Part 1

language: Finnish

KERJÄLÄISTEINIT

Kirj.

Kálmán Mikszáth

Suomentanut

Matti Kivekäs

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1913.

SISÄLLYS:

Lukijalle. I. Dobos täti ja hänen teininsä. II. Mistä täti löysi kerjäläisteininsä. III. Taistelu suuressa metsässä. IV. Et koskaan voi vyöttää vyöllesi miekkaa. V. Kelle jää puoti. VI. Valkea ja musta koira. VII. Hallitsijan iltapäivä. VIII. Sanansaattaja toisesta maailmasta. IX. Aarre. X. Agnes Nesselroth. XI. Kadonnut onni. XII. Vanki. XIII. Kehen ei kuula osu. XIV. Mestauslava. Selityksiä.

Lukijalle.

Kálmán Mikszáthissa ilmenee selväpiirteisenä ja alati mielenkiintoisena unkarilaisen kansan sielu. Paremmin kuin kenenkään muun unkarilaisen kirjailijan kautta me opimme Mikszáthin avulla tuntemaan niitä aitounkarilaisia ominaisuuksia, jotka mielenkiintonsa ohella tavattomasti huvittavat.

Mikszáth kuvaa mielijohteita ja päähänpistoja. Unkarilaiset itse rakastavat kaskuja ja Mikszáth on kaskuilija ennen kaikkea. Kaskun vuoksi hän unohtaa pääasian ja kaskun tähden hän tekee varsin aiheettomia sivuloikkauksia. Mutta hän kertoo kaskunsa niin hauskan pyöreänä, että lukija seuraa välittömästi mukana. Niinpian kuin kirjailija huomaa itse kertomuksen aiheen venyvän pitkäveteiseksi ja ikävystyttävän lukijaa, on hänellä aina pelastuskeino varalla: kasku, ja jokainen myöntää, että hän käyttää niitä niin mestarillisesti, että vaikka olisi väsynyt ja alakuloinen, ei häntä monta hetkeä välinpitämättömästi voi lukea. On luonnollista, että Mikszáthilta näinollen pikkukertomukset parhaiten luonnistuvat ja että hänen laajemmissa yhtäjaksoisissa romaaneissaan yksityiskohdat ja kaskut ovat kermaisimpia, Kuvattavansakin pohjaksi Mikszáth useimmiten valitsee kaskun, joka kasvaa hänen mielikuvituksessaan, monasti aivan uskomattomiin asti. Mutta hänen henkilönsä vaikuttavat kaikista liiotteluistaan huolimatta suorastaan elämästä otetuilta. Hänen kertomuksissaan vaihtelevat todellisuus ja satu; hänen ihmisensä ovat useimmiten n.s. pikkueläjiä, ja niinkuin kansassa ainakin yksinäisillä ja jylhillä vuoriseuduilla, on heissä paljon taikauskoa. Sellainen maaperä on sadulle hedelmällisin, sillä Mooseksen ja Kristuksenkin jälkeen tapahtuu siellä yhä uusia ihmeitä.

Tämä omituinen taikauskoisuus, joka pilkistää esiin melkein kaikista Mikszáthin pikkukertomuksista, tekisi hänet aivan kansansatusepoksi, jos hän uskoisi ihmeisiin. Mutta hän ei usko. Hän paljastaa aina lopuksi ihmeen ponsivoiman, niinkuin pilkallisesti hymyilevä loihtija, joka itse poistaa synnyttämiensä harhanäkyjen alkusyyt. Mikszáth tahtoo ainoastaan kuvata pikkueläjiensä elämänvalaistusta, mutta minkä hän sille mahtaa, että hän välistä tuntee olevansa samaa juurta kuin hekin.

