hoitamassa puotia.

László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä: ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi verrattomasti Brunsvik sankarin.

— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!

Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa. Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.

— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.

Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.

Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:

— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!

— No sitten minä menen kuninkaan luo.

— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.

Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.

Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.

Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä.

Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!

Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi kunnon ihmiset murheellisiksi?

Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.

Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi, etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.

Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.

Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.

Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon hiiret.

Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä, joista nyt ei tulisi mitään.

Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.

— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!

Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne, vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan märkä kyynelistä.

— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon kollegiumista.

— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella teitä vielä kerran.

Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:

— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän otti minulta minun omat lapseni.

Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä, milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän silmissään.

VI.

Valkea ja musta koira.

Vanha, rokonarpinen pää kurottautui ovesta huoneeseen:

— Lähdetään jo, rouvaseni, meillä on pitkä matka edessämme.

— Heti Pizsera, aivan heti.

Tämä oli kuuluisa »Köyhien kyyditsijä», Pizsera appi, joka jonkun lupauksen tähden armeliaisuudesta kyyditsi ilmaseksi ihmisiä — silloin kun hänellä oli halua.

Hänellä oli vankkureittensa edessä kaksi vaivaista konia Betta ja Pääsky. Runoilua harrastavat teinit tekivät näillä koneilla tavallisesti ensimäisen retkensä Helikoniin siten nim. että jo vanhoista ajoista asti oli ollut tapana runonteossa kahdella vaivaisella kaakilla alkaa sanaratsastus.

Pari sellaista värsyä on meidänkin päiviimme asti säilynyt:

Pizsera setä, Uljas Betty Ja verraton Pääsky, Kolmisenkymmentä Kauran jyvää Söivät suuhunsa Yhtenä iltana.

Pizsera appi suuttui silmittömästi jos jotain tällaista laulua laulettiin hänen talojensa edustalla »kolmessatoista kaupungissa». »Syököön susi teidät — huusi hän »clamantesien» jälkeen — ja purkoon sen yhdeksän penikkaa teiltä kurkkunne poikki.»

Pizsera appi kuletti Dobosit Szegediín ja oli uskottelevinaan heille, että hevoset jo olivat rauhattomia ulkona. Vaikka niille kaakki paroille ei olisi juolahtanut mieleenkään käydä rauhattomiksi, sillä eivätpä ne tienneet mitään sellaisesta tunteesta; iloitsivat raukat, kun saivat olla rauhassa. Mutta Pizsera appi näki rakastavilla silmillään kaikenlaisia jaloja ominaisuuksia koneissaan, joista hän oli varsin ylpeä ja kerskailikin usein, että ne olivat jo ehtineet tehdä enemmän hyvää kuin joku piispa. Pizseran hoputtamana irtaantui Dobos täti vihdoin pojistaan.

— Älkää unohtako. Ajatelkaa minua — sanoi hän nyyhkien ja juoksi pihan poikki vankkureille.

Pojat juoksivat hänen kintereillään.

— Oi äiti! — huusi Pista sydäntä särkevällä äänellä. Älä jätä meitä!

— No, no, no — rauhotti heitä Dobos setä teeskennellyn hilpeästi. — Helkkarissa, muistakaapa, että meistä huomenna jo tulee täysiä miehiä... kaikista kolmesta. (Itsensäkin luki setä raukka lasten kirjoihin — vaikka hänestä tuskin enää koskaan tuli miestä.)

Vankkurien luo oli kokoontunut Dobosién kelpo palvelijatkin, jotka tahtoivat sanoa heille vielä viimeiset hyvästinsä.