Part 2

-- Se ei... ollut... o... ma... ni...

-- Kenenkäs sitte?

-- Vanhemman veljeni, joka vielä jäi nukkumaan. Omin luvin sen otin kun näin niin kovasti tuulevan. Nyt... minä... sa... an... se... elkääni, itki poloinen aivan ääneen.

-- Tee uusi!

-- Uusihan se olikin. Eilen juuri veljeni osti uuden rihmarullan ja sekin meni... ui... ui... ui... uih!

Akselia säälitti ja hän antoi löytämänsä rahan pojalle, jonka kasvot kirkastuivat ja itkukin siihen loppui.

-- Ota tämä. Tehkää molemmat uudet ja isommat.

-- Kaikkiko? kysyi poika, joka ehkä ensi kerran elämässään sai noin suuren rahan.

-- Niin, vastasi Akseli. -- On ehkä parempi että tuo veitikka meneekin täältä pois, ajatteli hän yksin.

Poika puristi rahaa ja muistamatta kiittää läksi hän kenttää pitkin loikkimaan ja huusi mennessään:

-- Nyt laskemme ilmaankin ja monta...

Akseli hymyili kujeelleen ja katsoi paperileijua. Se oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta hänen silmänsä saivat uuden katsottavan. Pitkin Härköniemeen menevää tietä kentän laidalla kulki kuin keijukainen hänen "öittensä unelma ja päiviensä valo", Aline. Tuuli painoi tiukkaan höllän hameen hänen viehkeää vartaloaan vasten. Heti oli Akseli hänen kupeellansa.

-- Kuka oli tuo naurava ja teuhaava poika, joka juoksi vastaani?

Akseli kertoi ja Aline vielä kysyi:

-- Miksi et antanut pojan iloita?

-- En tiedä oikeastaan.

He poikkeutuivat polulle vasempaan. Se laskeutui Härköniemeen. Akseli vilkasi taakseen ja tarttui Alinen käsivarteen.

-- Tulithan?

-- Kuinka...? Lupasinhan; et suinkaan epäillytkään?

-- Enhän... vaan... luulin... kun ilma on noin myrskyinen ja...

Hän hämmentyi hiukan.

-- Mutta miksi olet niin kummallinen? Olet jo kauvemman aikaa...

-- Ei mitään... ajattelin vain... että... että... sinä menet kohta pois...

He olivat tulleet itse niemeen.

-- Istutaan tuohon nurmelle, ehdotti Akseli.

-- Ei! Mennään kävelemään. -- Kuinka petäjät nyt kummallisesti kohisevat!

-- Niin, se on riemuhuutoa ja samalla sääliä...

-- En ymmärrä.

-- Niin... mutta istutaan. Minä selitän. -- Näetkös, nuo paksut petäjät tuossa... ne ovat sellaisia syrjästä katsojia, jotka riemuitsevat sentähden, etteivät tuulet ja tuiskut niille mitään mahda, mutta ne säälivät samalla koitoja koivuja ja pihlajaparkoja, jotka kylmän kosketuksista lakastuvat ja jos taas kuumuuskin liiaksi rasittaa -- kuolevat. Itse säilyttävät ne kauvan tuoreutensa, terveytensä, melkein siksi kuin vanhuuttaan väsyvät, lahovat, loppuvat...

-- Kuinka kummallisesti sinä puhut... Miksi -- niin --?

-- Se on luonnon määrän mukaista, jatkoi Akseli silmiään pois Alinesta luomatta. Toisilla on toinen voima, toisilla toinen. Niin on, jatkoi hän yhä, kiertäen oikean kätensä Alinen vyötäreille, -- niin on usein laita ihmiselämässäkin...

Näin puheli hän kauvan hajanaisia haaveitaan, Aline ei ymmärtänyt oikein, tuskin tarkkasikaan.