Nyt suomeksi ilmestyvä kertomus »Kerjäläisteinit» (A két koldusdiák) on Unkarin kirjallisuuden parhaita nuorisokirjoja. Sen historiallinen tausta jo itsessään on harvinaisen mielenkiintoinen, mutta varsinaisen mielenkiintonsa se luonnollisesti meissä herättää teiniensä kautta, jotka tahdonlujuudellaan ja rohkeudellaan monien ihmeellisten seikkailujen jälkeen saavuttavat pyrkimyksensä määrän. Toivomme, että tämä kirja kuluu jokaisen reilun ja rohkean pojan käsissä suomenkielisessä asussaan, niinkuin se Unkarissakin on vasta repaleiseksi luettuna löytänyt sijansa kaikkien poikien kirjahyllyllä.

_Suomentaja_.

I.

Dobos täti ja hänen teininsä.

Noin kolmesataa vuotta sitten oli elämä Debreczenin[1] tornikkaisessa kollegiumissa yhtä meluavaa kuin nytkin.

Eiväthän teinit ole aikojen kuluessa muuttuneet, eikä myöskään heidän elämänsä. Oikeinpahan sanoikin sobosloilainen kuormuri, joka viidentoista vuoden kuluttua palasi toistamiseen käymäsiltään äitinensä Debreczeniin'. »Katsohan kummaa, äitimuori, eihän nämä teinit ole vähääkään kasvaneet siitämisin kun täällä viimeksi kävimme.»

Niinpä niinkin, aina he ovat samanlaisia, vaikka toisiakin ovat. Herrat professoritkin olivat melkein samoja, sillä erotuksella vaan, että heillä nyt oli kolmikulmaiset hatut ja vaatteet toista kuosia.

Täysihoitoloiden isännät ja emännätkin olivat silloin yhtä pyyleviä ja hyvätuulisia kuin nytkin. Sillä erotuksella vaan, että heidän nimensä nyt on János Nagy ja rouva István Kispeter, kun sitävastoin siihen aikaan mainittiin parhaita hoitoloita János Bujdosón ja Dobos emännän nimellä.

Dobos emäntä asui Csapókadulla matalassa yksikerroksisessa talossa, lähellä kuuluisaa koulua. Kadulle aukeni puoti, ja puodin otsikossa oli kylttinä sian kuva, jonka sisäosat punaisina loistivat kauas (muuan entinen teini oli maalannut sen, hänestä tuli myöhemmin kuuluisa taiteilija jossain ulkomailla), pihan puolella oli Dobos tädin asunto ja etempänä teinien huoneet. Huoneissa oli vuode vuoteen vieressä ja kaksi »nebulusta»[2] sai aina jakaa yhden vuoteen. Pöllöteinejä luettiin kaksi yhteen »philosofukseen» tai »poetaan». Sillä alkaen »rhetorista» antoi Dobos täti oman sängyn ja professorit »Domine» arvonimen.

»Dobos tädin mies», sillä (kuten myöhemmin huomaamme, aivan oikeutetusti) häntä kutsuttiin vaimonsa nimellä, oli yhteiskunnalliselta asemaltaan lihakauppias. Hän ei tosin ollut erikoisen taitava ammatissaan, mutta koska hän oli isältään, joka myöskin oli pitänyt täysihoitolaa, perinyt maalatun sikakyltin, täytyi hänen jäädä lihakauppiaaksi kyltin tähden, vaikka Debreczenissä jo siihen aikaan oli yhtämonta lihakauppaa kuin Wienissä meidän päivinämme on tohtoreita.

Sitäpaitsi oli se senkinvuoksi hyvä, että lihottaminen oli Dobos tädin mielityötä. Saipa hän käsiinsä minkä tahansa, porsaan tai teinin, piti sen kaikin mokomin hänen kättensä holhoomana saada väriä ja lihota.

Hänellä oli lihotettavanaan neljä- viisikymmentä sikaa, kymmenen maksavaa täysihoitolaista ja sitäpaitsi vielä kaksi, joita hän itse kasvatti ilmaseksi.

Maksavat teinit suorittivat kahdeksan florinia kuukaudessa ja sillä he saivat kaiken minkä tarvitsivat, äidilliset neuvot ja selkäsaunatkin.

Se oli kaupungin kuuluisimpia paikkoja ja hyvin usein saattoi kuulla sanottavan:

»Dobosin rouva on hullu, Dobosin rouva maksaa itse teineistään!» Välistä sanottiin se hänelle itselleenkin, varsinkaan ei naapuri, pahanilkinen István Perecz sitä salannut.

