Part 3

-- Sen puhuisivat, minkä puhumaan pyytäisin.

-- Etkö itse voisi puhua kun muita puhemieheksi...

Ada punastui, potkasi kiikkua ja puri huultaan.

-- Puhemiehestäkö puhuit? toinenkin pisteliääksi muuttui. Laulujesi ostostahan alku oli... mutta sitä suu puhuu mitä sydän ajattelee. Sitäkö sinäkin. Ada, vielä ajattelet... ja minä kun olen luullut että olisit jo konttisi Kyöpeliin nostanut.

-- Eikö tuolla silti liene sijaa sinunkin kontillesi? Oli sattunut Adan arimpaan ajatukseen.

-- Omasi viereiseksikö olet konttiani ajatellut, vai sinnekö vanhojen poikien puoleiselle mäelle? pisti toinen ja suupielissä kareili tällä kertaa omituinen salatun ivan ilme, joka tavallisesti oli noille vähän velttopiirteisille huulille vieras.

-- Miksi sinä minua aina pilkkaat? Sitäkö varten tänne nytkin tulit?

-- Voinhan mennä poiskin; muuten itsehän alotit ivailun.

-- Niin, minä nyt olen kerran sellainen... Tarvitseeko siltä sinun häijyksi heretä?

-- Tarvinneeko tuota heretä, kun entuudestaan jo on paha. Eihän minun tosin nytkään olisi tarvinnut enemmän kuin muulloinkaan, vaan kun sinäkin taas... miksi meidän aina pitääkin riidellä, ventovierasten!

Naapurin Aatu, noin kolmisen kymmenen korvilla oleva nuori mies istuutui näin sanoen tikapuitten alimmalle piille, katseli Adaa ja viimeisten sanojensa jälkeen syntyneen pitkän vaitiolon katkaisten sanoi hän kuin puheenainetta muuttaakseen:

-- Mansikatkin ne jo ovat kypsiä.

Ada ajatteli ja muisteli juuri, että Aatu ja hän todellakaan tuskin koko elinaikanaan olivat kunnon puhetta keskenään vaihtaneet. Eiköhän tuota edes pilanpäiden sopisi kerran koettaa? Entistä alemmalla äänellä hän sentähden vastasi:

-- Joko lienevät...

-- Ovat. Minä tulenkin marjasta ja ajattelin tässä nyt, että...

Hän haki aitan takaa heinikosta omatekoisen tuohisen, joka oli täynnä tuoreita mansikoita.

-- ... että jos sinäkin tahtoisit maistaa. Eikö mennä tuonne rannalle haavistoon istumaan? Olisi tuo hiukan naurettavaa, jos joku kirkolta tulija löytäisi meidät tässä yhdessä marjoja syömästä.

-- _Meidät_... Tuo oli Adalle niin kovin outoa. Sanaakaan sanomatta nousi hän kiikusta ja asteli Aatun rinnalle. Äänettöminä he sitten laskeusivat tähkäätekevän rukiin aitaamaa heinikkopolkua rantahaavistoon, jossa nurmelle istuutuivat.

Kun marjatuohinen oli puhtaalle heinikolle yhtä etäälle kumpaisestakin asetettu, otti Aatu heinänkärellä mehevän mansikan suuhunsa ja sanoi:

-- Minkähän tähden ihminen on niin paha?

Ada hypisteli havunneuloja marjojen välistä ja vastasi enemmän omille ajatuksilleen kuin Aatun filosofiseen kysymykseen:

-- Ethän sinä ole paha; minähän olen paha ollut...

-- Lienetkö tuota sinäkään sen pahempi kuin muutkaan...

-- Elä sano, kyllä olen...

-- Enhän minä ole sanonutkaan, että ei sinussakin olisi pahaa ja hylättävää, vaan minusta tuntuu sittekin siltä kuin...

-- Miltä? Sano pois, kehoitti Ada, kun Aatu yht'äkkiä tuumivana keskeytti.

-- En tiedä kehtaisiko tuota... enkä minä oikein osaa. -- Syöhän sinäkin marjoja!

-- Kyllähän minä syön, vaan itsehän et... Sanohan nyt kuitenkin, mitä ajattelit.

-- Niin... arvelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin... Ei, en minä osaa... etkä sinä ymmärrä sitä, kun en ymmärrä itsekään.

-- No, mitä se sellainen...? Sano nyt vaan!

Aatu katsoi heinikkoon, katsoi Adaan, järvelle ja taas Adaan, ja kietaisten yht'äkkiä kätensä Adan vyötäreille sanoi hän aivan tulipunaisena ja melkein hätäillen:

-- Voi, kun sinä olet minusta hyvä!...

Ada punastui, katsoi heinikkoon, järvelle, Aatuun ja taas heinikkoon ja oli vaiti. Aatun käsi sai jäädä vyötäreille.

-- Ethän, hyvä Ada, pidä minua häijynä?

Ada katsoi Aatun silmiin. Ne näyttivät rehellisiltä ja oli niissä entistään somempi ilme. Hän kietasi kätensä Aatun kaulaan ja sanoi:

-- Sinä olet ollut minusta oikein hyvä jo kauvan, en voi sanoa kuinka kauvan, mutta oikein, oikein, _oikein hyvä_ olet sinä vasta nyt... siltä ainakin tuntuu.

-- Ada...

-- Aatu...

-- Niin, molempien nimet alkavat aa:lla, tokasi Aatu hämillään, löytäen nimistäkin synnynnäistä sopusointua.

-- Voitko nyt jo sanoa, mitä äsken et voinut?

-- Ajattelin sanoa, että minusta tuntuu siltä kuin minä sinua... rakastaisin...

-- Aatu!...

-- Ada!...

Tässä rakkaus poltti molempien sydämistä väliseinät, niin että kahdesta tuli yksi, mutta tänäkään päivänä eivät he vielä tiedä, kummastako kipinä ensin syttyi.

Ei koskaan.

I.

-- Onko totta että Leenua ja Tuohelaa juhannuspyhinä ensi kertaa kuulutetaan, kysyi Manssikkalan Tilda Suontaustan vanhalta Sillalta, joka pitkin solaa asteli kylältä Manssikkalaan päin.

-- Ss! veti Silla varovaisesti ja käänteli väärässä olevaa päätään ympärilleen. -- Hyvää iltaa, Tilda, ettehän vielä liene marjassa, vielähän ne ovat kovalla raa'alla, toinen puoli vasta punertaa.

-- Silla, sanokaapas, olisin niin utelias tietämään.

-- Utelias? jamasi Silla ja käänteli päätään, ei saa olla utelias kun on vasta neljänkolmatta vanha, vielä ennättää.

-- Mutta, minun pitää tietää.

Tilda melkein tiuskasi. Hän oli tunnettu liian kuumaveriseksi.

-- Vai pitää, miksi pitää?

-- Älkää kiusatko. Silla kyllä tietää. Jos sanotte asiani, saatte nimikkolampaani villat. Onko se totta... kuuluutetaanko niitä?

-- Vai niin, vai pitää tietää. Mutta jos minä sanon: on totta, niin minä valehtelen...

-- Silla!

-- Ja jos minä sanon: ei ole totta, niin siiloinkin minä valehtelen.

-- Ovatko ne siis pelkkiä huhuja ja kulkupuheita, juoruja, ovatko, Silla?

-- Kaikki puheet ovat kulkupuheita ja lapsille ei saa antaa tulta käteen, ne...

-- Lapsille, lapsille, olenko minä lapsi, ja Tilda alkoi itkeä sydänalaansa pidellen, minäkö lapsi, Silla, minäkö? Niin, älkää puhuko enään lapsista...

-- Eikö lapsista...?

Silla katsoi omituisen tarkkaavasti Tildaan, joka oli aivan menehtyä itkuunsa.

-- Kas, niin, itkee kuin lapsi ikään.

-- Silla, Silla, jos et usko, revin silmät päästäsi... Ei, ei, istukaa tuohon kivelle, ei, nouskaa yli aidan, tulkaa tänne. Minulla on teille vähän puhuttavaa.

Näin leppyen ja silmiään kuivaillen nousi Tilda veräjän yli ja laskeusi piennarta pitkin laihon lävitse rantalehikkoon.

-- Mutta älkäähän toki, ukkonen on ilmassa, väitti Silla, vaan seurasi kuitenkin helmat koholla jälessä.

-- Tulkaa nyt vaan! Onhan tuo ollut koko päivän eikä ole tuon kummempaa... tulkaa pian etteivät näe kotoa.

Taloon oli vain noin yhden kilometrin matka.

Silla oli tällaisiin tottunut. Koko kylän tyttöjen uskottuna nuuski hän asiat joka talosta selville, vaan ei koskaan kertonut enempää kuin oli tarpeen; piti loput omina tietoinaan. Viimemainitun ominaisuutensa takia pysyi hän hyvissä kirjoissa ja pidettiin häntä yleensä ihmisenä, joka tiesi paljon, vaan kertoi vähän.

He istuivat nyt molemmat rannalle. Mitä he siellä puhuivat, emme tiedä tahi tohdi tietää, vaan kun he myöhällä palasivat, puisteli Silla tavallista enemmän päätään, murisi jotakin varomattomista lapsista, oikeudesta, vääryydestä ja jos mistä.

Tildan silmät olivat itkettyneet.

* * * * *

Juhannuksen edellisenä lauvantaina istuu H:n rovasti virkahuoneessaan ja selailee seuraavan sunnuntain tekstin käsikirjoitusta. Hän on noin 50 vuoden ijillä, karkeannäköinen ja jo paikkakunnalla kuuden vuoden olinajallaan ankaraksi sielunpaimeneksi tunnettu. Loppuun luettuaan hymähtää hän tyytyväisenä ja ottaa esille kuulutuspapereita. Niitä selaillessaan hän aina puoliääneen ynähtelee ja saa siitä selville seuraavia:

-- Keijolan emännän edestä kiitos... Hän oli hyväsydäminen mummo... viime talvena vielä kinkerissä luetin häntä... Ei ollut parasta lukunsa, vaan ehkäpä Herra on lukenut hänen sydämensä kirjan. -- Kuntakokous... hm! -- Se on aika ylpeä mies tuo Manssikkala, niinkuin koko sukukin käy täälläkin kuulutuksineen kuin kruununvouti...

Samassa joku tuli huoneesen. Rovasti ei sitä huomannut, vaan jatkoi:

-- Kyllä Herra ylpeät nöyrryttää. Joka tahtoo olla ensimäinen, se olkoon viimeinen... Mitäs nämä ovat? Avioliittoon kuulutettavia... Nuo ovat kolmannen, nuo toisen kerran. Mistähän Sandra nyt saanee uuden palvelijattaren kun Anni menee naimisiin... Ensikertaa...

Vieras ovensuussa rykäsi. Tarkoitus oi huomauttaa hiljaa ja häiritsemättä rovastia, vaan äänessä oli jotakin hätäistä. Rovasti nosti silmiään.

-- No, Manssikkalan Tilda, melkein huudahti rovasti, oletko tullut viimeinkin rippikirjoitusta varten?

Sana viimeinkin näytti vihlasevan kuin veitsellä ovensuussa seisojaa, joka oli tosiaankin ylpeän Manssikkalan ainoa ylpeä tytär Tilda.

-- En, oli lyhyt vastaus.

-- Etkö?

Ja rovasti katsoi tutkivasti Tildaa, jonka äänessä oli jotakin moitittavaa.

-- Mitä varten sitte, isäsi asioillako?

-- En kuin omillani.

Rovasti pani paperit pois käsistään, pyysi Tildaa istumaan, tervehtimättä sen enempää.

-- No, sanoi hän sitten odottavana, onko sydämelläsi jokin synti painamassa? Tunnetko sisimmässäsi tarvetta keskusteluun, saadaksesi huojennusta?

-- Ehkä, oli taas lyhyt vastaus.

-- Sana ehkä ei merkitse mitään. Nöyrry toki ylpeydenhengen sokaisema lapsi, jos et minun vanhan miehen edessä niin sen sanan, josta olet tullut lohtua hakemaan.

-- Kuka on sanonut että lohtua haen?

-- Mitä... mitä?... etkö siis...? Mitä varten olet tullut?

Tilda hengitti syvään, aikoi sanoa jotakin, vaan sanat kuolivat huulille. Hänen päätään poltti, huulensa vapisivat ja sydän löi maltittomasti.

-- No, no, -- sano... Tarvitset ehkä papinkirjaa, ehkä kuulutusta varten, uteli auttaessaan rovasti, joka näki että sanominen Tildalle oli vaikeaa.

-- En sitäkään.

-- Mitä sitte?

-- Tulin kysymään, kuulutetaanko Parveelan Leenaa ja Tuohelaa juhannussa.

-- Nainen! ärjäsi rovasti, onko mustasukkaisuuden perkele vaiko vain uteliaisuus ajanut sinut tänne? Mikä antaa sinulle rohkeutta tulla sitä täältä kysymään?

-- En tule uteliaisuudesta.

Tahtomattaan oli Tildan ääni muuttunut lempeämmäksi, vaikkeikaan rovastin kiukustuminen ollut sitä aikaansaanut.

-- Mutta sano nyt jo, mikä sinua käski tänne tulemaan, leppyi hiukan rovastikin, kun huomasi ettei käynti tapahtunut uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

-- Minun _oikeuteni_.

Tuo sana oli ollut vaikea ulos tulemaan, vaan sittekuin se tuli, tuli se niin varmana kuin vuosikymmenten kohtalot tulisivat siitä riippumaan.

Oikeutesi? Niin tiedä nyt siis ettei ihmisillä ole oikeutta sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä.

Rovastille asia kävi yhä hämärämmäksi.

-- Sen kyllä tiedän, vaan jos asia koskee myöskin minua?

-- Kuinka, olisitko ehkä sukua noille avioliittoon aikoville?

-- Ehkä.

-- Kuinka paljo?

-- Niin paljo, että aijon tehdä tyhjäksi koko kuulutuksen, ja minä voin sen ja minä tahdon sen tehdä.

-- Kummalleko olet sukua? kysyi rovasti ihmetellen.

-- Sulhaselle, Tuohelalle.

-- Miten? Lähteistäkin?

-- Hän on _minun_ kihlattu sulhaseni.

Rovasti nousi seisoalleen.

-- Vai ni'in, vai niin, ja sitte menee toisen kanssa kihloihin!... Ovathan ihmiset sanoneet Tuohelaa vähän kevytmieliseksi nuoreksi mieheksi... vaan kuka olisi uskonut, kuka olisi uskonut!... No, sanoi rovasti hetken jälkeen, onko sinulla mitään todistuksia?

-- Todistuksia, säesti Tilda niin katkerana että rovasti säpsähti.

-- Niin, niin todistuksia... Me emme voi todistuksitta mitään tehdä emmekä niidenkään kanssa, kuulutus on kaikessa tapauksessa luettava, vaan asiasta voi valittaa konsistorioon. Ikävä juttu, lapseni. Onhan sinulla sormus?

Tildassa taistelivat kahtalaiset ajatukset. Parempi puoli kehoitti häntä vetäytymään syrjään häpeineen ja kärsimyksineen, vaan toisaalta luontainen ylpeytensä, kadotettu ensi lempensä ja sitä seuranneet epäilysten ja rakkauden ristiriitaiset tuskat veivät voiton ja kerran lähdettyänsä päätti hän ajaa perille eli ainakin niin pitkälle kuin pääsi asiassa.

-- Tässä se on, sanoi hän ja päästi vahvan kultasormuksen sormestaan.

Rovasti katseli sitä sisäpuolelta ja sanoi:

-- Selvä on selvä. Tässä on kumpaisenkin teidän alkukirjaimet -- ja päivää vasten katsottuaan lisäsi rovasti: Te olette olleet kihloissa kohta kolme vuotta.

-- Viimeisen vuoden saisitte lukea neljäksi, joten niitä kaikkiaan karttuisi kuusi.

-- Ai, ai... kummassako on syy?

-- Olkoon se meidän asiamme; eihän saa sotkeutua asioihin, jotka koskevat toisia ihmisiä, pisti Tilda.

Lapsuudestaan lähtien oli Tilda ollut tuollainen eikä rovastin osanottavaisuus vielä ollut pehmittänyt hänen ylpeyttään. Hän oli varma oikeudestaan ja voitostaan ja vähitellen kyti koston kipinä hänen tulisiin tuumiin taipuvassa mielessään leimuavakaksi liekiksi, jota eivät ainakaan tulevat tuskat eikä häpeän raskas harso tukahuttaneet.

Rovasti oli siksi ihmistuntija että osasi osiksi asettautua tuon kärsivän naisparan asemaan ja liian oikeuden rakas jättääkseen asian tytön katkerien puheiden takia sikseen. Hän lupasi tehdä voitavansa, puristi Tildan kättä ja toivotti Jumalan rauhaa.

Lähtiessä kysyi hän:

-- Kuka sinulle kertoi että Tuohela aikoo toisen kanssa?

-- Suontaustan Silla, vastasi Tilda.

Allapäin asteli Tilda pois pappilasta. Ei valennut mielensä musta eikä selennyt sysisen sydämensä tuskanpilvien peittämä tulevaisuuden taivas.

II.

Parveela ja Manssikkala olivat H:n pitäjään komeimpia taloja. Oli ulkoa päin vaikea päättää, kumpi oli varakkaampi. Matkaa talojen välillä oli noin nelisen kilometriä ja jokseenkin keskellä oli Tuohelan talo.

Tuohela oli ennen ollut kauppias kaupungissa, vaan sitte varoja jonkun määrän koottuaan ja tehdaskaupungin rauhattomaan elämään kyllästyneenä muuttanut maalle ostamalleen tilalle asumaan. Mies ei ollut juuri vastenmielisen näköinen ja kun ikääkin oli vain joitakin vuosia yli kahdenkymmenen, niin ei ole ihmeteltävää, jos hän joutuikin niin sanoaksemme kahden tulen väliin. Olipa alkuaikoina liikkeellä huhuja, että hänellä kaupungissakin olisi morsian. Suontaustan Silla oli siitä jo varoittanut Tildaa, vaan kun Tilda sanoi juuri pitävänsä sellaisesta miehestä, joka muillekin kelpaisi, oli Sillakin sulkenut suunsa.

Kuinka usein ihminen toivookaan saada alottaa elämänsä uudestaan!

Nyt olisi Tildakin jo toivonut uskoneensa Sillaa, vaan se oli myöhäistä.

Tuohela oli luullut rakastavansa Tildaa ja mennyt kihloihin, mutta myöhemmin Parveelan nuorempaan tyttöön tutustuttuaan oli kylmennyt ja käynnit Manssikkalassa harvenneet harvenemistaan.

Parveelan Leena eli Leenu oli kahdeksantoista vuotias kukoistava, voipa sanoa kauniskin, sydämellinen tyttönen, joka katseli maailmaa kokemattoman luonnonlapsen rehellisillä silmillä. Tuohela oli sen jo ensi näkemässä huomannut ja eron Tildan ja Leenun välillä niin jyrkäksi, että häntä itseäänkin hirvitti. Tämä Tuohelan arvelu ei ollut Tildan eduksi, vaan kun pääsemme pitemmälle, tulemme kylläkin näkemään, että Tilda oli eli oli ainakin ollut nainen, joka rakasti ja joka olisi ansainnut rakkautta parempaakin kuin se, mitä hänelle osoitettiin. Vaan Tuohelakin oli niitä miehiä, jotka luulevat ymmärtävänsä, käsittävänsä heti sen, mitä eivät vuosisadatkaan ole osanneet täydellisesti tuntea, sokkeloiden sokkelon -- naisen sydämen.

Leenu paralla ei ollut mitään tietoa Tuohelan suhteesta Tildaan. Hän eleli ensi lempensä onnellisia, päivänpaisteisia aikoja ja rakasti omaansa nuoren sydämensä kaikella lämmöllä ollenkaan aavistamatta uhkaavista pilvistä, jotka kokoontuivat hänen päänsä päälle särkeäkseen hänen hennoimmat, hellimmät haaveensa ja repiäkseen hänen lämpimän lapsensydämensä ainaisesti parantumattomille haavoille.

Lapsekkaan lempensä hentoja haaveita hautoillen hän nytkin käveli kotoisen pellon pientaria. Tiensä kulki pitkin piennarta aidan luo kylätielle. Siellä oli hän jo tottunut Tuohelaa tapaamaan. Varsinkin alkuaikoina oli hänen pakostakin täytynyt rientää sovitulle paikalleen, isä, äiti ja koko sukukin kun kovasti olivat nuorten tuumia vastaan. Mutta nyt olivat sulut siltä puolen säretyt, suostumukset saatu ja ennen aavistamattomat syyt panivat poven paisumaan. Hän nojasi aitaa vasten ja odotti. Hän ei huomannut että joku häntä läheni.

-- Tule kotiin, Leenu.

Leenu säikähti ja kääntyi katsomaan.

-- Enkä, sanoi hän hymyillen.

-- Mitä turhia täällä odottelet, etkö nähnyt, johan tuo meni tuolla etäällä?

-- Kuka tuo?

-- Niin, oletkos olevinasi?

-- Enkä ole, mitä sinä... enhän minä kun... marjoja etsin.

-- Marjoja...? Etkö liene jo löytänyt kylliksi. Siihen se nyt on tänä kesänä Leenulle marjamätäs kasvanut kuusen juurelle... ei siinä vielä viime kesänä ollut.

Leenu kumartui ja oli jotakin poimivinaan.

-- Annas olla, tahdonpa nähdä, kasvaako siellä...

-- Älä nyt, rakas Kalle...

-- No, poimi nyt, vaan tule ajoissa kotiin ettei isä ennätä kysyä ja -- pyyhi suusi puhtaaksi marjoista.

-- Hyi, sinä olet häjy.

Mutta nuori mies jatkoi jo matkaansa solaa myöten Parveelaan. Hän oli Leenun veli ja rakasti sisartaan kuin silmäteräänsä. Hänkin oli alussa ollut hiukan vasten, vaan ei kuitenkaan niin paljon kuin toiset sukulaiset.

Kun hän oli jonkun matkan astunut, huusi Leenu jälestä:

-- Kalle, Kalle, tule nyt katsomaan.

Ja hän näytti kokonaista manssikkaterttua.

-- Niin on, näkyy jo olevan, sinun onnellasi varmaankin. Kuitenkin minä toivoisin että riittäisi pään polveksi eli että aina saisit marjoja poimia kotopellon pientarilta.

-- Niin, yhä sinäkin vain vetelet samaa virttä. Sinusta olisi kai hauskaa nähdä minut ijän kaiken vanhana piikana.

-- Hyvä niin, hyvä näin. Niin oot äitisi sylissä kuin on marja mättähällä, niin oot sulhosi sylissä kuin on kukka sammalessa, sanoo joku runoilija.

-- Niin, se on viisaasti sanottu, näetkös, molempi parempi, ilkkui Leenu iloissaan veljensä mieltä ollenkaan älyämättä.

-- Viisaasti kyllä, sinä olet liian nuori naimisiin.

-- Kuule, älä nyt enään, lupasithan jo kerran ettet enään puhu siitä.

-- Lienen luvannut tai en, sano nyt kuitenkin minulle, ymmärrätkö mitä rakkaus on ja rakastatko sinä Tuohelaa?

Leenu pakostakin punastui oman veljensä edessä, hetken mietittyään vastasi hän.

-- Rakkaus on mielestäni jotakin sellaista... selittämätöntä. Se on jotakin suurta ja samalla niin pientä että, että... se sopii kyllä hyvin yhdeksäntoista vuotiaan tyttölepakon sydämeen, lopetti hän nauraen viisastelunsa kun huomasi ettei siinä pitkälle päässyt.

-- Ei, ei, tyttö rukka, se on jotakin...

-- Sellaista, jota sinä et tunne, ehätti Leenu, mene nyt vaan lupauksesi mukaan Tairuanpohjista hakemaan ne komeimmat koivut huomiseksi ja mitä siinä jurritat; huomenna pitää olla iloa ja päivänpaistetta ja...

-- Sinä et vastannut vielä toiseen kysymykseeni.

-- En vastannut, enkä vastaa, mene nyt vaan.

Vaan kun Kalle ei mennyt, sanoi hän:

-- Oi, minä rakastan niin, rakastan niin... että minä en voi mitata sitä sinulle.

-- Ohhoh! nousi huokaus syvältä Kallen rinnasta.

-- Mitä, mitä, Kalle, onko jotakin tapahtunut vastaa, miksi olet niin omituinen, onko hän ehkä sairas?

-- Jospa niin olisi! huokasi hän taas.

-- Oi, älä kiduta minua, sano, onko jotakin tapahtunut?

-- Ei vielä...

-- Vielä? Selitä! Vielä? Mitä sinä puhut?

Yhdeksäntoista vuotiaan tytön silmissä ei kyynel ole suurten salpojen takana.

Kalle katui puheitaan ja kapusi yli aidan, meni itkevän sisarensa luo, tarttui kiinni hänen vyötäreihinsä ja anteeksi pyytävän äänellä pyysi häntä pois kotiin. Ei uhannut Leenu lähteä, oli luvannut odottaa, vaan -- miksi hän ei vielä tullut.

-- No, älä nyt ole lapsi, voihan aina sattua esteitä.

-- Voi kyllä, vaan ei niin monena iltana. Eilen hänen jo piti tulla, vaan...

Ja hän itki nyt jo pettymystään. Tyttö parka! Miks'ei ihminen voi tappaa rakkauttaan silloin kuin tahtoo? Siksi että sen lähteet ovat suuruudesta, jonka pienintäkään ilmettä ihminen ei voi olemattomaksi tehdä.

III.

Meidän täytyy nyt lukijan suostumuksella siirtyä vielä hiukan taaksepäin saamaan selkoa Kallen omituisista puheista ja jättää sisarukset kumpikin erilaisen surunsa valtaan ja siirtyä sinne, missä tuo odotettu henkilö, Tuohela, oli.

Me näemme hänen ilomielin astelevan Parveelaan päin. Käynti on kiivasta, vaan jokseenkin huoletonta. Taskustaan vetää hän kookkaan hopeakellon, joka näihin aikoihin oli harvinaisuus. Kelloon katsottuaan kiirehtii hän askeleitaan, huomaamatta ihmistä. Hän ei jouda taakseen katsomaan, niin ettei huomaa jälessä juoksevaa ennenkuin kuulee hätäsen läähättävän äänen takanaan sanovan:

-- Kuulkaa, pysähtykää, olen jo liian vanha juoksemaan.

Tuohela pysähtyy ja kääntyy katsomaan.

-- Silla? on ainoa sana, joka häneltä pääsee yli huulten.

-- Niin, Silla, vanha vaivainen Silla, joka on hyvien ja pahojen uutisten tuoja ja tapahtumien enne.

-- No, mitä nyt?

-- Teille tuli vieraita. Kun minulla oli matka tänne, pyysivät minut Teitä paluuttamaan.

-- Keitä ne ovat?

-- Eivät käskeneet sitä sanoa.

-- Tunsitteko te niitä?

-- Paremmin luulen Teidän tuntevan.

-- Sinä, vanha vares, sano, ketä olivat.

-- Menkää katsomaan, jos tahdotte, minuun eivät kuulu.

Ja Silla väänteli päätään hänelle omituisella tavalla ja läksi matkaansa jatkamaan. Tuohela tuli uteliaaksi ja vaikka olikin kiire mielessä, kysyi hän jo Sillalta:

-- Olivatko ne naisia vai miehiä?

Vaan Silla oli vanhoillaan tullut kuuroksikin. Päätään väännellen riensi hän Parveelaan päin. Tuohela kääntyi kotiinsa.

Kun hän astui pihaportista sisään, näki hän että piha oli tyhjä. Palvelusväki oli poistunut pihanpäätupaan, koskapahan sieltä lasista näyttiin kurkisteltavan. Hän nousi rappuja ylös omaan asuntoonsa, avasi oven kamariinsa ja lensi kalman kalpeaksi. Hän melkein tuijotti eteensä, ei uskonut omia silmiään, vihdoin toki vihansa sanoihin purki:

-- Sinä...? Tilda...? täällä... ja nyt... kaikkein nähden?

-- Sääliä, Kusti, sääliä! uikutti kalpeaksi kuihtunut Tilda, sillä hän se tosiaankin oli.

-- Pois! -- -- pois, pois, pian taikka...! -- Hän tapaili jotakin tukea kädelleen ja vapisi.

-- En enää ano, kuiskaili Tilda surullisesti, rakkauttasi, vaan sääliä, sääliä! Minä en olisi tullut tänne... -- Tildakin tarvitsi tukea ja nojasi sängyn laitaan -- en olisi, vaan... minua väsyttää... olin matkalla sinun... pikku... pikku Leenusi luo... sanomaan... Tue minua... Kusti... sopimaan... minä... kuuletkos... minä luovun... luovun rakkaudestani sinuun, minä... en sitä... ansaitse...

Ja hän lankesi tiedotonna ja voimatonna vieressään olevaan sänkyyn.

-- Onneksi et sinne ehtinyt, mutisi Tuohela julmasti.

Sillä välin oli Silla Tuohelasta erottuaan jatkanut matkaansa Parveelaan päin, jolla tiellä Kallen tapasi.

-- No, Silla, mikä nyt? Aivanhan kulette kuin unissanne. Ovatko korttinne näyttäneet teille jotakin vastenmielistä, kysyi Kalle.

-- Niin, josko ovat? Voi, voi, kyllä tämä maailma on totta tosiaankin kiperä ja kapera kuin pukinsarvi.

-- Nytkö Silla sen vasta vanhoilla päivillään huomaa?

-- Nyt vasta oikein. Mutta eihän pikku sisarenne vain oikein sydämensä pohjasta pitäne Tuohelasta?

-- Mitä se meihin kuuluu. Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.

-- Ei mitään minuun ainakaan, vaan teihin ehkä... Näettekös, nuori isäntä, asiat eivät ole oikein. Tästä voi nousta hirveä myrsky, näettekös, myrskyjä voi olla ihmiselämässäkin.

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte.

-- En minäkään oikein ymmärrä mitä tarkoitan, vaan kuitenkaan en tarkoita mitään pahaa, kuulkaa, teidän pitää koetella vieläkin saada Leenu purkamaan, vaikkakin hän olisi kolmasti kuulutettu.

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden että se olisi parasta sekä Leenulle itselleen että Tuohelalle, teille, isällenne ja kaikille ihmisille.

--- Niinkö nyt korttinne ovat pahasti kääntyneet tai, lisäsi Kalle hetkisen jälkeen, puhuisitteko ehkä Manssikkalan Tildan pussiin ja siinä sivussa omaan pussiinnekin?

-- En puhu kenenkään pussiin, vaan luulen, että ellei Leenu pura kihlaustaan, niin tulemme kaikki pussiin, pussiin, johon jouduttua ei ole helppo pois päästä.

-- Mitä se Silla taas loruja laulaa. Tulkaa tupaan niin saatte juhannusrieskoja, jos ette puhu tyhmyyksiä pussista, johon muka kaikki joudumme.

-- En tule, en tule, uskokaa pois, asiat eivät ole oikein. Ihmeellisiä asioita on tällä välin ehkä jo tapahtunut ja, tiedättekö, Manssikkalan isäntä aikoo vetää teitä oikeuteen metsän haaskuusta ja joistakin muista syistä.