-- Kuuleppas kuinka kiihkeänä tuuli suhisee puissa... hän sanoi ja painautui lähemmäksi Akselin povelle. Tuliset silmänsä katselivat pitkin Kallanselkää, katsoivat niinkuin katsotaan silloin, kuin ei oikeastaan mitään katsota. Vaan silloin kuitenkin nähdään niin paljo, ettei puoliakaan voida kertoa niistä näkemistä. --

Hän näki tuuhean tammiston, jossa tuuli soitti. Sen takaa vauhdilla vierivän, välkkyvän Rheinin vuon, kotirantansa, jolla nuorukainen banjoa soitti. Tuulen humina tammistossa tuntui tyyntyvän ja tuliset sävelet nuorukaisen soittimesta kaikuivat hänen korviinsa. Niissä oli tunteen tulta ja mukaansa tempaavaa lempeyttä noissa sävelissä. Mutta tuolla nuorukaisella oli vaaleansiniset silmät... tukka, niinkuin tulisella etelän lapsella ainakin, kiharainen, tumma... sen huulet näyttivät liikkuvan ja kuni tuulen tuomana saapui hänen korviinsa kuiskaus: "Aline, Aline... et aavista lempeni suuruutta... et sisäistä ääntä sydämessäni... Minä en saisi rakastaa sinua... mutta minä en _voi_... minä _en_ voi." Hän tunsi polttavien huulien koskettelevan huuliaan, otsaansa, poskiaan ja hän sulautui kuumaan pitkään syleilyyn ja itsekin tunsi hän syleilevänsä...

Ja he istuivat vieretysten kumpikin itkien, kuin äitinsä kadottaneet lapset. Akseli kädet Alinen kaulan ympäri kiedottuina rukoili:

-- Älä unhoita minua, Aline, älä unhoita... niin paha kuin olenkin...

-- Enhän voi jos tahtoisinkin.

-- En minäkään; etsin sinut vaikka Himalayan korkeimmalta huipulta... etsin sinut, Aline, kuuletko... etsin ja omistan.

Akseli hiveli hellästi hänen hiuksiaan.

-- Sinä enkelini... pyhä... puhdas... niin, annathan anteeksi... Enhän olisikaan... en tahtonutkaan ja kuitenkin...! Vaan sun silmäsi...! pyhyyttä loistavat... puhtautta, lempeä... Voittamaton viattomuus... lapsen puhtaus ja... olen aivan hullu... annas kun katson niitä, onneton... ne puhdistavat tahtomattani tahrautunutta... Voitko antaa anteeksi?

-- Voin ja tahdon ja kuitenkin... pois lähdemme täältä... pois!

Tuuli oli yhä kiihtynyt, hongat huojuivat ja kuivat oksat ruskivat ja ratisivat ja lehdet lentelivät levottomina sinne ja tänne. Kun he kerkiävät kävellä hiukan, lennättää tuuli kellastuneen koivun lehden Alinen povelle, johon se takerraikse kiinni. Aline ottaa sen käteensä siitä, sitä Akselille näyttäen katseensa maahan kääntäen sanoo:

-- Tuossa _olisin_ nyt minä...

-- Ja minä, sanoo Akseli, olisin pakkanen ja talvi, joka sen siksi laati ja teki, vaan Jumalan kiitos... ei, ei! -- Antaakohan Jumala sen anteeksi...?

-- Talvi... takatalvi... kuihtuvat kukattomat ruusut... ilotoin lintujen laulu... Sitähän ei Jumala tahtone... Olisiko se ollut takatalvea vai...

-- Takatalvea toivottavasti... pian haihtuvaa tarkoitan.

Ei hän sitä oikein itsekään tiennyt.

-- Niin se _oli_ sitä, vaan sinun täytyy muuttaa mielesi kesäiseksi.

-- Tahdotko sen?

-- Josko tahdon...?

-- Niin, minäkin tahdon ja tahdon tulla sovittavana, niinkuin näyttäytyy sumupilvien takana piilotellut päivänpaiste ensikerran takatalven perästä ikäänkuin anteeksi anovana ja uudesti luovana.

* * * * *

-- Ketä ne olivat, tunsitko?

-- Hitto heidät tuntekoon, vaan madonna oli nainen naisekseen.