— Ai, ai, naapurin emäntä, ei ole sellainen tapa hyvä, ei ole! Antakaa teineille vähemmän lihaa ja enemmän selkään! Saattepa nähdä, että suoriudutte heistä sillätavoin paremmin.

Mutta onneksi ei Pereczillä ollut sanottavasti vaikutusvaltaa Dobos tätiin ja niin saivat teinit edelleenkin mielin määrin lihota ja saada väriä poskilleen. Mutta vaikka hänellä olikin kultainen sydän, lävisti hänen kielensä joka ainoan sielun, joka hänen tielleen osui. Hänestä olisi voinut luulla, että hän oli sietämätön lohikäärme, ellei häntä oikein tuntenut.

Jo aikaisin aamulla alkoi talossa hirvittävä tappelu. Ensimäiseksi haukkui hän pataluhaksi Dobos sedän, jota hän kohteli armottomasti. Usein tarttui hän setää kauluksesta ja lennätti hänet ovesta pihalle, ja kerran kompastui ukko-paha kynnykseenkin, mutta hän kärsi kaiken, nousi pystyyn rauhallisesti, pudisti pölyn vaatteistaan ja tallusteli muristen puotiinsa.

— No älähän nyt, eukkoseni... sillä olenhan minä kuitenkin sinun miehesi; käsissäni olet, odotahan. Onni oli, että jäit sisälle!

Dobos setä teki niinkuin Scipio, joka purjehti meren yli Afrikaan ja astuessaan rannalle kompastui maahan, mutta kuitenkin huusi uljaasti: »Afrikan maa, minä pidän sinua lujasti käsissäni.»

Kun Dobos täti oli suoriutunut miehestään, rupesi hän meluamaan palvelijoiden kanssa ja pieksi heidät perinpohjin tai ainakin saattoi heidät itkemään. Sitten potkasi hän äkäsesti teinihuoneiden ovet auki ja karjasi: »Pystyyn koipeliinit!»

Hänellä oli hyvä sydän, mutta tyylinsä hän piti. Nykyiset Debreczeniläiset täysihoitoloiden emännät sanovat: »Tehkää hyvin, tulkaa aamiaiselle.» (Hyvä sana on siitämisin halventunut, mutta liha kallistunut).

Mutta joskin kelpo emäntä käytti puolen päivää katkeroittaakseen kaikkien mielet, tuhlasi hän toisen puolen hyvittääkseen ne jälleen. Niin oli hänelle riittävästi työtä koko päiväksi, eikä hänelle koskaan käynyt aika pitkäksi. Herkkupaloilla hän pysähdytti palvelijoiden kyyneleet, silitteli teinien päitä, palkitsi niitä, jotka sinä päivänä olivat kunnostautuneet, kuulusteli läksyt heikommilta, sillä hän osasi oppiaineet yhtä hyvin kuin itse korkeasti kunnioitettavat herrat professorit ja hän osasi lohduttaa sitäkin, jolla oli oppimiseen armottoman kova pää: »Älä pelkää, poikaseni», sanoi hän lempeästi, »olihan veljesikin täällä täysihoidossa ja hänkin oli suuri aasi, mutta sittenkin tuli hänestä kuninkaallinen tuomari Erdélyssä.»[3]

Mutta miksipä luettelisin tässä kaikkia teinejä, sillä varsinkin maksavista herraspojista on varsin vähän mainittavaa. Mitäpä historiaa heillä olisikaan! Useimmat heistä olivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten herrojen poikia (sillä vaikeampaa oli siihen aikaan päästä Dobos tädin hoidokkaaksi, kuin nykyään puhtaaksikirjottajaksi ministeristöön), heistä siis tuli säännöllisesti myöskin rikkaita ja vaikutusvaltaisia herroja, mutta koska heille sittenkään ei tapahtunut mitään eriskummallisia asioita, lähdemme seuraamaan kahden ilmaisen teinin kohtaloa.

II.

Mistä täti löysi kerjäläisteininsä?

