Part 2

-- "Avaimen, ristin ja kruunun kai, kuninkaan tytär ne synnyssä sai, ja hänelle päiväkin laulaa!"

Ihahahaa! "Sulla on tiedot taidokkaat, komeimman linnan ja Sinikan saat ja puolen valtakuntaa."

Kotihin Paavo nyt kannustaa, äidin sylissä maata saa ja näkee prinsseistä unta.

MARJATAN HELMI.

Marjatta se nuori neiti kulki rantaa pitkin, iloissansa lauleli ja kukkia hän kitki.

Istui meren kivelle ja meren vettä maistoi, näki sinisimpukan, kun päivä siihen paistoi.

Päivä lauloi, leivot lauloi, taivas laulun toisti, neiti poimi simpukan ja siinä helmi loisti.

Helmi helkkyi silmissänsä, nytpä neitsyt telmi metsän kultakanervalle, silloin hukkui helmi.

Itki impi, etsi, itki, itku metsään hukkui, ilta hiipi kanervalle, siihen impi nukkui.

-- -- Tuli kyttä metsätietä, hiipi mättään alta, löysi helmen, vei sen helmen maire Marjatalta. -- Unnissansa Marjatainen väänsi valkokättään valitellen, vavahdellen päällä pehmeen mättään.

Kyttä kulki muilla mailla valtateitä pitkin, sitä iltaa impi aina yksinänsä itki.

Itki kunnes nukahti, ja tähdet alkoi loistaa, mut ei koskaan enään nähnyt unta simpukoista.

Rannalla hän itki kerran kaihon kyyneleitä, kyynelhelmi mereen vieri, vieri tuulen teitä.

Vesikaari helmen nosti Luojan akkunalle, Luoja puotti valkokyyhkyn maire Marjatalle.

Nyt se kyyhky neijon päällä välkkyy sekä väikkyy, neitseen pyhän katseen alla meri tyynnä läikkyy.

VANHA KAUPUNKI.

Näin usein unissa sen kaupungin, sen ahtaat kujat salaa sokkeloita, pihanperill' on vihreetä hämärää ja kirjatuita lyijyakkunoita.

Sitä matala muuri ympäröi, on tulliportiss' suuri salalukko, ja raastuvan tornit ne kimmeltää ja vanha ravistanut vaskikukko.

Ja taittoharjat ne nuokkuilee kuin nukkua ne tahtois seisaaltansa, ja tiilikatot ne kaartelee kuin kummat valaat punasuomuissansa.

Yli laskusillan sotilaat käy, ja rummut pärrää, kaikki kasket kiiltää, kotihaahdet satamaan purjehtii, ja oudot purret muille maille viiltää.

Siellä aatelisneidit silkeissään käy suippokengin pyökkikujan varjoon, ja porvarit kultaansa punnitsee ja ostajille saksan oltta tarjoo.

Siellä suihkukaivosta kyyhkyset juo, ja vesikarpaloita ilmaan pirskuu, tytöt kertovat öisistä vehkeistään, ne vuoroin ammentaa ja vuoroin tirskuu.

Yli tuomiokirkon päivä käy, ja mustat naakat kirkuu kimmahdellen, jo torninkello kahta lyö, ja sakaristoon paistaa kirkas helle.

Ylä-ilmasta siipien kahina soi, kun nuori teini suuren oven sulkee, pää kallella ilmaan hän tähystää, kun kurjen aura pohjaa kohden kulkee.

Hovisuutari kiivaasti katsahtaa ja naskalinsa polvinahkaan naulaa, hän lestinsä hetkeksi unhoittaa ja vanhaa kevätpolskaa alkaa laulaa.

Hovikeittäjä kätensä yhteen lyö ja virkkaa vilkuessaan pilven kaistaa: "huvilinnaan nyt herttua ikävöi, kai kevään herkut 'armon' suussa maistaa."