-- Oli tosiaankin, _veniant mille, sicut ille!_ [näyttäytykööt tuhannet niinkuin tuo!]

-- Sano edes _illa_.

-- Ei, minä tarkoitan tuota herraa... Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle... Kukahan lie ollut?

-- En joutanut katsomaan, naista katsoin.

-- Niin minäkin... Vaan mitä he täällä tekivät?

-- Varmaankin rakastuneita.

-- _Rendez-vous_ näin varhain!

-- No, ehkä sitte kesäasukkaita maalta läheltä. Mennäänpä Härköniemeen, jos on venekin siellä.

Ne olivat kaksi kesälomalta Helsinkiin menevää ylioppilasta jostakin Kuopion takaa -- ja olivat "Seuran" lähtöä odotellessaan kävelylle lähteneet. He poikkesivat Härköniemeen, josta olivat nähneet Alinen ja Akselin tulevan, tarkastelivat rannat, vaan ei siellä mitään venettä ollut. Niemen ohi sousi vanhanpuoleinen mies kaupunkiin päin. Luullen sitä tuntemattomien soutumieheksi kysyivät he:

-- Ketä te kyyditsitte?

-- Mitäh? huusi mies ja lakkasi soutamasta.

-- Mistä olette ja keitä olivat kyydittävänne, toinen herroista harmistuneena huusi.

-- Misteekö oun? Tuolt' oun Lintulahesta. Tahtosko ne herrat souvattoo ihteesä?... Häh!

-- Mene jos Pisalle...

Tuuli painoi ukon venhettä. Hän alkoi soutaa. Uteliaat aikoivat juuri lähteä pois kun toinen huudahti: "Kas, tätä!" ja näytti toiselle maasta löytämäänsä rintaneulaa. Molemmat tarkastelivat sitä ja siinä oli kiven muotoinen sileä osa, johon oli kaiverrettu sana: _Aline_.

-- Ahaa! Jo ajattelinkin...

-- Mitä ajattelit, roskaa...

-- Oli miten oli... tämä pitäisi saada annetuksi tuolle omistajattarelle, sillä hänenhän se kuitenkin on.

-- Oletko varma?

-- Noo... jos en niin varmakaan... Mutta saakurin sievä se on! Katsopas vaan... eivät vain liene jalokiviä...?

-- Panetko boolin jos ovat?

-- Vähintäinkin sen. Mutta arvelepas jos...

-- Jos?

-- Asiassa olisi jotakin...

-- Jotakin kieroa, tarkoitat?

-- Niin eli...

-- Entäs sitte?

-- Eipähän mitä. Minä vaan olen iloinen, että löydän jotakin syytä kutsuakseni tätä kaunista nientä vähän hienommalla nimellä kuin Härköniemi.

-- Mitä ajattelet?

-- Mitä sanoisit _Alinelundista?_

-- _Alinelund!_ Mainiota!

He läksivät kaupunkiin ja laineet laulelivat ja hongat humisivat hyvänsuopaisesti ristiäisvirttä. Niin ainakin noista kahdesta tuntui.

[Tarkoitettua nientä on kutsuttu Alinelundiksi aina viime aikoihin asti, kunnes Kuopion suomalaisen lyseon konventti sen juhlallisesti risti _Unholaksi_, mikä nimitys nyttemmin on yleisesti käytännössä.]

V.

"Seura", silloin Kuopion komein, sittemmin niin onneton "Seura" ["Seura" paloi sittemmin], teki laiturista lähtöään. Ikävälle näytti kaikki. Tuuli painoi piipusta pullahtelevan savun saattavien rannalla seisojien silmille. Vähä olikin ihmisiä lähdölle saapunut, olihan hiukan hienostoa tuttuamme kaunotarta ja hänen ikävöivää tätiänsä saattamassa. Akselia ei näkynyt.