Mutta ettehän te vielä tiedä edes keitä he olivatkaan — ja se minun täytyy kertoa heti ensiksi.

Tädillä oli itsellään ollut joskus kaksi poikaa, Pista oli toinen ja László oli toisen nimi. Mutta Herramme rakasti heitä ja kutsui heidät toisen toisensa jälkeen luokseen. Vaikka rakastihan heitä paljon Dobos tätikin, ja kun toinenkin arkku vietiin pihalta, sairastui kelpo emäntäkin ja ellei siellä olisi ollut saapuvilla oppinut ja taidokas välskäri Gábor Sopronius, olisi hän totisesti seurannut poikaparkojaan sinne, mistä ei palata.

Mutta vielä toivuttuaankin koski hänen sydämeensä hirvittävästi poikia ajatellessa; ja kun hän katseli vieraita teiniparvia, valuivat kyyneleet runsaina hänen tuhkanharmaista silmistään: »Jumalani, Jumalani, yksikään heistä ei ole minun omani.» Niinpaljon heitä oli ja kuitenkin tuntui piha tyhjältä, ja vaikka hän lisäsikin hoidokkaittensa lukua seitsemästä kymmeneen, oli piha sittenkin kuollut. Hänen sydäntään kouristi hiljaisuus ja kaikkialla puuttuivat hänen omat poikansa.

Hei, miten olikaan silloin kun »Pista» ja »László» nimet raikuivat pihalla!...

Kerran sai täti hyvän ajatuksen. Entäpä jos hän löytäisi jostain pari niin köyhää teiniä, ettei heidän vanhempansa voisi maksaa heidän edestään ja hän uskoisi heistä, hiukan ottaen mielikuvitustaan avuksi, että ne ovat hänen omia poikiaan, sillä »katsohan, ukkoseni — sanoi hän Dobos sedälle — maksu pilaa koko asian.» Ainakin se pilasi hänen mielikuvansa.

Tähän aikaan asui Nyirissä Krucsay niminen rikas ja mahtava herra, jolla oli oikeus vahvistaa kuolemantuomioita ja joka tuli siitä kuuluisaksi, että hän mestautti oman puolisonsa, sillä hän oli sydämetön ja julma mies.

Dobos täti osti tavallisesti tavaransa Krucsaylta. Hänellä oli suuria metsiä Ungissa ja Beregissä ja tuhansittain siellä lahdattiin sikoja.

Kerran, juuri kun Dobos täti oli käymässä siellä, pieksi hän muonamiehensä niin armottomasti, että mies seuraavana päivänä kuoli vaivoihinsa.

Ei tämä ollut niihin aikoihin mitään tavatonta! Piirikunta ei edes terottanut silmiään sinne päin, eikä koskaan olisi uskaltanutkaan, ja sanomalehdet eivät hänen hirmutyötään toitottaneet maailmalle, sillä niitä ei siihen aikaan ollutkaan. Turha olisikin sellaisesta hälinää nostaa, sillä kasvaahan talonpoikia jumalan kiitos ilmaiseksi Magyarien maassa niinkuin pähkinäpuitakin. — Aivan on, niinkuin pitääkin, kun toinen hävittää toisensa: talonpoika kaataa pähkinäpuun ja pähkinäpuukeppi kaataa talonpojan.

Tämäkin on mainitsemisen arvoinen ainoastaan senvuoksi, että János Veresillä, kuoliaaksi piestyllä muonamiehellä, oli kaksi pojannaperoa, jotka katkerasti murehtivat vainajaa ja tulivat hautajaisten jälkeisenä päivänä linnaan.

Dobos täti hieroi siellä siankauppoja Krucsayn kanssa, kun husaari tuli ilmottamaan, että pari kahden- kolmentoista vuotiasta talonpoikaisvekaraa tahtoi väkipakolla päästä herran puheille.

— Sellaiset penikatko? Ei nyt ole joulu, eikä minulla oli aikaa kuulla heidän virsiään. No, olkoon menneeksi, päästä sisään.

