Part 1
KELLASTUNEITA LEHTIÄ
Kirj.
Larin-Kyösti
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.
SISÄLTÖ:
Kellastuneita lehtiä. Laatokan rannoilla. Kujilta ja kaduilta.
KERTOVIA RUNOJA:
Loppiaistarina. Nuori kuningas. Kuisma ja Helinä. Geisha. Paavo ratsastaa. Marjatan helmi. Vanha kaupunki. Nuuskamuori ja prinsessat. Hebla. Persian perijä.
SEKASOINTUJA:
Itkevä huilu. Suur'itse Minä. Kuolema kannelta löi. Vuorella istuja. Sointuvat sirpaleet. Tuonelan rannalla. Hymni kultaiselle vasikalle. Ikuisen vaeltajan valitus. Kultaisen oksan etsijä.
LEIKILLISIÄ:
Kaikki on ennallaan. Aasinajajien maassa. Kumartaja. Räkättirastas. Remu Rymysen päiväkirjasta. Sanankuulija. Nurkkasihteeri Hausnerus.
Aleksis Kiven muistolle.
Kuolema vaeltamassa.
KELLASTUNEITA LEHTIÄ.
Syyskylmästä ne lehdet kellastui, tien oheen taakseni ne jäivät, ne palaa niinkuin tähdet tummat, suuret, ne höystää tarhataimieni juuret, niin kunnes tulee taas ne kevään päivät.
Ne lehdet elonpuusta irtaantui, ne suven lapsia on sentään, ne kiiltää, kuultaa niinkuin veri, kulta... Kun synnyiniloissansa kuohuu multa, ne myrskyn eellä keväällä nyt lentää.
LAATOKAN RANNOILLA.
1.
Kati laulaa kangaspuulta, sukkula lankoja johtaa, kiiltää loimi ja kaiteet helskää, säteet sormilla hohtaa.
Taatto tuvassa veisailee, ja äiti se liedelle liikkuu, siskot leikkivät lattialla ja kehto hiljaa kiikkuu.
Pirtin vihreän akkunan alla aallot loiskivat santaan. aatos lentävi harhaellen ja kotipuoleen kantaa.
Tuttu on seinän vanha sammal, ovi ja otsahirsi, tuttu on mulle iltalaulu ja vanha juhannusvirsi.
Laulu sydäntä lämmittää, kun loimet laskee ja taipuu, katse harhaa hämärässä ja Katin silmihin vaipuu.
2.
Pois tieltä purlakat, -- plitsh ja plitsh, nyt Mantsjun Ontrei Gavrilovitsh taas ajaa telegass', sinkuu hiekka, hän paras Karjalan parasniekka, vaikk' onkin kuningas kukkaron, ain altis, mairea, suulas on.
Hän vaihtaa, ostaa ja metsää myy, hän ketunnahkaansa vetäyy, ei proidi, proidi, hän vennääks' ääntää, hän mielen mittaa ja silmän kääntää, ja korot kasvaa ja kauppa käy, mut prameutta ei sentään näy.
Hän viisas, viekas on laskuissaan, sai monet markat jo koukuillaan, lie kolme taloa kunnahalla ja sadat saatavat ryöstön alla, hän oisko kitsas, ei, tarkka vain, hän liukkaan häntänsä peitti ain.
Hän Salmist' pohattomutsjon toi, pien Kostja kehdoss' jo vaikeroi, se perii konnut ja kultaruplat, (ne kumpuu Mantsjulle niinkuin kuplat), pien Kostja tatjansa kuva lie, ja aasi kultainen kauvas vie.
Lie hällä kymmenet jaalat jo, on jauhon menekki mainio, ja Piiterille hän pyitä tuottaa ja hyvään onneensa muuten luottaa, hän vehnään veljeksi päästä ties ja yhtä hyvä on Suomen mies.
Jos lie tää parjaus paha vaan: hän petti kruunua jauhoillaan, mut pöydän alle hän herrat juotti ja uuden kellon hän kirkkoon tuotti, taas nousi arvohon entiseen ja kulkee hurskaana hiljalleen.
Hän synnin papilta anteeks sai, nyt kirkkoon käy joka sunnuntai, hän ristii silmiä pogostalla, pois lakit lentävät kaikkialla, kun telegassansa -- plitsh ja plitsh, taas ajaa Ontrei Gavrilovitsh.
3.
Tiellä ma kolme neitoa näin, kengät ne narskui ja heinissä kastui, kiertäen sauhuvan saunan taa hiljaa ne akkunan alle astui.
Heli on hempeä laadultaan, silmissä näin minä hilpeän huolen, arkana Irja mäellä käy siintävän lahden toisella puolen.
Kati se kaaresti kujeissaan, takkiaisia tukkaani heitti, letit ne leiskui ja välkkyi vyö, laihoon ne juoksi ja laiho ne peitti.
Silmät kiilsi ja välkkyi vyö, kun minä Katille laihossa kostin: Irjan helminauhan ma vein ja Helin ma ilkkuen ilmaan nostin.
4.
Kati tuima ja tumma kisahan käy, jo äitisi tuvassa nukkuu, iloliekit rannoilla hulmuaa, ja kiihkeät käköset kukkuu.
Täällä tuvassa hiillos himmenee, yöperhot hämyssä hyörii, oi, kuuletko laulua niemestä, parit siellä jo piirissä pyörii!
Niin umpea tuvassa ilma on, ja ahtaat on sopet ja seinät, tuolla tuoksuu valkeat omenapuut, hajuyrtit ja apilaheinät.
Nyt nouskamme rinnalle harjanteen, kun Laatokka laulaa ja läikkyy, miss' udussa taivahanrantojen sinisaaria sumusta väikkyy.
Kun Laatokka laulaa ja läikkyilee, maa, meri kun halavi toistaan, kun veremme lemmen kisahan käy, ja niemestä valkeat loistaa.
5.
Ja saima souteli Laatokalla, se sousi kuin sotka suuri, ja yöstä hiljaisen hempeästä nous luostarin valkea muuri, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
Mut luostar'rannalla raukealla yks munkki mustissa kulki, hän alle kauhtanan kahinan nyt sydänitkunsa sulki, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
Hän itki illalla lempeällä ja Donin laineita muisti, kun huvipurressa Sonjan kanssa kuun kultajuopaan hän luisti, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
Hän Sonjan kosijan yöllä tappoi ja kiiti arot ne aavat ja viimein luostarin muurin taakse hän peitti sydämmen haavat, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
Ol' ennen tuima hän saporoogi, mies täynnä tulta ja verta, nyt valju munkki, mi suruissansa öin katsoo hiljaista merta, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.
Hän nosti kätensä taivahalle kuin merta halannut oisi, kuin Sonjan laulua kuunteleisi ja Donin lainehet soisi, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.
Pois painoi päänsä hän etelään ja hiljaa muurille nousi, kun laulu saimalta sammui pois ja saarten lehtoihin sousi, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
Ja tuntui kuin aron aavikoilta ois käynyt henkäys suuri, kun merest' auringon kruunu nousi ja välkkyi luostarin muuri, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.
6.
Ukko utra harmaaparta perässä purtta melalla suuntaa, nuorat juoksee ja kokka soi, rannoilla niityt vihannoi ja taloja kunnailta puuntaa.
Teljoill' on Irja suruinen, nuori mieli ei karkele koissa, katsoo sinisten salmien taa, äsken tulista brishakkaa tanssi hän praasnikoissa.
Laineissa lanteet laski ja nous, povi se kiihtyen läikkyi silloin, keskellä peshota-rahvahan näki hän hilpeän Tahvanan ja souteli polvilla illoin.
Anuksen brihat ja neveskat hämyssä hiipi käsikäissä; konsa Irja on iloinen, saako hän kihlasormuksen ja pyöriikö omissa häissä?
Irja katsovi salmihin pois, kylmä on käsi ja vaalea huuli, mieli niin läyli ja leino on, laulaa laine vallaton, ja Laatokan tuima tuuli.
Eessä on sumuiset mantereet, pitkät syyskuun ikävät illat, aatos Tahvanan kanssa käy, sataa, sataa, ei päivää näy, ja tummat on taivaan sillat.
Ukko utra kääntävi purtta sotkan soutuvalkamoihin, Irja silmänsä maihin luo; konsa Tahvana taasen tuo Irjansa praasnikoihin?
7.
Karjalan kuningas nuor' Ale on, keisari Anuksen laajoilla mailla, kruunu se meressä kimmeltää, Ale on kruunua vailla.
Kruunu se meressä kimmeltää, kuplista kiiltää hopeavuori, vankina siell' sulo Seenia on, prinsessa Seenia nuori.
Veteiset vuorta vartioi, ahvenheiniin ne heittää nuottaa, Seenia vuoressa itkevi, Alehen Seenia luottaa.
Köyhä kuningas nuor' Ale on, simpukan etsijä, maantien veikko, Laatokan rantojen rauhaton, hurjasti naurava peikko.
Ale on Seenian sulhainen, Seenia, Seenia vuoreen kuoli. - Ale on kruunua vailla vain, Ale on mielipuoli.
8.
Vanha kello se naksaa ja lyö, tullut on hiljainen, hiipivä yö, katselen nuorta Karjalan viljaa ja pirtissä on niin hiljaa.
Hiillos takassa tummenee, isä ja äiti uinailee, pankolla kuorsaa ruoti-ukki, ja vaiti on puolarukki.
Pilvet ne piirissä hajaantuu, tummuu loimi ja kangaspuu, elämänlanka kiertää seinää, tupa tuoksuu palsamiheinää.
Vuoteell' ei kaunista Katia näy, nuori kutoja hiipien käy, varpain varoen kuiskaa ja kulkee ja hiljaa oven hän sulkee.
Nojaa olkaani nuoren pään, sulaa iloiseen ikävään; perhot lentää ja kello tykkii, ja sydämmet yössä sykkii.
Sanaselityksiä: purlakka = loinen; Piiteri = Pietari; pogosta = kirkonkylä; saima = jaala; peshota = illatsu, iltaseura; neveska = nuori vaimo; briha = poika.
KUJILTA JA KADUILTA.
1.
Etukaupungin kujien hämärään pois humusta jalka johtaa, katulyhdyt himmeesti liekehtii, ja kostea katu hohtaa.
Täällä rikos nurkista väijyilee, tääll' on syvien syntien ukset, täällä salainen nyyhkytys seinistä soi tai julkeat kiroukset.
Täällä köyhyys kurjuutta kannustaa, se silmät raukeiksi leimaa, maakuoppien krouviin souvit käy, yöpuvuissa portot keimaa...
Ma astuin ali akkunain, ja kengät vettä vuoti, ma seisahduin ja oven näin, siin' oli pieni puoti.
Kaks leipää, makeispönttö, vyö, ja posliininen nukki, ne akkunassa nähdä sain, myös myrtti siinä kukki.
Ma akkunasta kurkistin, sen näin, ken kastaa kukkaa, näin kadonnehen Lyylini, hän suki tummaa tukkaa.
Näin seinustalla varjonsa, näin korkeet aallot poven, näin silmät, joit' oon suudellut, ma tartuin ripaan, oven.
Ja ovikello helisi kuin narritiuvun helke, hän nousi, katsoi, punastui, ja silmiin syttyi välke.
2.
Ma tiedän sun sukusi tarinan, sun veljes on lännen mailla, sun äitisi houruinhuoneessa on, ain isää olit sä vailla.
Lokakukkien keskellä kasvanut oot, monen perii aikainen hukka, mut Lyylini, Lyyli, et itkeä saa, sinä oot kuin ruusunkukka.
Sinä varjon kaihova kukkanen oot, joka päivään pyrkii yöstä, sä oot mun lumottu prinsessain, sun peikon vuoresta ryöstän.
Sun seitsenlasi-vaunuissa vien ohi rumien rakennusten, ja uuteen Riemun kaupunkiin me riennämme rinnatusten.
3.
Nyt kaikki kaupungin valkeat yön ylitse palaa sais, ja saatossa nauru, soitto sois, me joukossa juhlittais.
Ei --, kahden kammios hämyssä on meillä salaiset häät, oi, vanno, ettet sä karkaa pois, nyt ijäksi luokseni jäät.
Ma vavisten käteni kiedon näin sun valkeita rintojas kohden, ja lemmenjuhlaamme valaisee yölamppusi ruusuinen hohde.
4.
Yökukka olet kummallinen, sä piilet pimeillä mailla, sua janoova silmä ei päivin huomaa, oot silloin tuoksua vailla.
Mut tulee yö, kun veri käy, sa tuoksuillas luoksesi kannat, sa hurmaat kulkijan yksinäisen ja syliisi syöksyä annat.
5.
Mua kadulla vilussa oottelit, sinä tyylini, silkkihiiri, ma viinituvassa maljoja join kera hilpeän ystäväpiirin.
Sun, viluvarpuni, unohdin, lens aatos ruusuisin siivin, et sanalla mua soimannut, kun vihdoin luoksesi hiivin.
6.
HUNNINGOILLA.
Mies katuviertä hoipertaa, ja viina suusta löyhkää, hän teikaria työkkäilee ja porvaria pöyhkää.
Hän manaa maan ja taivahan, ja kirot kimpoo suusta, hän nyrkkiänsä rintaan lyö ja kiljuu hirsipuusta.
Hän tahtois hirttää kuninkaat ja piispat samaan nuoraan, hän näyttää naista ylhäisön kuin tarkoittais hän -- -- Hän oli uljas uhmaaja mut taittoi peitsen kärjen, hän voimastaan on langennut, vei myrkky päästä järjen.
Hän näki maat ne luvatut yön taisteluiden takaa, hän tahtoi kaikki tasoittaa ja pienimmälle jakaa.
Nyt viha häntä kouristaa ja onnenlasten pilkat, on sielu epäkunnossa ja kiiltää takin tilkat.
Hän tahtois maailmaa mullistaa, vain itseään hän sortaa, nyt käy hän niinkuin rikkoja pois yli luisun portaan.
Hän syöksyy kerran syvyyksiin ja muita tempaa mukaan, hän oisi muita nostanut, ei ääntään kuullut kukaan.
Nyt käheänä ääni soi: "ei herraa, eikä orjaa!" Kuin ilves hiipii vartija ja hänet yöhön korjaa.
7 Kas, yli loistavain akkunain me nostamme nuoret päämme, tämä tähtivuori kuin viitta on, sen liepeillä kaupungin näämme
Ah, kuule iloista humua, se kasvaa, hurmaa ja huumaa, siellä kiertää laskiaiskulkueet pois elämän kisaan kuumaan.
Kas, tornit loistaa ja kellot soi, ja soihdut ilmoihin lentää, oi, kuule, hetkeni kuningatar, on elämä ihana sentään.
Sun päähäsi lasken kruununi, sen laulun huumeessa laitoin, ja tässä on vihanta laakeri, sen kärsimystieltä taitoin.
Siit' usein uneksin tummin öin, kun katuja kuljin kuin aave, kun isosin ja leipäni oli kunnian kultainen haave.
Kas, kaupunki vastaan ammoittaa kuin suurisilmäinen hauki, -- suuryleisö ihravatsoineen, sen löyhkäävä kita on auki. -- Mut maatkoon nyt hauki haudassaan, tämä meidän on valtakunta, sun valta on, kaikki; on silmies syy, jos orjasi ei saa unta.
8.
Vielä muistatko Lyyli sen päivän, kun istuimme kuiskaillen, ja hyristen hautausmaalla kävi karkelo hyttysten.
Ne hetken heiluvat lapset tuli luoksemme vieraisiin, kun turhia tarinoiden me nurmella soudeltiin.
Ne ilman surisevat siskos ne pyörivät länteen päin; ma huomasin tunteesi tyhjyyden ja sentään luoksesi jäin.
Sa sanojes piikillä pistit, sa pistit pintaani vain, ja sydämmeni nauroi sulle, kun illalla Sallia hain.
9.
Kuin viiniköynnös kiedot kätesi ja yli vuotaa annat hehkus ain, ma oon kuin mykkä rosorinta muuri ja mielikuvissani elän vain.
Sun huules on kuin viinarypäle, oon muuri, sinä löysä köynnös vaan, mun täytyy erota sun syleilystäs, sua alastonna tulen kaipaamaan.
10.
KADUN KASVATTI.
Hän matkii hämyn tekoja ja pitkin kujia hän kahmii, lyö nakkia, juo, salaa tupakoi ja lokariemuja jo ahmii.
Hän äidin nuuskaa varastaa, öin sillä hampaitansa hieroo; hän oppi mieron käskyt kymmenet ja maailmaa hän katsoo kieroon.
Hän hiipii niinkuin varas jo, ei häpeä hän enään ketään, yön, vietin, vihan villiin pyörteeseen jo likavirta häntä vetää.
11.
Mun tempasit kuumaan syleilyyn, sait vereni vaahtopäähän, sä suutelit, itkit ja suutelit ja purit mua olkapäähän. -- Ma näin sun yöhön häipyvän ohi iloisen impiparven, ma muita etsin, sun hylkäsin, mut olkaani jätit sä arven.
KERTOVIA RUNOJA.
LOPPIAISTARINA.
Ylitse kirkon soutaa kelmee kuu, sen sarvenpäitä kiertää pitkät pilvet, sakastin akkunat ne välähtää, ja loistaa vaakunat ja vanhat kilvet.
Ristikkoharjallansa kiljahtaa ikänsä ruostuttama vaskikukko, ja ovensuussa kättään ojentaa kuin almuun vanha puinen raha-ukko.
Loppiaisyönä, kun on uusi kuu, -- niin iltapuhteillansa kertoo kansa -- haudoista henget kirkkoon leijailee lävitse seinän kääreliinoissansa.
Käytävän ristiin vainaat vaeltaa, ja heimot heimojansa siellä kohtaa, kynttiläkruunu syttyy itsestään, ja sinivihreet liekit yöhön hohtaa.
Tapulitorniin ylös kolisten luurangot hajan syöksyy hurjaan piiriin lehterin kautta ohi urkujen, ylitse saarnatuolin aaveet kiirii.
Ne kiskoo vainajata keskellään, ne alttarilla käyvät käräjöitä, edessä mies on messukaapussaan, ne tutkii syytettynsä synnin töitä.
Pater Marcus oli hän nimeltään, hän turmeli sukunsa taimen, hän kerran kirkkonsa kirosi, Pater Marcus, sielunpaimen.
Hän vainovuosien aikana vihan alttiiksi templinsä antoi, pyhät astiat, hopeat hohtavat ja kullat hän kätköistä kantoi.
Sotahurtat kirkossa kiljua sai, ne pyhimyskuvia löivät, ja itse alttarin edessä sotaratsut kauroja söivät.
Hän mässäsi joukossa ryövärien, Neitsyt Maarian kuvalle sylki, ja ehtoollismaljalla kilistäen hän vanhan uskonsa hylki.
Oman siskonsa tyttären Valpurin hän salpasi sakastihin ja ilkkui: "nyt olet morsiamein, huvivaimoksein sinut vihin!"
Ja janolla, nälällä näännyttäen pater Marcus hurskas ja siisti väen tallasi nuoren neitosen ja neitsytkunnian riisti.
Pater Marcus kuulu ja kunnoton pahan pidoissa juopui ja paatui ja kerran kiroten syntyään hän kirkon portaille kaatui.
* * *
Ylitse kirkon pilven varjot käy, varjosta kirkkovaahterat ne haastaa, se vanha kirkko kummittelee öin, vainajat vainajata pieksee, raastaa. -- Maantielle vihreet liekit heijastaa sakastin kaari-akkunoiden jäästä; suntionpoika kerran näki sen, sen jälkeen vialle on tullut päästään.
MUORI KUNINGAS.
Olen nuori, nouseva kuningas, ma tornista katselen merta, huvihaahdet rannalla kelluaa, on vihreä aalto ja vihreä maa, ja pilvill' on kultaa ja verta.
Meren taa minä tahtoisin laskettaa, -- niin uneksin useat kerrat - satusaaria tahtoisin valloittaa, mut neuvonantajat varoittaa, ja kapinoi aatelisherrat.
On hovini haamujen joukkio, jalot neidit peijaita matkii, isän narri huonoa leikkiä lyö, hovimiehet kuiskien juo ja syö ja hapanta viiniä latkii.
Homekorvat ovissa supsuttaa, ja hiipivi silkkisukka, mun luonani matala maire soi, mulle ranskan kuoseissa pokkuroi silonaamainen jauhotukka.
Ei ritarisalissa nauru soi, ei torvet kisoja toista, surun kummitus linnani liepeillä käy, huvihuoneess' ei lemmen paria näy, ilotulet ei puistosta loista.
Ja sen vanhan näyttämön loukoissa vain sirkat lauluhun kiihtyy, tomun peitossa kirjatut pilarit on, heloluuttu on nurkassa ullakon, missä öiset lepakot viihtyy.
Minä taiturit linnaani kutsun taas, pois unienselittäjät häädän ja joukossa suorien soturien ja kaijussa soiton ja kauneuden minä totuuden lakia säädän.
Hei, juomanlaskija, haarikka tuo, tuliviiniä tahdon ma maistaa, pois aatelisherrat kalpeat, ja tehkäämme väljät akkunat, että päivä pitoihin paistaa!
Jos vielä on nuoria nousemaan, ne saakohon panssaripaidat, ne taiston taljalla varttukoot, papit vaimoille kirkossa messukoot ja jääkööt sairaat ja saidat.
Pois merelle, merelle kauas pois, miss' on suuria seikkailuita, sinne vainopurtemme puskea saa, mistä kaupunkitornia kajottaa ja tuuheita palmupuita.
Sinne kuuluisan saarikansan luo käy vaahtinen, vallaton tiemme, missä portilla kumartaa kuninkaat, ja verolle laskemme maireat maat ja kauneimmat naiset viemme.
Sotatorveen tahdon ma toitottaa, kun raukoilta rannoilta lähden, en taistele viljavan mullan vuoks, sodan oltta en maistele kullan vuoks, vaan korkean kunnian tähden.
Kotirannalle taas kun lasketaan, saa soida hilpeä taide, ja kun nurkissa paukkuu talvinen yö, runoniekkamme iloista kannelta lyö ja maine se käy yli maiden.
KUISMA JA HELINÄ.
Kaunis Kuisma kasakkapäämies -- kylässä majaili Sankolassa, talossa Helinä hienohelma kulki hyräillen hämärissä ja kullalle kimelsi kassa.
Kasakan halatti oli niin musta, tummempi tukka, kun ketoa viilsi raisuna ratsu, kun kannus pisti, vyöstä välkkyi pistoolin piiput, mut tuimemmin silmät kiilsi.
Kuin on joella hento ulpu, niin oli Helinä, neitsyt nuori, kulki silmillä sinisillä tuvasta aittaan ja talliin katsoi, kun Kuisma suppua suori.
Helähti heinässä kavion kenkä rantakedolla lähellä viljaa, Kuisma hevosen seljällä tanssi, kansan seassa povessa polte se Helinä seisoi niin hiljaa.
Tömähti tanner, sävähti silmä, Helinä ihanaa ilmaa henki, hurjaa lentoa hyväili silmä, syrjässä mykkänä hammasta purren se seisoi Isma renki.
Illalla Isma pihalta hiipi luhdinsolalle porraspuuta, siellä Kuisma kiihtyen kuiski mustanmerisiä muistojansa ja antoi immelle suuta.
Niin meni kesä kuin iloinen ilta, niinkuin levoton liverrys puissa; tuvasta aittaan armas astui, kaivolla Kuisma hevosta juotti, mut Isman miel' oli muissa.
Synkkä Isma metsiä yksin samosi suven kuin etelän yössä mustan lempensä pimeydessä, luhdille hiipi kuin valju varjo ja päivin tanasi työssä.
Talven tullen kasakkaparveen tsaarilta muuttokäsky tuotiin, virtasi viina, remahti nauru, balalaikat ja laulut soivat, kun eron maljoja juotiin.
Helinä, hieno ruusuposki, Kuisman polvilla surren sousi, Isma joi ja haluja hautoi, tuijotti Kuismaan tulessa katse ja kiroten pöydälle nousi.
Tasajalkaa hän hyppi ja hihkui, kaatoi kannut ja vilkutti veistä, hoippuvat kasakat seisaalle lensi, Isman ne köytti ja läävään heitti ja ilkkuen uhkas ne peistä.
Vihelsi Kuisma, vaahtosi ratsu, Helinä riippui ohjaksissa, riehui, rukoili, polvin ryömi, hajalla hapsin laahasi maata ja kiljui kuin metsän kissa.
Laineissa lumi pihalla pyöri, korskui ratsut ja piiskat vinkui, ratsunsa pystyyn kannusti Kuisma, heltyi ne hienot käsivarret ja Helinä hangelle sinkui.
Tulta iski hevosten kengät, portaat parkui ja hallit haukkui; heräsi Helinä tähtiyössä, tapasi sydäntä, kättä väänsi, kun sillalla kaviot paukkui.
Sylissä syksyn kylmä lapsi huusi hurjana sulhoa luoksi, näki vain samean virran juovan, umpipolkua ryöppyhyn kahlas ja ratsukentälle juoksi.
Tuuti lasta, laulatti lasta, puisti päätä ja lunta kouri, eikä itkenyt äiti nuori, istui paatena penkereellä ja hämärää aatos houri.
Hei, miten pyryssä huiskien häntää lumiset varsat ketoa kiiri ylös ja alas kuolassa rinta, vaahdossa vatsa ne piehtaroivat pois sakeaan ilmapiiriin.
"Hahhahhaa, on Kuismalla kiire, pois mene... ei tule... auki on kuisti, taivas on kiinni... kätesi polttaa, Kuisma, Kuisma!" -- Helinä nauroi ja virran railohon luisti.
Oi, sitä nuorta virran ulpua, oi, sitä Helinä rikko raukkaa, sataa lunta ja tähdet sammuu, -- rantoja yksin harhaa Isma, ja kaukana kaviot paukkaa.
GEISHA.
Esirippu nousta alkaa, virtaa hienot univiinit, Geisha nostaa pientä jalkaa; vinosilmä mandariinit lohikäärmekuva-matoillaan heiluttavat palmikkojaan.
Hän hiipii, hyppii kuin Kiusiun kauris, kuin viiniköynnös hän kiemuroi, kun punapaperi-lyhdyt heiluu ja bambupillit ne nurkass' soi. Käy povi laineissa, helskyy vyö, on hällä silmät kuin mustin yö, ne palaa, maahan ne miehen lyö; mut Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.
Hondosaaren tytär sorjin liitää lailla iltaperhon, kuningatar sadoin orjin on hän alla silkkiverhon, kuningatar kiivaan karkelon vallalla nuoren vartalon.
Hän lavall' liikkuu, hän hymyy, hurmaa kuin yli ruusujen lentää vois, Mikadon poika, niin huhu kertoo, jo linnan tarjonut hälle ois. Ei Geisha sydäntään antaa voi vaikk' kiihkeen katseen hän moneen loi; kuin keltalumme niin vieno, oi, on Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.
Lyhdyt sammuu, verho taipuu, huvihuone on jo himmee, katsojat ne yöhön vaipuu, prinssi noutaa ilo-immen, Geisha hovivaunuiss' soiluu pois, kuin hän sadun prinsessa ois.
Hän prinssin polvilla kiehtoo, kuiskaa, mut aatos saarella vaeltaa, soi Hondon palmut yön vihkivirttä, Koliibri lemmestä kuhajaa. Ja köydenpunojan poikaa vaan, -- min rantaan jätti hän suremaan -- hän itkee, -- -- prinssi on kiihkoissaan, kun Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.
PAAVO RATSASTAA.
(Äiti laulaa.)
Ihahahaa! Pieni Paavo se ratsastaa, silta häilyy ja kumahtaa maa, ja hopeakuolaimet hohtaa.
Kaukana Paavo jo ratsastaa kuninkaan kultaisen kujan taa ja huovin hän holvissa kohtaa.
Ihahahaa! -- "Missä kuninkaan tavata saan?" -- "Kuningas on kultatuolillaan ja hyviä lakia säätää!"
Paavo hovissa kumartaa: -- "Saanko ma tytärtäs rakastaa?" Ja kuningas puistaa päätään.
Ihahahaa! -- "Ehkä prinssi sanoa voi, mitkä merkit sallima loi prinsessa Sinikan kaulaan?"