"Seura" huusi -- siihen aikaan ei vielä soitettu -- huusi kolmatta kertaansa. Silloin saapuu rantaan pieni tyttönen kädessään suuri kukkaiskimppu. Hän ehtii sen juuri Alinelle antaa ja kuiskata:

-- Sen sisässä on jäähyväistervehdys Akseli-herralta paperilapussa. Lukekaa se heti rannasta päästyänne. Sieltä löydätte myös unohtamanne rintaneulan, selityksen siihen ja kaikkeen...

-- Köydet irti!

Ja laivan siivet ponnistelevat vettä vastaan ja laineet lyövät laitoihin niin surullisen kolakasti. Syksyinen sankka sumu on selvennyt ja tuon tuostakin vilahtaa aurinko pilvien lomasta tehden huikaisevia valojuovia veteen.

Kun "Seura" sivuuttaa Vasikkasaarta, ajaa vossikka täyttä laukkaa alas rantaan. Kärryissä istuvista herroista sanoo toinen:

-- Se menee jo tuolla...

-- Noo, _reverte!_ oli lakooninen vastaus.

-- Mutta kun siinä menee mukana tuo tuntematon... niinhän Akseli sanoi.

-- Mitäpä siitä, annoithan rintaneulan jo Akselille. Tunsikohan Akseli hänet? Hän näytti hiukan omituiselta...

-- Annoin kyllä, vaan olisinpa ollut huvitettu näkemään tuota "rouvaa" -- rouvaksihan Akseli häntä sanoi.

-- Minnekä ajetaan, kysyi vossikka.

-- Takasin -- kapakkaan.

-- Niin, kapakkaan ja huomenna hevoskyydillä vaiko jo tänään, kysyi harmistuneena toinen.

-- Hyvä huommenna, paras tänäpäivänä.

Akseli oli tavannut molemmat tuttavansa Alinen portilta palatessaan ja he olivat ilomielin ilmaisseet löytönsä hänelle.

Hiukan hämmentyen oli hän selittänyt puuhaavansa rintaneulan palvelijansa kautta omistajalleen.

-- Tunnetko ehken hänet, olivat he kysyneet.

-- Noo, hän oli kylpyvieraita... oli Akseli jotenkin tyynesti vastannut, sillä hän oli huomannut, etteivät he olleet häntä tunteneet.

Saatuaan neulan, meni hän kotiinsa, kirjoitti suurimmassa kiireessä selityksen sen takasinsaantiin ja liitti jokseenkin kaihoisat jäähyväisensä paperille, jonka jätti palvelustyttösen rantaan vietäväksi. Itse kulki hän kujakatuja pitkin melkein juoksujalassa niemelle ja niin aivan peräniemelle, jonne istui "Seuran" sivukulkua odottamaan. Sen oli kirjeessä niin sopinut.

Tuskin oli hän istuutunut niin jo sai seisalleen nousta, sillä Seura tulla tohkasi salmea pitkin. Ahmien katseli Akseli ohikulkevaa alusta ja nähtyään parin liinoja laivasta liehuvan, heilautti omaansa hiukan, vaan käsi hervahti ja häneltä pääsi heikko huudahtus.

-- Anteeksi... kuiskasi hän mielenliikutuksestaan melkein mielipuolena... hyvästi...

Ja hän jäi tuijottamaan laivaan, josta valkoinen nenäliina yhä vilkutti. Hän sitä tuskin näki. Hänestä tuntui kuin olisi hän äskettäin tehnyt anteeksiantamattoman rikoksen eikä kuitenkaan tehnyt sitä. Aikoi heittäytyä laineihin, jotka laivan kokasta lähteneinä rannan syliin kuollakseen kiirehtivät...

-- Anteeksi... Aline...! -- Hän vilkutti.

Vaan pilvinen taivas oli revennyt ja suuresta pilvien railosta paistoi aurinko suoraan veden pintaa vasten alkaen Susisaaresta Hietasaloon päin ja niin häikäisi häneltä selän takaa maat ja metsät. Näytti siltä kuin ei maata olisikaan lähellä ja kuin "Seura" olisi laskeutunut jo alas merta taivaanrannalla näkymättömiin.