Kaksi pellavanvaaleaa poikaa astui huoneeseen, toisella, vanhemmalla, olivat silmät punaiset itkusta, toisen silmät olivat kirkkaat ja rauhallisen siniset.

— Ketä olette, pikkumiehet? — kysyi Krucsay.

— Me olemme Veresin poikia — vastasi vanhempi.

— Sen voin nähdä tukastanne. No, mitä tahdotte?

Silloin astui nuorempi poika aivan hirvittävän ja julman näköisen Krucsayn eteen ja sanoi:

— Me tulimme sinun luoksesi, mahtava herra, senvuoksi, että pieksit kuoliaaksi isämme.

— Entä sitten? — sanoi Krucsay nauraen olkansa yli. — Tahdotteko minua herättämään hänet henkiin?

Nyt sanoi vanhempi poika:

— Me tahdoimme sanoa sinulle vaan, että varo itseäsi!

— Varo itseäsi!

Poika kohotti sormensa ja uhkasi »Nyirsegin kuningasta.»

Lapsen ääni soi niinkuin kulkuset hautajaisissa ja hänen uhkaavien sormiensa varjo oli seinällä niinkuin miekan terä.

Armoton Krucsay, joka ei pelännyt yksin olla sormikoukkusilla koko piirikuntaa vastaan, ja joka monasti oli katsellut kuolemaa silmästä silmään (hän tunsi sen hyvin, niin hän usein itsekin uskoi) ja joka hallitsijalleenkin oli antanut sanan sanasta vaikka kuinka monasti, sama mahtava Krucsay hätkähti nähdessään lapsen uhkaavan sormen.

— Hirtehisen kakarat, kirotut karhunpenikat, — huusi hän ja hänen jäsenensä vapisivat, — vielä te uskallatte uhkeillakin. Siinä näette, Dobos rouva, minkälaisia ovat talonpoikaistenkin taimet! Hei — Mátyás, Mátyás, — huusi hän husaarille — aja pellolle nämä penikat täältä. Pois kylästä, alueiltani, koko tienoolta, hävitköön sellaiset sukupuuttoon täältä. Ja nyt sanokaa, rouva, viimeinen hintanne, minkä voitte sioista maksaa, sillä minä olen hyvin kiihtynyt.»

Dobos tätikin oli hyvin kiihtynyt, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja senvuoksi ei hän kauan tinkinyt, vaan suoritti sovitun hinnan ja lähti vielä samana päivänä paluumatkalle debreczeniläisen kuormurin, Dániel Bujdosón kanssa, joka tiesi kaikkien Nyíregyházán tälläpuolella olevien linnojen omistajien nimet, tiesi minkälaisia olivat niiden herrat ja herrojen puolisot. Senkin hän tiesi montako lasta kullakin oli ja miten suuret olivat lasten perintöosuudet.

Mutta vaikka hän mitenkä koetti pakista matkan varrella, ei emännän mielestä unohtunut talonpoikaislasten kohtalo. Mikä heidät perii? Heidät ajettiin kolkkoon maailmaan. Nyt he kuljeskelevat itkien pitkin maantietä. Kuka heille valmistaa vuoteen yöksi?

Missä hän vaan ajoi kylien läpi, kohosi savu ihmisten asunnoista. Ihmiset paistavat ja keittävät tuvissaan. Mutta keittävätköhän missään niille orporaukoille?

Ja hän kuvitteli, mitenkä he upo uupuneina, päät alakuloisesti painuksissa kuljeskelivat pitkin valtatietä. Silloin juuri kääntyivät raskaat vankkurit Hadházista maantielle ja siellä näki hän heidät istumassa tunkion aitavierulla.

Vanhempi veli piteli sylissään nuoremman vaaleata päätä ja silitteli sitä hellästi:

— Älä nyt viisastele. Nousehan nyt ja mennään vielä vähän matkaa. Muistatko, miten osasitkaan juosta siellä kotona! Hopsis, hyppää pystyyn, pikku veikkoni. Leikitään hevosta! Minä olen humma ja sinä ole ajaja!

Mutta pikku poika painoi väsyneesti päänsä alas.