Pilataiturit kiertävät kaupunkiin, maan näyttelijät taivasalla viihtyy, sillä kevät tuli niinkuin kiireissään, ja silloin poskipäissä veri kiihtyy.

Pyhävaatteissa rahvas vaeltaa, ja pienet piiat valtatielle hyökkää, kas, herttua uljaana ratsastaa, ja töyhtö heiluu, kun hän päätään nyökkää.

Mut kurjassa ullakkokammiossaan taas köyhän runoniekan riemu täyttää, hän toisella kädellä sulkaa vie, ja toisella hän kitarataan käyttää.

Hän lemmensonettia sepustaa ja laulaa Kaarinalle ihanalle, hän huutaa salattuja kiihkojaan ja soittaa, soittaa koko maailmalle.

NUUSKAMUORI JA PRINSESSAT.

Oli kerran kolme prinsessaa, kolme maailman kauneinta prinsessaa, oli kaikista kaunein se nuorin; ne sipsutti kruunut kulmillaan, ja kutreilla kimmelsi helmiä vaan ja ne näkivät vanhan muorin.

Hän töllinsä töyryllä huokaili, ja pitkin päivää hän nuuskasi, - ne prinsessat piiritti muorin. Ja muori pippurisilmäinen nyt ojensi rasian tuohisen: "ota tästä, sä prinsessa nuorin".

Ne kauniit, keimeät prinsessat, ne nuuskasivat, ne naurelivat: -- "miss' opit sä nuuskurin taidon?" Ja se vanha muori huokasi: "möin kerran kauniin kunniani, sen yhteen yöhön ma vaihdon.

Hahhaa, pieni pikkuinen prinsessain, ma taatoltas kerran kihlat sain, minä myös olin nuori ja norja, oli mullakin suvi ja sunnuntai, hän köyhän ainoan onneni sai, nyt oon minä nuuskan orja. -- Hän ratsasti illalla ikkunan luo ja kuiskasi: 'malja vettä tuo, sun puen ma silkkiin ja kultiin, ma tahdon sun iloksi itsellein. --' Ma hälle maljan vettä vein, -- niin ystäviksi me tultiin.

Hän nosti mun kultasatulaan, ja lempi leimahti katseestaan, voi, mieltäni onnetonta, ma rintaansa vasten laskin pään, me lensimme metsän hämärään... mut siit' on jo vuotta monta. -- Kolme maailman kauneinta prinsessaa, siks nuuskaan ja itken, hahhahhaa, ette tunne elämän puuskaa, se tulee kuin kaunis kiusaaja kuin prinssi valkeella ratsulla, viel' ettekö huoli nuuskaa!"

HEBLA.

Ja Hebla, tytär Flemingin ja neitsyt ihana, hän istui torniss' suruissaan ja katsoi luotoja, kun Auran aallot hiljaa loiski linnan rantaan.

Ja kamarineiti suki hänen kultakutriaan, ne soljui yli luutun, jok' oli polvillaan, ja luuttu värisi kuin nuori sydämmensä.

-- Niin Hebla virkkoi: "miksei jo nuo Puolan laivat näy, van Wyk mun suuri sulhoni kai kannella nyt käy, ja lokin lailla aatoksensa luoksein liitää."

Hän Sigismundon kalpa on ja uljain merimies ja Heblan nuoren sydämmen hän valloittaa jo ties, hän valloitti sen hymyllä ja hyväilyillä.

Van Wyk käy niinkuin salama, lyö laivat herttuan, kuin vihaan Kaarlo herttuaa, niin häntä rakastan; mut kuule kuinka Ahvenalta meri mylvii!

Nyt nouse pieni piikani, käy tornin ikkunaan, ma tykin jyskeen kuulen kai, van Wyk noin ampuu vaan, pois mustan suruhuntuni nyt heittää tahdon!

-- "Ei armon neiti, ukkonen se merellä ajelee, ei tykin ääntä kuulla voi, miks kätenne vapisee, oi, jospa eläisi nyt Klaus, rautamarski!"

-- "Nyt portilla rusoharsoissa ma häntä tervehdän, ja voiton ruusun rintaansa ma riemuten kiinnitän, mut kuule, kuka linnan porttiin kolkuttaapi?"

Ja kamarineiti näppärä hän portille juoksi pois, mut Hebla kulki hymyillen kuin morsian hän ois, häähuilut, torvet kuin ois soineet korvissansa.

-- "Miks, piikani, oot kelmeä kuin kuuhut syksy-yön, jo päästä sanat suustasi, sun muuten maahan lyön ja rintaneulani ma pistän sydämmeesi!"

-- "Mun viestini on viluinen, siks vapisen ma niin, van Wyk, hän luodoll' Ahvenan jo tuonnoin ammuttiin, ja tänne valkosiivin hertun laivat lentää!"

-- "Oi hyvä äiti Jumalan, miks Luoja tämän soi, nyt mestar' Risto kaivuri mulle haudan tehdä voi tai Auran aallot saa mun kauas kantaa!"

Ja Hebla neitsyt hiukset heitti yli kasvojen, hän päivät istui mykkänä, yöt istui itkien, ja silloin suruansa Auran aallot lauloi.

PERSIAN PERIJÄ.

Mä en oo hevospaimen vain, oon nähnyt suurta unta, ma olen Persian perijä, mun on Indian valtakunta.

Ma ratsastan kuin ruhtinas, vaikk' on ryysyinä viitan poimut, kuin simitaarin salamat on katseeni tummat loimut.

Oli vieras mulle viluinen työ ja kylmä kyntäjän aura, kun pitkää keihästä heilutan, ei uljain sheikki naura.

Ma varastin ja vainosin löin tikarin isännän rintaan, mulle ihana on vapaus, en myy sitä daadelin hintaan.

Ma riennän pyhään kaupunkiin, minne kulkevat karavaanit, kas, hopeasuitset välkkyilee, on ratsuilla ylhäiset khaanit.

Siellä korkeilla palmukummuilla öin minareetit väikkyy, ja kaupungin valkomuureilta mulle mustasilmät säikkyy.

Hai, Indian, Persian perijä, nyt kannusta musta varsas, Zobeida silmiäs suutelee, jos tumma silmäs on karsas.

Siis lennä heppani joutuisaan yli aron kuuman sannan, ma vihellän, soitan ja seljällä tanssin ja tuulille ohjat annan!

Simitaari = itämaalainen käyrä miekka.

SEKASOINTUJA.

ITKEVÄ HUILU.

Tein minä pajusta hilpeän huilun, mut en ääntä ma siihen saanut; aattelin: ei ole onneni haltia soittajan lahjoja mulle jaannut; soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut, ja ma kaikille huilua näytin.

Näin minä hyttysen: hyttynen kuule, puhalla huiluuni sielu ja henki! "Aurinko paistaa, ei ole aikaa", hyrisi hyttynen, hämärän renki; soi, seli, soi, seli, hämärän renki, ja huiluni päivässä kiilsi.

Kuljin ma metsään, huutelin, kuuntelin, palolla kuhersi illalla rastas: Opeta tarkkaa taitoas mulle! "Käki sen vei!" niin vallaton vastas; soi, seli, soi, seli, vallaton vastas, ja ma vaijeten huilua katsoin.

Aholla asteli laulajaneitonen: sirukin äänesi sointua anna! "Lähteellä laulan, kun ylkäni saapuu, suotta en morsiuskruunua kanna;" soi, seli, soi, seli, kruunua kanna; ma huilusta silmäni siirsin.

Kuljin ma maailman markkinateitä, säveltä kysyin tuolta ja sieltä. Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi, eikä ne tainneet kysyjän kieltä; soi, seli, soi, seli, kysyjän kieltä, ja huiluni rumaksi ruostui.

Kuljin ma kuulun tietäjän luokse: sanele taikojas, taitava ukko! "Ei ole huilusi tiedossa tehty, salassa sulle on luonnon lukko;" soi, seli, soi, seli, luonnon lukko, ja ma huiluni poveeni kätkin.

Nousin ma pyhälle vuorelle, huusin: puhu sinä Jumala huiluuni ääni! Salama juoksi ja ukkonen jymisi, pitkäisen leimaus huumasi pääni; soi, seli, soi, seli, huumasi pääni, ja huiluni mustaksi muuttui.

Silloin ma ilmoille itkuni päästin, kelmeät kasvoni pimeään peitin, aattelin: nyt minä kuolla tahdon; huonon huilun ma maahan heitin, soi, seli, soi, seli, maahan heitin, ja silloin helisi huilu.

Helisi huilu ja illalla itki, hellästi itki ja minua moitti, latvat ne lauloi ja puroset pulppui, hauet polski, kun sirkat soitti; soi, seli, soi, seli, sirkat soitti, ja ma huiluni huulille nostin.

Humisevan huilun huulille nostin, sormet ne sousi ja säveltä toisti, suru suli, vilisi virsien tulva, ihana aurinko sieluuni loisti; soi, seli, soi, seli, sieluuni loisti, ja huiluni ilosta itki.

SUUR'ITSE MINÄ.

Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan, kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus, ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus, jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon, oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on, on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö, ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö; hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo, ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen, Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

"Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut, ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut, ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön, jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön, vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa, sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa, en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää, ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää, näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin, sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin, ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään, kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään, ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain, Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan, ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan, ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö, ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö, kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

KUOLEMA KANNELTA LÖI.

Ma yksin kannelta soitan, niin hiljaa hiipii yö, niin kummasti sävel värjyy, niin oudosti sydän lyö.

Oli kerran sairas laulaja, hän kuunteli sydäntään, kuin katkennut kieli siellä soi, hän heltyi sen helinään.

Hän ei kuullut niin kaunista milloinkaan, hän kuunteli kaikuja rinnastaan, kun syksy sydäntä söi; se sairas laulaja nukkui pois, ken uskonut ois, että kuolema kannelta löi.

VUORELLA ISTUJA

Nyt ihana juhannus on, ma vuoren vihreellä kaltaalla istun säteissä auringon. Näen notkossa valkean kirkon, meren selkää haahdet kiitää siivillä suvettaren.

Kansa Herran templihin käy, soi urkujen humina korkeaan kattoon. Hongat kun huminoi, en kirkkohon käydä tahdo, sillä sininen taivahan luhti kirkkaampi, korkeempi on. Nyt ihana juhannus on, käy kunnailta kasken ja tuomen tuoksu suvea suitsuttaen, en kuuntele ihmisääntä, mulle puhuu paremmin tuuli mereltä kulkeva.

Ma katson laaksosta pois, sen riitaiset kääpiöt kokoo ja kiskoo multaan tuijottaen, mun henkeni laajalle lentää pois kentille avaruuden, sieluni säteissä ui.

Nyt juhtien juhannus on, ma, kuningas, kunnian loistossa istun purppuraviitassain, ma voimani huumeessa läikyn, kun kuningasaatos kiitää sfeerihin sekeisiin.

On päässäni välkkyvä kruunu, ma pyhää kultaista kannelta soitan mun luomisinnossain, yli sokean ihmispiirin mun synkkä katseeni tunkee kuoleman varjoihin.

Käyn kanssasi painimaan, sinä Rakentaja suuri, Rikkojahenki, joka kaadat, mitä loit, jok' et kuule kieltäjän ääntä, kun hän uhmaa sun pyövelivaltaas janoten elämää.

Mun soittoni samoilee yli vuorten kaukaisiin jättiläisvuoriin, ma vuoreen jalkani lyön, ma käteni taivaille nostan ja maailmoita ma halata tahdon hekuman huumeessa.

SOINTUVAT SIRPALEET.

Näin kerran unta, mun armahain, ma nurkass' soittelin häissäs, sun päässäs kimmelsi helykruunu ja lilja valkoinen käissäs.

Ja seura hienosti karkeloi, ma katsees säihkyä väistin, soi säkkipillit ja sitrat, harput, ma lavall' viululla säistin.

Mut kuinka viulua soitinkaan se sydämmekseni muuttui, se huusi, itki ja tahti taukos, muut soittoniekat ne suuttui.

Sun pitkä, solakka sulhosi nyt viulun salihin nakkas, sen yli karkeli kaunokaiset ja sydän lyömästä lakkas.

"Oi, kuulkaa, poljette sydäntäin, se alla jalkainne nyyhkii, se soi kuin punainen, hieno viulu, kun sitä hellästi pyyhkii!"

Vaan et sä kuullut mun huutoain, pois silkkikenkäsi liehui, kuin johtanut olis paholainen, taas harput ilkkui ja riehui.

Ja viulun sointuvat sirpaleet ne lensi nurkkia pitkin, ma niitä poimin ja yöhön hiivin, sua kerran katsoin ja itkin.

TUONELAN RANNALLA.

-- Lautturi, lautturi, hoi, myrsky mylvien soi, yli virran venhosi souva! - -- "En jouva, en jouva, viekkaasti verkkoja teen turvaksi tumman veen, en jouva!"

-- Laupias lautturi, hei, kuolo jo armaani vei, unen unhoon muistini nouva! -- "En jouva, en jouva, käski mun viikatemies, Tuonelta sulkea ties, en jouva!"

-- Minusta saaliin saat, hylkäsin taivaat ja maat, Manan suojiin sieluni nouva! -- "En jouva, en jouva, uusia toiveita luo, lemmi, nauti ja juo, en jouva!"

-- Nouse ei aurinko, surmasin sieluni jo, elon erheistä ruumiini nouva! -- "Kai jouvan kun jouvan, sielus ei painaa saa, vien sinut varjojen taa, kun jouvan."

HYMNI KULTAISELLE VASIKALLE.

Kaikki kansa, maassa madelkaa ja heilutelkaa savi-astiaanne, te isäst', äidistänne luopukaa ja olkaa sidottuina nautajumalaanne! Kultainen jumala, veremme juo, alttariltasi armoas suo, me ryömimme luo!

Taivaan ruusu paistaa otsallas, oi, sinun ihanuuttasi, ku hohtaa, mit' ovat taivaan tähdet, kirkas kuu, kun ihmissilmä sinun silmäs kohtaa. Maassa mataamme eteesi näin parissa alhaisten ystäväin maan toukkina jumalaa päin.

Sä pimität jo päivän varjollas, käyt käräjiä yli kuninkaiden, sä tapat omattunnot tuhannet ja painat va'assa yli kansain, maiden. Suurista suurin päällä maan, sua ei mitata milloinkaan, sua siunaamme vaan.

Suuret ennusmerkit ilmoittaa: nyt tänään jumalamme muistaa meitä, siis toivo, totuus hälle uhratkaa ja päästäkäätte kiimasäveleitä! Päältämme putoo hyvyyden ies, ukko ja lapsi, vaimo ja mies, käy, ryvetä ties!

Nöyrään piiriin veljet rientäkää, nyt jumal'nauta meille juhlan antaa, koiheinää syö hän, kultaa ulostaa ja säkkeihimme tuhlaa helolantaa! Varjossa kiiltävän sarviluus kulta on ihme ja ihanuus, siis avaa jo suus!

Taivaan mannaa sataa sakeaan, kas, pyhä vatsa liikkuu, häntä häilyy, ja katso, kultaa, kultaa, kultaa vaan nyt käsissämme palaa sekä päilyy! Polville, jumala salamoi, mylvinä maailman kohdusta, oi, jo sieluihin soi!

IKUISEN VAELTAJAN VALITUS,

Ma kuljen läpi mustan maailman ja hullun houreita ma yössä mietin, ma huutaisin, vaan en mä huutaa voi, ja pilkkanauru takanani soi ja vallassa ma kuljen kurjan vietin.

Ja ryysyviitta maata laahustaa, sen poimuiss' soi ja uhkaa kalman kauhu, ma poltin kotini, nyt hiivin pois kuin tulilieskat kiireelläni ois ja eelläin samoilisi harmaa sauhu.

Mun viittani on tulipunainen, ja mustaa mustempi on viitan päärme, ma harhaan ohi kolkon karsikon, ja elon erämaa mun eessäin on, ja polullani kierii vihree käärme.

Mua kaikki väistyy niinkuin ruttoa kuin mestaaja ja murhamies ma oisin, ma tuskan tulta paoss' olla saan ja pyövel'vuorta minä etsin vaan, miss' suruni, oi, mestata ma voisin.

Vaikk' kelmeet, kauniit ovat kasvoni, niin sieluni on murheinen ja musta, ei taivahalla toivon tähti näy, taas varjon maille harha-aatos käy, kun ootan sovituksen kajastusta.

Kuin hylky hyrinään ma lyyhistyn, kun nälkää, kiimaa huutaa aron hukka, mun vilu on, ma tunnen kylmän hien, nään kalmantarhan, kieron ristitien ja sieltä löyhkää rutsataudin kukka.

Mua koirin kodistani häädettiin, kuin murhapolttaja maantielle syöstään, koi, ruoste, rikos tätä rintaa syö, ja hirmuhaluja vain siittää yö, kun tahrata ma tahdon, lyödä, ryöstää.

Ma sikopaimenia seurasin ja varkaan vuoteilla ma olen maannut, mua piestään kaduilla ja pilkataan ja ovelt' ovelle ma käydä saan, oon monen kirouksen kuulla saanut.

Haa, yli maailmoiden synkän yön ma suuren soihtuni nyt tahdon nostaa, ma poroks poltan kylät, kaupungit; niin käy mun miekastani mainingit, muut mulle, minä muille tahdon kostaa.

Mut vaiti niinkuin varjo vaellan, ja punaviitta vanhaa selkää painaa, kuin viattoman verta liepeill' ois, ei pyhät, rakkaat sitä pestä vois, ei kirkkain kyynel armaan äiti vainaan.

Näin monta vuotta oon jo kulkenut, en suruani mestata ma voinut, en anteeks' antanut ma itsellein ja turhaan katumuksen töitä tein, oi, tyhjyys, tyhjyys minussa on soinut.

Ma lepopuuni kielsin Häneltä, siks synnin ristiä ma kannan kauvan, ma Herraa herjasin ja sanan söin, siks rauhatonna kuljen päivin öin, siks kunnes Hän pois ottaa mieron sauvan.

KULTAISEN OKSAN ETSIJÄ.

Sinne aatos ennen lenteli jo ruskossa aamun varhaan, sinne sinisten kumpujen, merien taa, sinne unelmien ruusutarhaan.

Sinne vielä illoin ma ikävöin mun eloni sunnuntaina, siell' onnen kultaisen oksan näin, niin kirkkaana loisti se aina.

Nyt päivä on pilveen peittynyt, muut omaa onnea onkii, mun onneni kultapuuta syö maanmyyrät ja -- siat tonkii.

LEIKILLISIÄ.

KAIKKI ON ENNALLAAN.

(Kaupunkikuva.)

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset."

Hämärässä välkkyy ikkunaverhot, talvinen päivä on laskussaan, lumihiuteet kuin valkeat perhot peittävät katuja hurstillaan.

Kuurassa seisovat naapurin tammet, Birgerin linna se häämöittää, Vanajaveden jäiset lammet puiden puitteista kimmeltää.

Ikkunalaudalla tintti hyppii: titi, ti, talia, talia saan; pihlajamarjoja tilhi nyppii viippuen vaappuen varvullaan.

Ruskea Poku se tallissa rustaa joulukauroja purressaan, tallissa laulaa renki-Kustaa piippunsa pohjat sammumaan.

Päätään nyökkää tutulle tuttu, tullinsuustapa kulkuset soi, porteilla käy jo vilkas juttu, siellä ne tiimoja seistä voi.

Lahdelta pesurin kurikat paukkaa, jäiset korennot heilahtaa, "pitkällä sillalla" hevoset laukkaa, asemalle neidit tepsuttaa.

Torille vaarit mennä heiskuu, silkkihatut on kallellaan, vanhanaikainen sortuuki leiskuu; kaikki on aivan ennallaan.

Kuperan kirkon puistikon puolla "lintumaisteri" hiihtää pois, kanslistit seisovat kulmassa tuolla niinkuin senaattoreita ne ois.

Hautaan vei ne jo lukkarivaarin, sitä sen keväinen yskä ties; mitalin saanut on, eihän maarin, koikkuva, uninen poliisimies.

Raastuvan salissa ruunut hohtaa, porvarit pohtivat aivoissaan, samat puheet ne samaan johtaa; kaikki on aivan ennallaan.

Iltatoitotus valliin raikuu Parolan nummien perien taa, yhtätoista jo kello kaikuu, porvarit suojissa kuorsata saa.

Öiset vartijat katuja kulkee kolkkien kuhmurasauvoillaan kaikki kapakat ovensa sulkee, enkeli käy kai nyt yli maan...

Viisarit kääntyy ja väärin ne näyttää; ihmiset kuolee ja ihmiset nai, hyvä kun oikein lahjansa käyttää, unessa ei ole syntiä kai.

Maailman humusta huoletonna vuos'sadan vanhassa loukossaan kaupunki nukkuu kuin kilpikonna; kaikki on aivan ennallaan.

AASINAJAJIEN MAASSA.

1.

Aasinajajat.

Ma lensin raisulla ratsullain yli savisten estevallein, ohi kyttyräkansan räyhääjien, ohi suurten aasintallein.

Mulle huusivat aasinajajat, ne selkääni lokaa viskas: "puti, pui, sinä syöksyt surmaa päin, sinä matkalla taitat niskas!"

Ne hurskaat aasinajajat lihapadoista joivat lientä, ne piirissä istui piipattaen, mik' on tyhmää, tyhjää ja pientä.

Ma korkeat tunkiotornit näin, siat tonkivat raitin suulla, ma pitkät tuhmuuden sarvet näin joka miehen portin puulla.

Ma sienenmuotoisen kirkon näin, papit rummutti pukinluilla: "nyt kiittäkäämme me Jumalaa, niin viisasta ei oo muilla!"

Ma siveys-sienipellot näin, ne satoja korkoja antaa, sillä niiden runsaana höysteenä on vain aasin pyhää l.....

2.

Ritari Pässinpää.

Hän huusi kuin muut, hän syntyi kuin muut, pää eellä hän maailmaan pääsi, hälle Jumala suuresta armostaan eri tyhmyyden lahjat sääsi.

Hän sudelta myrkkyisen sapen sai, ja koiralta kiljuvat hampaat, nyt aatteen leipäpappi hän on ja palvelijoina on lampaat.

Hän tyhmyyden voimalla nousi näin, sai tuhmuuden suorat sarvet, ja nuuskien jaloja jälkiään kävi kiltit lammasparvet.

Hän istui kerran, miss' istui muut, missä tuomion vasarat paukkui, hän huomasi, mitä ei nähneet muut, että lampaat huonosti haukkui.