Sinne näytti olevan niin pitkä matka, ääretön aivan...

Ja Akseli tuijotti yhä taivaanrannalle, vaan ei sieltä mitään näkynyt. Kallanselkä kohisi ja vaahtopäiset aallot kohoilivat vimmatuina, ikäänkuin eivät koskaan olisi aikoneet asettua.

VI.

Kesäinen päivä noin kahdeksan vuotta edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen. Niemi täydessä loistossaan. Puut vielä vaalean vihreissä verhoissaan, vasta kun niihin Juhannuksen seudussa pukeutuneet. Korkea heinikko teiden kahdenpuolen tuulen hengessä hiljalleen heiluen henkii tuoresta tuoksuaan sekoittaen sitä tuomien tuohkuun ja lehtien lemuun. Linnut juuri aamuvirsiään helteen ajaksi lopettelevat... mehiläiset vaan uutterina ketoa kiertelevät ja kukasta toiseen sen suloista suudelmaa ryöstääkseen rientävät.

Ihmisiä yksin, parittain ja parvissakin kiertelee koivuja kasvavia kujateitä. Yksi ja toinen heistä kummastellen taakseen katsoo pariskuntaa lapsineen, jotka eivät näytä näiltä mailta olevan, rouva mustissaan... päivänvarjokin musta. Herran musta parta ja tukka osoittaa myös että muukalaisia ovat. Käsikainalossa he käyvät tuontuostakin seisahtuen pienoistaan, arviolta noin neljän vuoden vanhaa poikaansa katsomaan, se kun aina jotakin mielestään uutta löydettyään sen katselemiseen kiintyy.

-- Miksi ei Zaida mukana seurata saanut, kysyy rouva katseensa avonaisesti käsipuolessaan kävijään kääntäen.

-- Ole huoleti, Aline, kyllä katsomme kultaistamme, eihän ole kiirettä minnekään. Sitäpaitsi saahan Zaida kyllin usein häntä vaalia ja muuten, niin muistojenikaan tähden...

-- Ai, katsoppas... pois on jo purettu... He olivat tulleet kylpyhuoneen kohdalla, josta entinen ravintola oli pois purettu. Äänettöminä astelivat he edelleen, laskeutuivat lammille päin niemen kapeimmalle kohdalle, siitä kentän laitaa hiljalleen Alinelundiin päin kävelivät.

Arvannet jo, keitä nuo muille oudot muistoissaan eläjät olivat.

Alinelundissa he istuutuivat. Poikanen yhä ympärillä häärien kukkia etsi.

-- Akseli, alotti rouva taas puheen, ajapa pois ikävät mielestäsi, rauhoitu vihdoinkin... _täällä_... Käännä huomiosi luonnon tyyneen rauhaan, johan sekin sanoo sinulle, että kaikki on sovittu...

-- Niin, melkeinpä siltä näyttää, vaan kuitenkin, kun minä elävästi muistan kaikki. Puita tutjuttelevan tuulen intohimoiset huudot ja oman mieleni silloiset, tahtomattani tulleet häijyt himot, niin...

-- Guido! Lapseni!... Akseli!... huudahti rouva ja peitti käsillään silmänsä.

Samassa kuului pulskahdus. Pieni poikanen oli kalliolta järveen kaatunut. Heikon huudon päästettyään vajosi raukka vedenpinnan alle.

Onneton isä meni yhdellä hyppäyksellä perästä, sai kiini vajoavan lapsensa ja nosti sen sylissään maalle pyörtyneen puolisonsa eteen, vaan, niinkuin näytti, -- kuolleena.

Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Vuosia hautomansa ajatus taas mieleen tuli. Mielipuolen tavoin hyssytteli hän lasta sylissään ja puoleksi kuiskaili:

-- Aline... nouse... nyt on sovitus... saatu... Tahdotoin ajatusteni rikos oli rikos taivasta vastaan... se vaati uhrin... lapseni ainoan.

-- Sovitus? kuului käheä ääni. Se oli rappeutunut mustaan kiiltävään nuttuun puettu herrasmies, joka sen kysyi. Silmät katselivat kummasti syvistä kuopistaan, jotka eivät mitään miellyttävää vaikutusta katsojaan tehneet.

-- Mitä puhuitte sovituksesta...?

Ei Akseli häntä huomannut. Hän hyssytteli yhä lastaan, jonka suusta pullahti vettä. Hän käänsi lapsen suun alaspäin.

-- Onnetoin! unohdin ensimäisen toimenpiteen, niin lääkäri kuin olenkin... Lapseni, pikkuseni... tointui hän vähitellen säikähdyksestään.

Paikalle saapui pari naista.

-- Hoi, tule tänne, huusi toinen, tänne Alinelundiin!

-- Aline...? huudahti herra, vaan tukahdutti kuitenkin ja alkoi hieroa lastansa, joka aukaisi elottomat silmänsä ja sitä mukaa heikosti hengittääkin alkoi.

-- Auttakaa avutonta vaimoani, tuokaa vettä,... tuoltapuolen, osoitti hän, valelkaa sillä ja hierokaa ohauksia.

-- Hyi! Sihteeri-Timo... sanoi hiljaa naisista toinen.

-- Niin, Sihteeri-Timo... Mies huokasi ja käänsi katseensa salmelle päin ja nurmelle asettautui, siihen kauvaksi istumaan jäi.

-- Missä olemme? Kutsuitko minua, Akseli kysyi tointunut rouva, kun oli vedellä päätä valeltu, Guido...?

-- Tässä... Elää...

-- Niin, elää... hänhän...

-- Luiskahti veteen, josta kuitenkin onnistuin pelastaa hänet, jatkoi herra, joka näki että hetken säikähdys ja tuska olivat kovasti vaikuttaneet hänen vaimoonsa.

Vielä pullahti vettä pienokaisen suusta ja alkoi hän vähitellen itkeä nyyhkytellä.

-- Guido... oma... pikku Guido... silitteli rouva lastaan, jonka hellästi isän sylistä omaansa otti.

-- Nyt on rauhallinen mieleni... Jumalan kiitos! Se on sovitettu .. sekä täällä että ylhäällä tuolla.

-- Niin, Akseli, sovittu... ylhäälläkin... nyt vasta voinemme alkaa.

-- Sovitettu...? tapaili mies nurmella tuntemattomien sanoja ja katseli -- outo, mielipuolen katsetta muistuttava ilme silmissään -- avaruuteen.

Mutta saaresta salmen takaa kukahteli käki alkaneen kesän onnea ennustellen.

Petu parka...

Kauan oli tuo salainen pelko jo Petua ahdistellut. Se oli valvottanut häntä jo monesti puoliyöhön, Sittekin kun aina nukkua yritti, säikähti hän pienintäkin pauketta, joka tuntui hänestä kauhealta kuin maan halkeaminen. Nyt hän niityn yli heinään ajaessaan reessä istuen taas mietiskeli. Hän olisi tahtonut niistä muillekin kertoa, kysellä, vaan ei uskaltanut. Nauravat, ajatteli hän, mutta ne uskovat itsekin, uskovat varmasti, vaikkeivät ole uskovinaan...

Hänen silmänsä olivat raukeat, ja hajamielisenä katseli hän suolle tien toisella puolen.

-- Mitenhän oikeastaan käy, särkyyköhän kaikki sirpaleiksi... kaikki...?

Ei hän ollut ensin uskonut, vaan Pilpalla uskovaisten kokouksessa käydessään oli hihhulien hillitön ilo ja puoleensa vetävä varmuus hänetkin voittanut. Nehän kertoivat hajalla hapsin ja palavin silmin, naurun ja itkun vuoroin vaihdellessa toisilleen, kuinka aika oli tullut, jolloin heidät temmataan täältä...

-- Entäpä jos se sittenkin olisi totta... jos niille nyt oli annettu ennustuslahjat... ja tuo puhuva lapsi Pietarissa, josta sanomat kertoivat... epävakaiset ilmat, lumisateet yhtämittaiset. Mutta, ei!... Sanotaanhan että siitä hetkestä...

Viimeinen ajatus rauhoitti -- vaan hetkeksi. Tuon sanomissa kerrotun ihmelapsen puhe ja "kolme keskustelevaa miestä taivaan rannalla" .. olivat ne niin varmoja todistuksia... eli olivathan ne varoittavia ilmiöitä; niinhän ennenkin ensimäisessä tulemisessa... tähti outo idän taivaalla... Olihan ennustettu että nuorukaisten pitää näkyjä näkemän ja... lasten ja imeväisten suusta... Suuri Jumala! anna minulle rauhasi ja varmuus, varmuus... totuutta pisara tietämättömyyteeni...

Hän kuvaili jo mielessään idän taivasta, joka leimusi palavana, samassa kuin kauhea jylinä kävi idästä länteen... enkelit yhtäkkiä pilvistä itsensä ulospuhkaisten... suuret pasuunat huulillaan, sellaiset pitkät, joita oli kuvissa nähnyt. Niiden hirvittävä pauhu kautta taivaan... ihmisten valitushuudot surkeat, kohti korkeutta kohotetut kädet... yhtäkkiä taivaan repeäminen hirveästi paukahtaen ja kirkkaus...

Petu ummisti silmänsä. Sydän sytkytti pelosta ja huulensa sopottivat rukousta kiihkeää ja sekavaa.

Ladolla hän tuskin sai häkkinsä täyteen ahdetuksi. Mielessä vaan nuo kuvat kulkupuheiden ja muistamiensa raamatun paikkojen vahvistamina muuttelivat yhäti muotoansa. Ne olivat kauhistavia kuvia. Hän kuvitteli mielessään kuun veriseksi, auringon tulta syyteleväksi, kasvavaksi, kieppuvaksi hirviöksi... ja häntä peloitti. Kun hän ei vielä olisi valmis...

Hän oli rukoillut jo kauvan illoin ennen maata panoaan, rukoillut oikein rukoilemisen oppia, anteeksi antoa, sovitusta omasta ja kaikkien ihmisten puolesta, vaan tuo painajainen ei poistunut. Aamuisin oli hän virkeämpi, vaan tavatessaan toisia oli hän huomaavinaan jotakin vaiteliasta ja salaista pelkoa heissäkin, samallaista kuin sekin, joka häntä ahdisti. Jos minne meni, kaikkialla siitä puhuttiin ja eräästä kirjasta, jota Petullekin olivat lukeneet, tiesivät päivänkin... Oi, oi! Se vaan läheni...

Tällä tavoin aamuinen virkeys aina sairaloiseksi muuttui.

Jo alkoi hämärtää kun hän heinäkuormineen salolta palasi. Verkkaan oli hevonen saanut astua, omin neuvoinsa kulkea. Vanha talon palvelija kun oli, kuitenkin oikeita teitä osasi. Ei mikään koko pitkän, hänestä pitkän, päivän aikana ollut hänen huomiotaan herättänyt. Kuni unessa oli kuormansa kääntänyt, sen päällä lojuen ajatuksissaan kotiin ajanut. Pihaan päästyään ei häkkiä latoon tyhjentänyt, toisen piti mennä sitä tekemään.

Sairaaksi Petu itseään valitteli, päätänsä polttavan sanoi. Ei maistunut ruoka, eikä kahvikaan kelvannut, vuoteelle pyrki. Siihen päästyään alkoi tulesta ja taivaasta houria.

Hetkeksi raukesi, unen tapaiseen silmänsä ummisti.

Isä rupesi äsken tullutta lehteä lukemaan. Suuresta pyrstötähdestä siinä kerrottiin. Sen piti kohta näkyä... näinä päivinä... lännen taivaalla. Lehti puolestaan selitti ettei siitä muka mitään vaaraa ollut... siivolla kulkisi sivu... muutamien päivien kuluttua katoaisi.

-- Mutta jos ne vain lohduttelevat, koettelevat maailmanlopun pelkoa puheillaan poistaa. Turhaa tarinoivat... tuleehan se kohta...

Petu se näin puhelee juttuun herättyään taas... lehden käsiinsä haki. Varmaksi muuttui asia heti.

-- Niin se on... kohta räjähtää, räjähtää!

-- Poika hourii, on vilustunut, isä virkkaa ja äidin konjakkia hakea käskee.

Ei hae äiti, on salainen uskovaisten ystävä, viinan vihaaja, itsekin varmasti uskoo maailman kohta loppuvan.

Pilvessä on taivas. Läntisellä taivaan rannalla laajenee pilvien lomassa laskevan auringon iltainen leimu. Vuoteellaan Petu kuumeessa väänteleikse, äiti vierellä Jumalasta haastelee, muut nukkuvat. Kohta äitikin, iltauninen kun on, sängyn pään pohjan penkille painaksen, nukkuu. Yksin jää Petu hourailemaan ja katsomaan mielikuvituksensa yhä kirkastamaa valojuormua lännen taivaalla, jota pyrstötähdeksi luulee. Poskia ja otsaa polttaa kuni tulella, väsyneeltä tuntuu koko ruumis ja rukousta sopottaen uupuu hän aamupuoleen yötä rauhattomaan uneen, josta aamuvarhaalla jo mielipuolena herää.

Ei hän raivoo, vaan höpöttää Jumalasta, tulesta, taivaasta, enkeleistä, pasuunista ja taas Jumalasta... Isä poikansa kummallisen katseen nähtyään itkuun vääntyy, äitikin erehdystään katuen katkerana ääntää:

-- Petu parka...

Huhtikuulla --98.

Huokauksetonta rakkautta.

Se vasta rakkautta, kun ei tiedä koska se syttyy, kuinka se syttyy ja kuka sen sytyttää! -- -- --

Ada istui kotitalonsa tikapuihin kiinnitetyssä nuorakiikussa, jonka lapset olivat siihen laittaneet, ja lauleli lasten laulua:

"Lii, lii, liikkuu, kissan jalka se kiikkuu..."

Hän oli kummallisen leikkisällä tuulella. Pyhäaamun tyyneys ja kirkkaus ja mikähän lieneekin mielen niin kevyeksi pehmitellyt. Juhannuksena, joka tänä vuotena sattui lauvantaiksi, oli hän ollut kirkolla, ja nyt muun väen sunnuntaina sinne mennessä ja osan vanhemmasta väestä jo lauvantaina jäädessä, tullut kotimieheksi.

Oli nyt toisen palvelustytön, vanhan ruotivaivasen ja rengin kanssa yksin talonväkeä kotosalla. Ruotivaivainen, Orpo-Aku, lojui pihanpää-kamarin akkunan alla pientareella, piikatyttönen istui tuvassa ja luki "sunnuntailukemista" edellisen keskiviikon lehdestä, renki mihin lienee kadonnut, niin että Ada oli yksin pihalla.

Hän ei ollut enään mikään lapsi. Kahdeskymmenesviides vuosi oli jo parin, kolmen kesän takana, vaikka sitä ei hänestä itseltään huomannut, siksi oli hän vielä nuorekkaan ja sirkeännäköinen.

Hän potkasi itseään kiikussa ylemmäksi ja veteli vapaudessaan oikein pitkään:

"Lii-i, lii-i, liikkuu, kissan jalka se kiik... kuu..."

-- No, sulla ne on nuo laulut, kuului silloin takaa.

-- Onhan mulla, ostatko? vastasi Ada, äänen hyvin tuntien, päätään kääntämättä.

-- Miksikä en ostaisi, kun tietäisin, millä maksaisi. Rahoillako nuo vai...

-- Ei rahoilla vähillä, mutta...

-- Ettäkö hyvillä puheilla?

-- Sinunko puheillasi? Pyh!

-- Jos ei minun niin muiden.

-- Entäpäs jos puhuisivat muut omaan pussiinsa? Ja muuten, mitäpä sinun puolestasi puhuisivatkaan?