— Täällä ojapientareella emme voi levähtää. Mutta nousehan pystyyn, kuljemme vielä kappaleen matkaa, kaitpa meitä hyvä Jumala vielä auttaa.

— Minulla on nälkä, en minä jaksa — nyyhkytti hän. — Anna minulle syötävää!

Pikku poika avasi suuriksi harmaat silmänsä.

— Kaukanako asuu Jumala täältä?

— Jumala asuu kaikkialla.

— Minne me sitten menemme hänen luokseen? Miksi hän ei anna meille heti ruokaa?

— Oi, sinä pikku hupakko... ei sillätavalla!

Samassa ratisivat vankkurien pyörät heidän takanaan. Dobos täti kurottautui kuomun alta ja tunsi Veresin lapset.

— Hei, pysähtykää, kuormuri! Katsokaa, tuolla ovat muonamiehen lapset! Aivanko ne tosiaankin ovat ajaneet teidät maantielle? Sehän on huutavaa vääryyttä! En tiedä, onkohan Jumala sitä huomannut, kun hänellä on niin paljosta pidettävä huolta, mutta minä kyllä otan teidät varjelukseeni. No, pojat, kiivetkää sukkelaan vankkureille!

Hän istutti vierellensä orporaukat, jakoi heille eväitään (siinä oli kylmää lampaanpaistia ja pannukakkua), ja lapset söivät vatsansa täyteen ja siihen he nukahtivat rämiseville rattaille, kädet kierrettynä toistensa kaulaan.

Mutta kunnon eukko, jonka sydän oli kokonaan sulanut, kuvitteli mielessään heidän kohtaloaan ja kun vankkurit hiljaksellen vierivät Debreczennin tuttujen talojen lomitse, oli hän päättänyt ottaa heidät omiksi kasvateikseen. Jumala oli ottanut häneltä hänen omat poikansa ja antanut nämä sijaan. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!

Vanha tornikello kajahutti ikäänkuin kauniin aamenensa» siihen ja vankkurit kääntyivät Dobos tädin kotipihaan.

— Kotona ollaan, — sanoi täti ja pudisti pojat hereille. Mikä on sinun nimesi, poikaseni? kysyi hän nuoremmalta.

— Pali.

— Tästä lähtien on nimesi László, älä unohda sitä. Entä sinun?

— Minä olen Feri — vastasi vanhempi.

— Tästä lähtien olet sinä István. Hei, Dobos! Missä sinä olet Dobos? Mitä se merkitsee, ettet sinä tule minua vastaanottamaan?

Dobos setä tassutteli vankkureille, laiskasti niinkuin karhu.

— No, mitä sinä töllistelet? Etkö näe, että olen tuonut lapsia mukanani?

— Mitä lapsia? — änkytti hän pelokkaasti. — Ilmasia teinejäkö?

— Vielä parempia. Heillä ei ole isää, eikä äitiä. Lászlóksi kutsumme toista ja Pistaksi toista.

— Jopa nyt jotakin! — huudahti Dobos setä virallisen iloisesti. Hän tuli heidän luokseen ja antoi kummasteleville pojille luunapin päähän. Kovat on kallot, viisaita miehiä heistä tulee!

Sillätavoin joutuivat kerjäläisteinit Dobos tädin luo ja niin kaikuivat jälleen entiset rakkaat nimet pihalla: »Hei László ja Pista, missä olette? László ja Pista, tulkaa tänne!»

Kunnon eukko vaatetti molemmat pojat, suki heidän päänsä sunnuntaisin ja kun eivät maksavat teinit nähneet, antoi hän heille salassa parhaimmat palat, ja kaiken tämän hän teki vaan senvuoksi, että päivän askareiden lomassa leikkivien poikien melu ja Pistan ja Lászlón nimet vaan paremmin raikuisivat pihalla.

III.

Taistelu suuressa metsässä.

Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.

Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.

Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.

Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä. Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.

Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.

Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä, ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.

Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]

Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat samannäköisissä puvuissaan.

Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624 muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi. Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka vaivaisesti harsii sen kokoon.

Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.

Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini voinutkaan saada osakseen.

Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen. Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen, levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.

Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.

Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.

Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun.